Putinin hiljainen enemmistö

Olipa vaikuttava lukukokemus! Kysymys on Kalle Kniivilän kirjasta ”Putinin väkeä. Venäjän hiljainen enemmistö” (Into, 2014). Kiittelen erinomaisen sujuvaa kynää, lukeminen oli joutuisaa ja asiat avautuivat nopeasti. Kirja valittiin vuoden parhaaksi tietokirjaksi.

Tarkastelen kirjan tekstiä peilaten sitä omiin tuntoihini, kuten niin monta kertaa aiemminkin näissä ”kirja-arvosteluissani”.

Kirjan rakenne on yksinkertainen. Se on haastattelukirja, jossa kohderyhmänä ovat pääosin tavalliset venäläiset. Kniivilä kommentoi ja taustoittaa, mutta ei tyrkytä itseään esille joka väliin, vaan antaa ihmisten puhua ja jättää kommentit lukijalle. Kirjasta avautuu mielestäni uskottavasti venäläinen sielunmaisema. Aion lukemattomista aiheista nostaa esille ne teemat, jotka osuivat meikäläiseen parhaiten.

Kun Kniivilä haastattelee usein itselleen entisestään tuttuja ihmisiä näiden kodeissa, saamme tutustua venäläiseen vieraanvaraisuuteen. Mutta jos keskustelu menee yhteiskunnan ytimiin rupeavat mielipiteet terävöitymään. Muistan itse 1990-luvulla esitelleeni venäläiselle opettajaseurueelle silloisen työhöni liittyen kunnan koululaitosta. Esittely sujui positiivisessa hengessä. Ruokailun yhteydessä satuin mainitsemaan ääneen myönteisessä mielessä Edvard Radzinskin teoksen ”Stalin”. Yhtäkkiä mielipiteet läikkyivät yli: ”Radzinski on valehtelija!” Vaihdoin kiireesti puheenaihetta.

Kirjassa on kysymys paitsi suhtautumisesta Putiniin, niin myös yleensä venäläiseen yhteiskuntaan kaikkine siitä johdettavine piirteineen.

Aivan keskeiseksi kirjassa nousee tavallisten venäläisten elintasokokemus. Kuvitelkaapa, että Suomessa nousu varsin köyhistä lähtökohdista 1940-luvun lopulta nykyaikaan on tapahtunut vajaassa 70 vuodessa. Ei ole hirveän paljon ihmisiä, jotka muistavat omakohtaisesti ajan. Venäjällä 35-40-vuotiaat ja sitä vanhemmat muistavat ajan (1990-luku), jolloin kaikki oli tosi kurjasti. Palkat olivat puoli vuotta myöhässä, eläkkeet eivät menneet maksuun, palkka saatettiin maksaa tavarana, elettiin vaihdantataloudessa rahatalouden ulkopuolella. Kun tähän pistetään kontrastiksi nykypäivän suhteellinen yltäkylläisyys, niin ei ole syytä ihmetellä Putinin kansansuosiota.

Nopeasti laajenneen keskiluokan vauraus voi olla yllätys monelle lännessä. Se ilmenee hyvin länsimaisina kulutustottumuksina. Hyvä esimerkki on mökkikulttuuri, johon on liitetty elintason jatkaminen marjojen ja sienten keräilyllä, ei kuitenkaan niin, että elämä olisi kiinni luonnonantimista.

Palkat ovat toki suhteellisen vaatimattomia, mutta Venäjällä niillä pärjää hyvin. Sosiaaliturvaa on kehitetty tosi rivakasti. Lastentarhanopettaja kertoo palkkansa nousseen parissa vuodessa 160 eurosta 370 euroon (sis. koulutuslisän) ja toinen haastateltu kertoo, miten asuntoa varten saa huomattavan valtion tuen (ensiasunnon ostotuki on peräti 40 prosenttia asunnon hinnasta, tosin ikä- ja neliörajoituksin). Tukea joutuu toki jonottamaan. Kaiken kruunaa 13 prosentin tasavero. On selvää, että tällainen tekee vaikutuksen ihmisiin.

Yksi kirjan esille ottamista avainkäsitteitä on ”vakaus”. Tuskin sitä voidaan ylikorostaa. Mihail Gorbatshov ja Boris Jeltsin edustavat monille nykyvenäläisille kurjuuden ja häilyvyyden aikaa. Gorbatsov tuntui keskittyneen puhumiseen, muttei tekemiseen. Jeltsin ainoaksi urotyöksi näyttää jäävän parlamenttitalon valtaus ja hurja esiintyminen panssarivaunun päältä. Presidenttinä häntä kohtaan tunnettiin lähinnä myötähäpeää erilaisten toljailujen takia ja erityisesti, koska oligarkit ryöstivät Venäjän jättäen tavallisen kansan puille paljaille.

Venäläisen yhteiskunnan pahoja poikia ovat Gorbatsov ja Jeltsin (Levadan kysely: molempiin suhtautuu myönteisesti ainoastaan 22 prosenttia kansalaisista) ja ymmärrystä saavat osakseen Stalin ja Bresnev (viimemainittuun suhtautuu myönteisesti 56 prosenttia!). Putinin suosioluvut liikkuvat sitten jo omissa sfääreissään.

Venäläiset näyttävät myöntävän, että Breznevin aika oli ”pysähtyneisyyden aikaa”, mutta mitä sitten, kun (vaatimaton) perustoimeentulo oli taattu ja yhteiskunta oli vakaa? Breznevin ei tarvinnut koko kaudellaan (1964-1982) hajottaa yhtään mielenosoitusta. Tietenkin vallitsi kuri ja järjestys, mutta aika on kullannut muistot ja parhaat kokemukset ovat jääneet päällimmäisiksi. Ja taas voidaan sanoa tuo maaginen sana ”vakaus”: Breznevin aika oli vakaata aikaa.

Kniivilä tuo yhden länsimaissakin ymmärrettävän argumentin tähän mystiseen suosio/epäsuosio -kuvioon. Öljyn hinta on vaihdellut kohdellen kaltoin Gorbatsovia (1985 romahdus, joka saattoi olla yksi aivan ratkaiseva syy Neuvostoliiton muutaman vuoden päästä tapahtuneeseen romahdukseen) ja Jeltsiniä (vuoden 1998 romahdus). Breznev taas hyötyi ensimmäisen ja toisen öljykriisin mustan kullan hinnan räjäyttäneistä nousuista. Vladimir Putin on hyötynyt valtavasti öljyn hinnan korkealla pysymisestä: vuoden 2008 notkahduksesta selvittiin nopeasti. Jää nähtäväksi, miten Putinin suosio reagoi nyt meneillään olevaan kohtalaiseen öljyn ”alennusmyyntiin”.

Samalla öljy- ja kaasuriippuvuus antaa Venäjän tilanteesta lohduttoman kuvan: elinkeinoja ei ole pystytty kehittämään niin, että Venäjän taloudella olisi useampia kivijalkoja.

Kniivilän kirjan yksi avainasioista on ”salaliittoteoriat”. Venäjä on salaliittojen luvattu maa. Ahneet oligarkit ja lännen uhka muovaavat perustan hämäräajattelulle. Salaliittoja käytetään selittämään arjen ongelmia tai sitten niillä selitetään, miksi ei voisi mennä vielä paremmin. Ahneet oligarkit ovat luoneet oman edun tavoittelun kulttuurin imperiumin sisälle ja lännen ajatus on kuristaa Venäjä hengiltä ulkoapäin. Mutta salaliittoja löydetään paljon lähempääkin arkea: taloyhtiön huoltoyhtiö pistää kotitalouden kaasumaksut omaan taskuunsa. Venäjällä onkin yleistyneet asuntokohtaiset lämmitysratkaisut. Kukaan ei pääse väliin, kun saa itse nappulaa vääntämällä panna lämmön päälle.

Ei savua ilman tulta. Kyllä väärinkäytöksiä tapahtuu, mutta järjestelmällinen salaliittotehtailu on hanurista.

Mistä salaliitot kertovat ? Silmiinpistävää on uskomus, että USA uhkaa Venäjää. Entä mikä on rauhan merkitys? Tuntuu siltä, että keskivertovenäläinen ajattelee, että rauha on Venäjän puolella, niin kovasti tuodaan esille maan rauhantahtoa. Mutta niinhän se taisi olla Neuvostoliitonkin aikana. Sen sijaan Venäjän ulkopuolinen maailma näyttäytyy sotaisana.

Ilmeisesti korruptiota on pystytty kitkemään varsinkin hallinnon alaportilla kovien rangaistusten avulla. Silti Venäjä on 174 maan korruptioindexissä vasta sijalla 127. Venäläiset arvostelevat itse maansa korruptiota, mutta saattavat sujauttaa pikkulahjuksen päästäkseen päiväkotipaikkaa hakiessaan jonon ohi.

Mistä korruptio kertoo? Tietenkin sillä on vuosisataiset perinteet. Vaikeampi kysymys on, miksi lahjonta ei lähestyttäessä tätä päivää ole vähentynyt dramaattisesti. Ilmeisesti korruption vastaisessa taistelussa on edetty alemmilla tasoilla, mutta korkean tason korruptio tapahtuu korkeiden tahojen suojeluksessa.

Mistä Vladimir Putinin suosio kertoo? Ensinnäkin muutoksen pelosta. Kun on varma ja vakaa mies johdossa ei heiveröiselle oppositiolle anneta ääntä. Koko ajan tiukentunut sensuuri ja valtion hallitsemien tiedotusvälineiden propaganda tietenkin tehokkaasti estävät demokratian toteutumisen, mutta kyllä Putinin kannatus on aidostikin korkealla tasolla. Ne vaihtoehdot, mitkä on nähty ensin Gorbatsovin aikana ja sitten Jeltsinin aikana ovat olleet typerryttäviä: niitä ei haluta mistään hinnasta takasin. Siinä eivät vapauden ja varsinkaan demokratian tuulet paljon paina. Demokratia on kompromettoitunut venäläisten silmissä, koska pyrinnöt ovat niin raskaasti epäonnistuneet.

Putinin suosion kasvu sai hyvän lähdön, kun maa toipui nopeasti vuoden 1998 lamasta. Hän on voinut kasvattaa pikku hiljaa vahvan johtajan imagoa ja loput on hoitanut korkealla pysynyt öljyn hinta, sillä mikään ei merkitse niin paljon kuin tasapainossa oleva talous, kun vaihtoehtona ovat kaikkien muistamat kauhukuvat 1990-luvulta. Inflaatiokin on saatu jonkinlaiseen kuriin. Samaan aikaan Putin on purkanut tehottomia demokraattisia järjestelmiä omaksi edukseen.

Juuri tähän taloudellisen tilanteen suureen merkitykseen liittyvät Putinin kannalta riskit. Häntä kannatetaan osin suuren johtajuuden takia, mutta pääosin siksi, että hän on tuonut taloudellisen turvallisuuden. Jos siis taloudellinen vakaus järkkyy, voi Putinin suosio kääntyä laskuun.

Ja vakaus on vaihdellut. Venäjälle on ollut ominaista hyvin suuret palkkojen vaihtelut sekä ylös- että alaspäin ja vielä 1990-luvun jälkeenkin.

Putinin tietoisesti rakennettu autoritäärinen hallinto antaa hänelle liikkumavaraa kotimaassaan, koska demokratia ei tunnu olevan kansalaisten enemmistölle mikään vaihtoehto ja samalla lujat otteet Ukrainassa osoittavat hänen voimansa ulospäin. Lännessä sen sijaan taistellaan maahanmuuttajien kanssa. Etnisten ryhmien lännelle tuottamat ongelmat voidaan leimata Venäjällä lännen heikkoudeksi.

Yhdysvaltain ja Venäjän välillä käydään käsittääkseni julistamatonta sotaa kumpi imperiumeista on ainutlaatuisempi. Venäjä haluaa olla tässä ajattelussa johtava taho, ei suinkaan demokraattisessa edistyksellisyydessä. Venäjän näkökulmasta USA on kärsinyt tappioita islamilaiselle maailmalle, joilta Venäjä on kovan asenteensa takia säästynyt. Kniivilän kirjaa voi suositella kaikille niille, jotka haluavat päästä sisään venäläisissä perheissä käytävään keskusteluun.