Se johtuu taloudesta, typerys!

”It´s the economy, stupid!” Lause tuli kuuluisaksi, kun joku perusteli, minkä takia George Bush vanhempi hävisi presidentinvaalit Bill Clintonille vuonna 1992. Bushilla piti olla kaikki menestyksen eväät, kun hän hoiti hienosti sodan Zaddam Husseinia vastaan lähes ilman amerikkalaisia uhreja. Mutta se oli siis epäsuotuisa taloudellinen tilanne, mihin hänen väitettiin kaatuneen.

Olen pohtinut tuon lauseen merkitystä nyt, kun Yhdysvaltain kongressivaalit ovat ratkenneet republikaaninen voitoksi. Oliko siis kysymys taloudesta, kuten niin monta kerta aiemminkin?

Jos kysymys oli taloudesta, pitäisi sen näkyä talouden luvuissa. Katsotaanpa, miten tässä käy!

Taustana on George Bush nuoremman katastrofaalinen presidenttikausi (2x) 2000-luvun alussa. Bushin kaudella rikkaita suosiva ”tarjonnan taloustiede” ja ”valumatalous” viettivät riemujuhliaan. Kauden huipensi kaikkien aikojen asuntokupla. Kaava oli suurin piirtein seuraava: asuntokupla + eksoottiset rahoitusinstrumentit + varjopankkitoiminta = finanssikriisi. Asuntokuplan syistä olen kirjoittanut useita blogikirjoituksia. Ne eivät mairittele Bushia. Kun Bushin kausi päättyi, hän sai kuulla olevansa Yhdysvaltain historian huonoin presidentti. En kiistä.

Ihmisten muistin täytyy olla todella lyhyt tai sitten ihmiset elävät vain tätä päivää (tarpeeton ylipyyhitään). Finanssikriisin jälkeisiin korjaustoimenpiteisiin kului toki aikaa, koska kriisi oli niin syvä. Ihmiset eivät ole pystyneet unohtamaan kurjia vuosia, vaikka muutos on vihdoin tapahtunut. Minun keräämieni talouden tunnuslukujen mukaan demokraattien ja presidentin suosion pitäisi kuitenkin olla kovassa nousussa.

Työttömyysaste on tällä hetkellä 5,9 prosenttia (lokakuu 2014). Kun Obama aloitti presidenttikautensa tammikuussa 2009, työttömyys oli melko tarkalleen 8.0 prosenttia (ja siis nousussa) eli amerikkalaisittain hälyttävän korkealla. Työttömyys oli korkeimmillaan syksyllä 2009, jolloin se ylitti 10 prosentin rajan. Noista ajoista työttömyys on laskenut lähes lineaarisesti. Oli täysin mahdotonta, että Obama olisi pystynyt korjaamaan Bushin katastrofin seuraukset muutamassa kuukaudessa. Itse asiassa talouden vaurioiden korjaaminen on kestänyt tähän päivään saakka. Ovatko korjaustoimet kestäneet liian kauan? Eikö Obaman pitäisi saada kuitenkin kiitos urakastaan?

Entä budjettivaje? Se on nyt pienimmillään sitten vuoden 2007, jolloin kurjuus käynnistyi. Alijäämäprosentti suhteessa bkt:hen on nyt 2,8 prosenttia. Dollareilla mitaten tilanne näyttää seuraavalta: budjettivuonna 2008 alijäämä oli 458 miljardia dollaria. Bushin kauden viimeisenä budjettivuonna 2009 (budjettivuosi kestää lokakuusta lokakuuhun) vaje repesi 1413 mrd dollariin finanssikriisin iskiessä täydellä volyymilla. Sen jälkeen on tultu melko tasaisesti alaspäin, niin että vuonna 2012 päädyttiin 1087 mrd dollariin ja siitä edelleen nykyiseen 487 mrd dollarin alijäämään (eli 2,8 prosenttiin bkt:stä). Lukema on pienempi kuin 40 vuoden keskiarvo.

Entä valtion velka? Kuten budjetin alijäämäluvut paljastavat velka kasvaa edelleen ja on tätä nykyä noin 18 000 mrd dollaria. Velkakäsitteitä on kahdenlaisia ”julkinen velka” (debt held by the public) ja ”kokonaisvelka” (gross public debt). Näiden erotus muodostuu ”hallituksen sisäisestä velasta” (intragovernmental debt). Sisäinen velka muodostuu velasta, jonka liittovaltio on velkaa sosiaaliturvarahastoille (se siis lainaa itseltään). Paul Krugman katsoo velan muodostuvan pelkästään ”julkisesta velasta”. Minä kuitenkin katson (kuten monet muutkin), että “kokonaisvelka” on rehellinen tapa tarkastella asiaa, koska vipit sosiaaliturvarahastoilta on nekin maksettava takaisin, onhan sinne rahastoitu mm. julkisen sektorin eläkkeet. Tähän vielä velan kaava oikeaoppisesti: Gross public debt = debt held by the public + intragovernmental debt.

18 000 miljardin “kokonaisvelka” kasvaa edelleen tulevina vuosina, mutta maltillisesti. Joka tapauksessa Bushin aiheuttamat vauriot on korjattu pääosin ja on päästy irti vuosittaisista 1500 miljardia lähenevistä alijäämistä. Talous on siis velan näkökulmastakin tervehtymässä.

Myös bruttokansantuotteella mitaten Yhdysvallat on päässyt kohtuullisen hyviin kasvulukuihin kiinni, jonka olisi luullut satavan Obaman ja demokraattien laariin.

Miksi toin tämän lukuhistorian esille? Siksi, koska republikaanit ovat toistuvasti syyttäneet Obamaa talouden kurjasta tilasta. Koska talouden paranemiskehitystä ei näytetä huomioidun vaaleissa, täytyy kongressin demokraattien (lue: Obaman) suosion laskuun olla muita syitä.

On selvää, että lukujen takaa löytyy työpaikkojen heikkenemistä, joka heiluttaa demokraatteja. Rikkaat ovat edelleen rikastuneet ja keskituloiset laadullisesti heikkojen työpaikkojen myötä (alemmat palkat, osa-aikatyöt) ovat menettäneet asemiaan. Pitkäaikatyöttömyys on noussut eurooppalaistyyppiseksi ongelmaksi, vaikka työttömyys sinänsä on laskenut.

Näyttää siltä, että Obama ja demokraatit saivat maksaa 30 vuoden talouskehityksestä, jossa keski- ja pienituloisten palkat ovat polkeneet paikallaan tai jopa laskeneet. Republikaanit ovat tehneet parhaansa, jotta tämä ongelma on muodostunut kesto-ongelmaksi suosiessaan rikkaita tulonjaossa. Kun globaali talous on puristanut toimeentuloa joka tapauksessa, on ollut edesvastuutonta heikentää sitä omilla toimilla.

Yksi merkittävä syy on demokratian heikko tila, kuten olen niin monta kertaa näissä blogikirjoituksissa todennut. USA on samassa veneessä muiden läntisten demokratioiden kanssa, paitsi että polarisaatio on jyrkempi kuin muualla. Oleellista tässä on kuitenkin, kuka maksaa hinnan tästä demokratian sekasorrosta. Yhdysvalloissa se on Barack Obama ja hänen kauttaan senaatin ja edustajainhuoneen demokraatit.

Politiikan polarisoituminen on tuhonnut kansanvaltaista perintöä. Takavuosina vastakkainasettelu oli selvästi vähäisempää, vaikka Yhdysvaltoja vaivasivat traumaattinen Vietnamin sota ja Watergate-skandaali. Demokratian pitäisi uudistua eikä jäädä tuleen makaamaan. Hälytyskellojen pitäisi nyt soida!

Entä ulkopolitiikka? On vaikea ymmärtää, mitä uutta republikaanit voisivat tarjota Irakiin, Syyriaan tai Ukrainaan. Maajoukkoja kovalla asearsenaalilla? Ei kai nyt sentään. Jäljet pelottavat: USA on juuri monen tahon vaatimuksesta päässyt rimpuilemaan irti maajoukkojen sijoittamisesta konfliktialueille. Ihme on, jos USA lähiaikoina kääntää kelkkansa kohti uusia seikkailuja.

Bush nimettiin aikanaan Yhdysvaltain historian huonoimmaksi presidentiksi. Nyt tarjolla tälle paikalle on Barack Obama! Pitäisikö kansa vaihtaa?

Olen ymmällä tästä demokraatteihin kohdistuvasta rankaisuvimmasta. Tunnemyrsky heiluttaa suurta yleisöä ja sen rinnalla järkiperusteinen politiikka ei tunnu saavan sille kuuluvaa arvoa.

Kysymys ei ole siitä, miten asiat ovat, vaan siitä, miltä asiat on saatu näyttämään. Ja tässä republikaanit ovat niskan päällä. Vaalien tuloksen kautta he saivat kilpailuaseen Hillary Clintonia vastaan seuraavissa presidentinvaaleissa. Varoituksen merkit ovat kuitenkin jo ilmassa: teekutsuliike voi yrittää voitonriemussaan jatkaa änkyröintiä tajuamatta, että protesti kansalaisilta kohdistuu koko poliittiseen kenttään, eikä vähiten äärioikeistosta johtuen.

Maltilliset republikaanit yrittävät varmaan taktista manööveriä esiintymällä suurina kompromissin rakentajina. Minun on vaikea kuvitella, että vaihtoehto USA:n ongelmien ytimeen löytyy jostain harmaalta keskialueelta. Tarvitaan tuloerojen pienentämistoimia, koululaitoksen uudistamista, terveydenhuollon uudistuksen loppuunsaakkaviemistä ja sosiaalisen koheesion tehostamista antamalla kansalaisille eväät menestyä. Nyt näin ei tapahdu.

Sen sijaan Yhdysvallat ei tarvitse republikaanien luomia velkakauhuskenaarioita.

It´s the economy, stupid? Tavallaan. Nyt kysymys on pitkän aikavälin epäsuotuisasta talouden kehityksestä. Yhdysvalloissa keskituloiset haaveksivat loiston päivien palaamisesta, ja kun se ei onnistu, on turhautumisen jatkuminen todennäköinen lopputulos. Ne korjauslääkkeet, mitä republikaanit tarjoavat eivät todella tunnu siltä, mitä Yhdysvallat tarvitsee.

Presidentti taitaa tarvita veto-oikeuttaan tai sitten hänen on ryhdyttävä matelemaan kongressin republikaanien edessä Bill Clintonin tapaan.