sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Münchenin hypoteesi

”En tiedä, mikä olisi hinta, jos tänään asetuttaisiin Putinia vastaan. Se voisi olla korkea. Kuitenkin olen oppinut historiasta, että huomenna hinta on vieläkin korkeampi. Vuonna 1936 Hitlerin pysäyttäminen olisi maksanut tietyn verran, vuonna 1937 hinta olisi ollut erilainen, 1938 hinta olisi ollut korkea ja 1939 oli jo liian myöhäistä”. Näin puhui shakkimestari Garri Kasparov kommentoidessaan tuoreessa puheessaan Venäjän ja länsivaltojen suhdetta.

Munchen 1938 otetaan esille, kun halutaan kuvata, kuinka diktaattori vie ensin pikkusormen, sitten koko käden ja lopulta kaiken muunkin. Hitlerin häikäilemättömyys ja länsivaltojen hyväuskoisuus johtivat ensin Itävallan Anschlussiin, sitten Tsekkoslovakian miehitykseen. Lopulta hyökkäys Puolaan johti sodanjulistukseen, joskaan ei silloinkaan käytännön sotatoimiin länsiliittoutuneiden puolelta.

Garri Kasparov ei liene kansainvälisen politiikan asiantuntija, mutta ylivertaisena shakkimestarina hän on varmaankin laskenut Putinin siirrot jo etukäteen – vai onko? Lukemattomia kertoja on toistettu ”Munchen 38” -syndroomaa ikään kuin kansainvälisen politiikan lakina. Amerikkalaiset sovelsivat sitä oletuksena Vietnamissa. Päätöksentekijöillä (Eisenhower, Kennedy, Johnson, McNamara…) oli hyvässä muistissa Münchenin tapahtumat. Kuitenkaan dominoteoria (Münchenin sovellus) ei toiminut Kaakkois-Aasiassa. On syytä pohtia historian lainalaisuuksia ja opetuksia kriittisessä valossa.

Meillä eduskunnassa Ben Zyskowicz on pitänyt Münchenin seurausketjun toteutumista Ukrainan tapahtumien yhteydessä itseään toteuttavana syndroomana. Näin ajattelevat myös monet tavalliset kansalaiset. Tohdin epäillä.

Hitlerin elintilan hankinta idässä on johdettavissa Mein Kampfiin. Ajatus kiteytyi pikkuhiljaa. Viimeistään torjuessaan Molotovin ehdotukset Suomen suhteen (”En halua sotaa Itämeren alueella”) marraskuussa 1940, Hitlerillä oli strategia selvillä (toki sotatoimien peruutusmahdollisuudella).

Ristiriita Venäjän tämän päivän pyrkimysten ja Saksan tuolloisten tavoitteiden välillä syntyy jo siitä, että Hitler uhkasi hyökkäys- ja valloitussodalla koko Euraasiaa. Nyky-Venäjällä tätä voivat ajaa vain äärinationalistiset voimat.

Tulkintani mukaan Venäjällä on nykyisellään puolustuksellinen strategia: se haluaa pysäyttää lännen etenemisen rajoillaan ja se haluaa tunnustusta suurvaltana. Vastakkainasettelu on ollut väistämätöntä, koska Venäjä ei ole jäänyt strategiaa toteuttaessaan 1990-luvun alussa muodostuneiden rajojen taakse. Lännessä mitta taas on täyttynyt tapahtuneen Ukrainan ryöstön takia - ymmärrettävistä syistä.

Venäjän puolustuksellinen strategia on tietysti minun tulkintani ja se voidaan asettaa kyseenalaiseksi. Politiikka on kuitenkin paljon muuta kuin sanoja – ja varsinkin muuta kuin propagandapuheita – ja Putinin olemus ja aikomukset eivät viittaa laajoihin valloitustarpeisiin. Putinin politiikan tulkinnan ongelmat ovat siinä, että propagandavyörytyksen keskellä (ei pidä takertua hänen yksittäisiin sanoihinsa eikä varsinkaan hänen läheistensä sanoihin) ei tahdo löytyä villakoiran ydintä. Kuvittelen tiedostavani eron propagandan ja tositarkoituksen välillä (!) uskokoon ken haluaa. Toki myönnän erehdyksen mahdollisuuden. Mutta silloinkaan vaihtoehto ei ole saattaa maailmaa sodan partaalle!

Putinin tiedottajan Dmitri Peskovin ajattelun rakenne – tosin omana tulkintanani - kannattaa käydä läpi. Hänen BBC:lle vastikään antamansa haastattelun ytimessä olivat mielestäni seuraavat asiat:

1) Ukrainan vallankumous oli lännen aggressio (tässä sivuutan Ukrainan yhteiskunnallisen tilan rappion ja siihen liittyvän syy-seurausketjun).

2) Venäjää piiritetään ja rengas Ukrainan myötä oli edelleen kiristymässä (”ja se saa meidät pelkäämään”).

3) Venäjä haluaa kuulla ehdottoman takuun, että Ukraina ei liity Natoon (samaan aikaan Ukrainan uusi hallitus on asettanut tavoitteeksi yksiselitteisesti Natoon liittymisen!).

4) Venäjä lisää jännitteitä omalta puoleltaan niin kauan, kun se on huolissaan kansallisista intresseistään (vrt. Itämeren ilmatila- ym. loukkaukset).

5) Venäjän kannalta on tultu viimeiselle rajalle – Venäjä puolustaa elintärkeiksi kokemiaan etuja.

6) Venäjällä on ”Venäjän rauha”, Pax Sovietica, joka ei kuitenkaan tarkoita kylmän sodan tietoista sytyttämistä: Venäjä hakenee uutta etupiirisovellusta, jolla ei välttämättä ole yhteyttä vanhoihin etupiireihin.

Nykytilanteen vaaramomentti ei ole Venäjän München 38-tyyppinen laajentumistendenssi, vaan se, kun propagandaa ja varustelukierrettä jatketaan idässä ja lännessä tarpeeksi kauan, joudutaan vaaraan, että sota uhkaa puhjeta sisään rakennetun logiikan (vastavuoroisen uhkailun) seurauksena.

Asetelma Itä-Euroopassa ei ole nyt lähellekään sama kuin 1930-luvulla. Neuvostoliitto reagoi silloin Saksan laajentumispyrkimyksiin vastaehdotuksilla 1938. Otetaan esimerkiksi ns. Jartsev-neuvottelut Suomen kanssa. Neuvostoliiton ehdotukset Suomelle olivat tuolloin maltillisia ja tähtäsivät maamme kautta tapahtuvan hyökkäyksen estämiseen sopimalla Suomen kanssa puolustusstrategiasta. Baltiassa ja Puolassa tilanne oli erilainen, koska molemmat olivat Berliini-Moskova-akselilla. Niiden kanssa ei ollut mitään ”Jartsev-neuvotteluja”.

Kansainvälisen tilanteen logiikka – Saksan aggressiivisuus – johti sitten Neuvostoliiton ja Saksan välisen hyökkäämättömyyssopimukseen ja sen salaiseen lisäpöytäkirjaan. Kun Vladimir Putin viittasi hyökkäämättömyyssopimukseen taannoin pitämässään puheessa, hän tarkoitti nimenomaan varsinaista sopimusta (Neuvostoliitto tarvitsi aikaa varustautua Saksan hyökkäykseen). Lännessä taas eri tahot kiinnittivät huomion lähes pelkästään lisäpöytäkirjaan!

Spekulaatiot, että Neuvostoliitto valmisteli 1930-luvun lopulla hyökkäystä aivan kuten Saksakin ovat puhdasta arvailua. Saksa olisi tämän mukaan vain ehtinyt ensin. Mitkään Neuvostoliiton käytännön toimet eivät viitanneet hyökkäyksellisiin toimiin. Saksa yllätti Venäjän aggressioillaan. Jos kysymys ei ollut yllätyksestä, niin sitten Stalin riskeerasi tarkoituksellisesti potentiaalisella Moskovan menetyksellä. Kuulostaa jo vähän paksulta, mutta maailma on täynnä salaliittoteorioita.

Entä jos Natolla on nyt - Venäjän näkökulmasta - sama rooli kuin Saksalla ennen toista maailmansotaa? Nato on edennyt sen rajoille. Venäjä ei siis ole aggressiivinen osapuoli, vaikka lännessä niin tulkitaankin, vaan se ahdistettuna käyttäytyy kuin naarasleijona puolustaessaan oikeuksiaan. Se näkee itsensä kahlittuna ja yrittää riistäytyä irti kahleista; se tietää, että Yhdysvalloilla on 750 sotilastukikohtaa ympäri maailmaa, se tietää olevansa altavastaaja.

Entä jos Venäjän käyttäytyminen tulkitaan vainoharhaiseksi, kuten moni lännessä tulkitseekin? Venäjällä ei ole tämän ajattelun mukaan yhtään ainutta syytä nykyiseen käytökseensä, sillä tosiasiassa uudet Nato-maat eivät sitä uhkaa. Mutta asia voidaan nähdä toisinkin. USA:n pyrkimykset sijoittaa ohjustukikohtia Itä-Euroopan alueelle jo ennen Ukrainan konfliktia eivät välttämättä kerro rauhanomaisista tarkoitusperistä, vaikka kuinka väitettäisiin, että ohjukset olivat Iranin takia. Vanha epäluulo kytee. Yhdysvaltain sisäpoliittisesta keskustelusta paistaa läpi, että vaikka Venäjä ei olekaan välitön uhka, se on vihollinen. Tähän viholliskuvaan Venäjä vastaa.

Entä jos kaikesta huolimatta pidetään yllä München-hypoteesia? Ensin pikkusormi, sitten koko käsi…. Mitä alueita Venäjä uhkaisi? Länsi-Ukrainaa? Tuskin, ellei Nato ala aseistamaan sitä. Itä-Euroopan Nato-maita? Tuskin, ellei sitten synny laajaa konfliktia. Suomea ja Ruotsia? Tuskin? Miksi? Ainoastaan Suomen ja Ruotsin läheneminen Natoon aiheuttaisi vastareaktioita Venäjän taholta. Millaisia, sitä tuskin kukaan osaa arvioida. Parempi olla kokeilematta.

Vielä on ainakin yksi vaihtoehto: Müncheniä ajatellaan vain symbolisella tasolla. Tällöin se kuvaa diktatuurin toimintatapoja yleisellä tasolla ilman mitään konkretiaa. Tällöin ollaan kuitenkin melkoisessa hetteikössä. Vain oma mielikuvitus on rajana, mihin München-hypoteesia voidaan soveltaa – ja silloin siirrytään helposti pelottelupropagandan puolelle.

Olen edellä nähnyt asiat Venäjän näkökulmasta, myönnettäköön, mutta olen varma, että jos näitä näkökohtia ei huomioida, ei nykyiselle konfliktille löydy ratkaisua. Vanha maailma ei opeta, mutta jos oikein nöyrästi ajattelee, niin ehkä se antaa mahdollisuuden ymmärtää nykypäivää.

1 kommentti:

  1. Me agloamerikkalaisen kultuurin eddustajat olemme oikeuettuja maapallon kaikkien resurssien haltuun otoon onneksemme, eikä sitä slaavilaisten aliihmisten tarvitse edes yritää estää.

    VastaaPoista