Monet ovat netissä kiinnittäneet huomiota termiin ”kulttuurimarxilaisuus” sen jälkeen, kun Timo Soini käytti sitä plokissaan ”Kulttuurimarxistit elävät ja voivat hyvin” 28.10.2014. Sitä käytetään tänään leimakirveenä epämiellyttäviksi koettuja aatteita ja virtauksia vastaan. Käsite voidaan johtaa 1930-luvun vasemmistolaisista piireistä, erityisesti juutalaisyhteisöistä.
Kulttuurimarxismin väyliä voidaan seurata useampaa eri vaihtoehtoista reittiä myöten. Valitsen omaan tarkasteluuni amerikkalaisen tarkastelunäkökulman ja johdan siitä yhteydet kotimaan poliittiseen ja ideologiseen taisteluun.
Kulttuuritaistelu liittyy varhaiseen 1930-luvun hegemoniseen taisteluun porvariston ja vasemmiston välillä. Taistelua käytiin sekä pääoman ehdoilla että kulttuuririntamalla. Marxilaisen teorian mukaan porvaristo pyrki käyttämään kulttuurihegemonista asemaansa hyväkseen työväkeä vastaan. Sille piti kehittää vastavoima, jonka airueeksi lähti osa älymystöä.
Amerikkalainen versio kulttuurimarxilaisuudesta syntyi natsi-Saksasta paenneiden juutalaisten keskuudessa. Näiden juutalaisten väitettiin perustaneen marxilaisen ”kulttuurihaaran” taloudellisen marxilaisuuden rinnalle amerikkalaisiin yliopistoihin. Kulttuurimarxilaisuus liitettiin seksuaalivallankumoukseen, feminismiin, homoseksuaalisuuteen, monikulttuurisuuteen, maahanmuuttajiin, ympäristöaktivisteihin.
Siemen oli kylvetty ja em. ilmiöt tekivät läpimurron 1960-luvulta alkaen. Vastustajat niputtivat vasemmistoälymystön ”kulttuurisotilaiden” (cultural warrior) joukoksi, jota johtivat marxilaiset filosofit.
Omienkin kokemuksieni mukaan taistelu oli kiihkeimmillään 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa, jolloin se kehittyi todelliseksi henkien taisteluksi varsinkin yliopistoissa. Tämä kamppailu vaimeni viimeistään tultaessa 1980-luvulle. Nyt kulttuurimarxilaisuuskäsite on palaamassa, mutta sillä on leimakirvesluonne. Yritän perustella tätä kehitystä seuraavassa.
Konservatiivisen amerikkalaisen ajattelun mukaan kulttuurimarxilaisuus on suunnattu perinteisiä länsimaisia arvoja ja kristinuskoa vastaan. Tyypillinen kulttuurimarxilaisuuden ilmenemismuoto on monikulttuurisuus. Miksi kulttuurimarxilaisuus omaksuttiin porvarillisen hegemonistisen ajattelun pääviholliseksi läntisissä oikeisto- ja konservatiivipiireissä? Siksi, että viimeistään 1990-luvulla ”punainen vaara” lakkasi olemasta siinä muodossa kuin se käsitettiin kylmän sodan aikana. Tarvittiin uusia vihollisia. Tietenkin aukon täytti osittain terrorismi, mutta jostakin kaivettiin esille myös kulttuurimarxilaisuus, joka edusti vasemmistolaista myyräntyötä läntisen sivilisaation (ml. amerikkalainen elämänmuoto) tuhoamiseksi. Siis tyypillinen salaliittoteoria!
Amerikkalaisten konservatiivisten salaliittoteorioiden mukaan kulttuurimarxilaisuus on neuvostokommunismi valepuvussa, joka keskittyi uskonnon ja perinteisten moraalisten arvojen vastaiseen työhön. Konservatiivit väittävät, että kulttuurimarxilaisilla on tavoitteena määrittää uudelleen muun muassa hyvän kirjallisuuden kriteerit. Väitteen mukaan kysymys on ”amerikkalaisen mielenlaadun” manipuloinnista.
Useimmille konservatiivisille amerikkalaisille kulttuurimarxilaisuus on pahan symboli ilman, että sitä pystytään tarkemmin erittelemään. Kulttuurimarxilaisuus on siis konservatiivieliitin lyömäase, jolla pyritään vakuuttamaan kannattajat jostakin epämääräisestä epäamerikkalaisuudesta. Kysymys on yhä selkeämmin kuviteltujen Amerikkaan aiemmin tunkeutuneiden ”punaisten ” korvaamisesta kulttuurimarxilaisilla tihutöiden tekijöillä.
Entä meillä Suomessa?
Väitetyn kulttuurimarxilaisuuden eri haarat (monikulttuurisuus, ympäristöaktivismi, seksuaalivähemmistöt, aborttikysymys…..) voidaan aatteellisesti kytkeä paitsi vihreään liikkeeseen ja nykyvasemmistoon, niin myös liberaaleihin ja liberaaliin oikeistoon. Oikeisto-vasemmistoakseli pelkästään tuskin riittää erottamaan monivivahteisen liikkeen vastustajat kannattajista, vaikka vastustajat ovatkin hyvin usein oikeistolaisia. Tärkeä erottava tekijä on konservatiivisuus-liberaalius -akseli.
Timo Soini on edellä mainitussa plokissaan (”Kulttuurimarxistit elävät ja voivat hyvin”) ottanut kantaa edellä esiteltyyn problematiikkaan. Soini toteaa: ”Avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto, eikä se siitä miksikään muutu, vaikka kulttuurimarxistit kuinka mesoavat. Apunaan heillä on vanhan perinteen mukaan liberaalit hyödylliset idiootit, jotka eivät ymmärrä, kenen pussiin he lopulta pelaavat.”
Viimeistään tällä kirjoituksella Soini rajaa oman toimintansa keskeiset pilarit irti vanhasta työväenluokan solidaarisuudesta.
Kaikki tämä on arvo- ja ideologiakentän uudelleen järjestäytymistä. Mielenkiintoista tässä on liberaalin oikeiston asemoituminen tässä asetelmassa. Liikkuuko liberaali oikeisto kohti konservatismia, jossa se kohtaa ainakin osan Soinin joukkoja, vai pysyttäytyvätkö he vapaamielisyyden kategoriassa, jolloin he itseasiassa lähestyvät Soinin leimaamia kulttuurimarxilaisia.
Selväksi on käynyt Soinin liike kohti oikeistolais-konservatiivista aatemaailmaa, jolloin hän ainakin osittain irtoaa kilpailemasta vasemmiston kanssa eduskuntavaalien äänistä. Vasemmiston kannatus on hyvin pitkälle kiinni siitä kuinka työväki ja pieni- ja keskituloiset ovat säilyttäneet vanhat työväenluokan vapaamieliset (so. ”edistykselliset”) arvot.
Ehkä työväenliike on enää vain osittain ns. edistyksellistä. Puoluekentässä tämä näkyy osan työväestöstä irtautumisena vasemmistosta maltilliseen oikeistoon ja puolueista perussuomalaisiin.
Soini pyrkii asemoimaan itsensä ja puolueensa kaikkien hallituskoalitioiden osaksi. Kysymys on siitä, miten hän onnistuu, kun munat ovat joka korissa ja samaan aikaan arvot ovat kovasti koventuneet ja yksioikoistuneet. Vai onko hallituksen kokoonpano jotain muuta kuin haasteellista ideologioiden yhteensovittamista? Ehkä kysymys on enää vain valtavasta hallitushingusta ilman puolueiden periaatelinjausten painotuksia.
Soinilaisesta kaikkien aatteiden sekatavarakaupasta on nyt viimeistään irrotettu liberaali vasemmisto ja keskusta, samoin osa oikeistoa. Timo Soini näyttää marssivan läpi puoluekentän maltillisesta työväenluokan aatteellisesta pohjasta melko oikealle ja keskeltä kohti konservatismia.
Huolestuneisuutta on syytä tuntea nationalismin ja suvaitsemattomuuden noususta. Ehkä seuraavien vaalien yksi keskeisistä teemoista onkin eri puolueiden vapamielisyyden asteen määrittäminen siinä kuin sote-asioiden ja kuntaverkon puntarointi.
Henkilökohtaisesti pidän valitettavana, että monet yhteiskunnan moniarvoisuutta vahvistavat ja suvaitsevina pitämäni asiat pyritään leimaamaan joillakin haukkumanimillä (kuten kulttuurimarxilaisuus) epäkelvoiksi.
Vai pitäisikö ”kulttuurimarxilaisuus” - sellaisena kuin se nyt ilmenee – kääntää vahvuudeksi, sillä eiväthän nuo asiat sisällöltään ole yhtään kompromettoituneita eikä vanhentuneita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti