Kuka on oikeassa vai ovatko kaikki väärässä?

Hallituksen lyöminen näyttää olevan varsinaista kansanhuvia tänä päivänä. Nyt pieksämiseen yhtyvät nykyinen presidentti ja entinen pääministeri. Vanhan tapani mukaan yritän asettua lyödyn asemaan. Hakkaaminen on aivan liian helppoa, että lähtisin mukaan tähän meuhkaamiseen.

Presidentti Sauli Niinistö toteaa Keskisuomalaiselle eräille muille lehdille antamassaan haastattelussa seuraavasti:

”Tämä seitsemän vuoden (2008-2014) virhe poiki myös uudenlaisen mielikuvapolitiikan. Sille on ollut ominaista, että hallitus ainakin kolmeen – neljään kertaan myi tehneensä kaiken sen, joka on yhä edelleen tekemättä. Ja jatkaa:

”Osoitan tässä sormella myös median valppauden puutetta. Joka ainoa kerta tämä meni läpi. Vielä viime keväänä kehysriihen jälkeen todettiin, että nythän kaikki asiat ovat viittä vaille valmiita.”

En ole ihan samaa mieltä. Ensinnäkin presidentti niputtaa seitsemään virheiden vuoteen finanssikriisin, euro-kriisin ja Ukraina-kriisin. Mielestäni on kohtuutonta olettaa, että joku – mikä tahansa – hallitus olisi selvinnyt tästä sekasortoisesta tilanteesta vähillä kolhuilla.

Jos lähdetään jäljittämään virheitä, niin ehkä merkittävin on Nokian valtakauden aikainen politiikka, jolloin valtion hyvällä tulokehityksellä olisi ehkä pystytty laajentamaan teollista osaamista. Tästä oltiin kyllä kaukana, sillä tuohon aikaan puhuttiin lähinnä panostamisesta palveluihin teollisuuden kustannuksella. Kritisoin aikanaan ankarasti keskittymistä palveluihin. Teollisuuden bkt-osuus on pudonnut 2000-luvun vaihteen 25 prosentista 15 prosenttiin.

En minä eikä kukaan muukaan osannut arvata, miten paljon vanhoja rakenteita jäi Nokian menestyksen varjossa pystyyn. Kasvoihan talous ripeää vauhtia vuosina 1994-2007, liki maailmanennätysvauhtia, jos puhutaan kehittyneistä maista.

Entä ne, jotka ovat arvostelleet hallitusta koko ajan? Useimmat heistä eivät ole olleet kiinnostuneita hyvinvointipalvelujen kehittämisestä. Tämän ryhmän mielestä palvelut olisivat joutaneetkin leikeltäväksi. Siispä arvostelu heidän osaltaan on ollut kovin helppoa. Kansalaisten enemmistö on ehdottomasti tällaista politiikkaa vastaan.

Mitä tulee median valppauteen, niin kyllähän hallitus on saanut korvilleen satoja kertoja median toimesta. Kyllä media arvosteli voimakkaasti Kataisen hallituksen leikkauslupauksia ja sitä, että samoihin asioihin jouduttiin palaamaan kerta toisensa jälkeen.

Haastattelussa Niinistö pohtii yleisellä tasolla vaalikauden mittaisia hallituksia. Hän arvioi, ”ettei meillä ole varaa uuteen tuloksettomaan neljään vuoteen”. Väite, että hallituksen työ on ollut tuloksetonta, on tietenkin puhdasta liioittelua. Presidentin takana kummittelee vanha kamreeritausta, jonka avulla hän haluaisi pikaisin toimin tilit tasan, vaikka ongelmien syvyys vaatii pitkäjänteistä sopeuttamista.

Lisää löylyä hallituksen kritiikkipiikkiin löi Esko Aho, joka Ylen Ykkösaamussa 15.11.2014 toteaa, ettei vuosina 2007-2008 tajuttu (yleisesti) sitä, että kysymys ei ollut suhdanneongelmasta, vaan rakenneongelmasta. Näin varmaan onkin, eikä Aho näytä siitä kovasti hallitusta kritisoivan. Sen sijaan Aho näyttää syyttävän hallitusta johtamistapojen jälkeenjääneisyydestä, kyvyttömyydestä irrottaa virkamiesvalmistelu poliittisesta valmistelusta, huonosta strategiatajusta, siitä, että pidettiin kiinni epärealistisesta hallitusohjelmasta, siitä, että lupaus hyvinvointivaltiosta on kriisissä (tulot ovat pudonneet, mutta menot ovat nousseet reippaasti kriisinkin aikana) ja siitä, ettei nyt ole tehty samoin kuin 1990-luvun alun ”rohkeissa” toimenpiteissä (joista rohkein eli devalvaatio on nyt käyttövalikoiman ulkopuolella).

Osa syytöksistä osuu oikeaan, mutta verrattuna 1990-luvun alun lamaan sisältyy nykyisin meneillään olevaan taantumaan petollinen kriisin moniportaisuus ja suoraan sanottuna huono onni. Ei vuosi sitten osattu arvioida Ukrainan konfliktin iskevän päälle. Eurokriisi on kaikkien Euroopan maiden kriisi, ei pelkästään Suomen, samoin finanssikriisi. Suomen teollinen ja elinkeinorakenne ei pystynyt ottamaan kriisiä vastaan pehmeästi, mutta tästä syyt lankeavat monille hallituksille tästä taaksepäin. Esimerkiksi Suomen lähes ainoa todella suuri kuluttajatuote eli matkapuhelimet eivät saaneet imaistua mukaansa muuta kulutustavarateollisuutta. Kävi päinvastoin, kuten Aho Nokian yhteiskuntasuhteiden hoitajana näki: kotimaiset puhelimet katosivat markkinoilta kokonaan.

Vielä haluaisin kiinnittää huomiota Ahon sokeaan pisteeseen eli työttömyyteen. Yhdeksänkymmentäluvun lamassa - kaikkien tapahtumien seurauksena - työttömyys räjähti puoleen miljoonaan (työttömyys nousi 3,5 prosentista lähes 20 prosenttiin) ja tuli sieltä alas kiduttavan hitaasti, laskien alle 10 prosentin vasta 2000-luvun vaihteessa. Ahon oman hallituksen toimenpiteiden yhteys suureen työttömyyteen on kiistelyn aihe, mutta minusta yhteys näyttää selvältä.

Kasvava suurtyöttömyys näyttää olevan taantumien ja lamojen peruspiirre riippumatta siitä, minkälaista kasvua saadaan aikaan välittömästi romahduksen jälkeen. Esimerkiksi sopivat Espanja, Kreikka ja Portugali, mutta myös Yhdysvallat, jossa työmarkkinoilta luopujien ja pitkäaikaistyöttömien määrät ovat pysyneet korkeana talouden toipumisesta huolimatta.

Nämä tosiasiat ovat omituisessa ristiriidassa sen kanssa, miten huolestuneita julkisuudessa ollaan työttömyydestä.

Entä mitä odotamme tulevaisuudelta?

Aho luettelee strategisten tavoitteiden top-kuudeksi seuraavat asiat:

1) Suomen kehittäminen digitaalisen teknologian soveltamisen parhaaksi paikaksi.

2) Julkisten palvelujen tehostaminen.

3) Teollinen perusta kuntoon + uudet innovaatiot.

4) Uuden yrittäjyyden rakentaminen.

5) Riskinotto puuttuu – liika tyytyväisyys olevaan ja saavutetuista eduista kiinnipitäminen.

6) Kansainvälistymisen vajavaisuus – impivaaralaisuuden paluu.

Ahonkin mielestä joissakin asioissa on edetty. Hyvin ovat edenneet startupit ja digitaalisen teknologian jotkut sovellukset, mutta paljon jää parannettavaa.

Tämä on pelkkä luettelo. Luettelon takaa paljastuvat todelliset haasteet. Otan esille yhden ihan esimerkin vuoksi: Globaalissa arvoketjuissa – joiden merkitys kasvaa koko ajan – viennistä yhä suurempi osuus perustuu muista maista tuotuihin ns. välituotepanoksiin.

Jos kauppa käsitetään bruttoarvokaupaksi, joudutaan helposti harhapoluille. Oleellista on, että tuotteen tai palvelun arvosta (mieluiten arvoketjun arvokkaimmista osista) mahdollisimman suuri osa on kotimaista perua. Ei siis riitä, että lopputuote on suomalainen, jos välituotteet tehdään massiivisesti muissa maissa. Nokian puhelin oli parhaimmillaan hyvä kotimainen tuote Suomessa valmistettuine kännykän kuorineen ja soittoäänineen. On siis panostettava niihin tuotteisin ja palveluihin, joissa hyöty on suurin.

Päätöksenteon tehokkuus voisi olla toinen esimerkki. Aho painottaa poliittisen päätöksenteon tehokkuutta, mutta olen useissa yhteyksissä palauttanut tehokkuusaspektin aina demokratian perustekijöin saakka. Painetta on tehostaa demokratiaa (joissakin maissa autoritäärisiin ratkaisuihin saakka!). Meilläkin tulisi miettiä tehokkuutta välillisen tai suoran demokratian perustekijöiden kautta, ettei joskus tarvitsisi turvautua autoritäärisempiin ratkaisuihin.