Tuomas Niskakangas arvioi (HS 29.6.2014), että Yhdysvallat eräisiin mielipidetiedusteluihin viitaten olisi arvioimassa uudelleen puuttumista maailman kriisikeskuksiin. Ohessa vain viittaan Niskakankaan artikkeliin, johtopäätökset ovat omiani.
Yhdysvaltain aktiivinen vaihe alkoi oikeastaan WTC-tornien räjäytyksestä. Toki Yhdysvaltain hyökkäys Kosovoon oli jo merkki aktiivisuudesta, mutta muistaen kuinka vaikeaa hyökkäyspäätöksen tekeminen oli Bill Clintonille on sanottava, että varsinainen aggressio astui varovaisuuden tilalle juuri vuoden 2003 jälkeen. Kosovon hyökkäys oli monien mielestä perusteltua, koska Kosovossa oli meneillään serbien suorittama kansanmurha.
Bush nuoremman hyökkäyshalukkuus johtui tietenkin osittain ”suotuisasta” ilmapiiristä: oli tarve kostaa WTC-tornien räjäytys. Kuitenkin päällimmäiseksi jäi mieleen panikointi ja hätäily hyökkäyspäätöksen tekemisessä. Tosiasiat siirrettiin kylmästi sivuun eikä kukaan pystynyt todistamaan, että Irakissa oli joukkotuhoaseita.
Toki Yhdysvallat on hieman oppinut kokemuksesta. Se ei enää käyttäydy toisen maailmansodan jälkeisen kaksinapaisen, yksioikoisen maailmankuvan mukaan. Esimerkkinä vaikkapa Yhdysvaltain järjestämä pääministeri Mohammad Mossadeghin syrjäyttäminen Iranissa 1953: Chalmers Johnson: ”Jos Mossadegh oli kommunisti, niin paavi on kommunisti!”
Irakin ensimmäinen sota (Persianlahden sota 1990-1991) – Bush vanhemman sota – vaikuttaa jälkikäteen yhä perustellummalta: käytiin rajattu sota aggressiivista diktaattoria vastaan, diktaattorin kompromettoimiseksi, mutta ei ylitetty rajaa, jossa joudutaan Irakin sisäisen konfliktin (shiiat ja sunnit) osapuoleksi.
Olen eräässä aiemmassa blogikirjoituksessa referoinut amerikkalaista tutkimusta, jossa varsinkin amerikkalaisilla nuorilla on suuri tarve irtautua vanhoista konservatiivien opinkappaleista. Lainaan tähän tuota kirjoitusta (”Ainutlaatuinen kansakunta”, 12.2.2014): ”(Toinen) äärimmäisen tärkeä Yhdysvaltain rooli konservatiivien mielestä on ihmisarvon ja inhimillisen vapauden puolustaminen kaikkialla maailmassa. Tämän mielipiteen mukaan Yhdysvallat taistelee maailmassa vallitsevaa pahaa vastaan. Pahan vastustamisessa Yhdysvallat ei tarvitse muiden lupaa. Kysymys on siis periaatteellisesta ”pahan” vastustamisesta, ei pelkästään ”pahan valtakunnista”, kuten Neuvostoliitto, Irak, Pohjois-Korea jne.
Tämä globaali ekseptionalistinen tehtävä ei käy suurelle osalle amerikkalaisista nuorista, ei enää. Nuoret haluavat, että liittolaisten mielipiteet otetaan huomioon, vaikka jouduttaisiinkin kompromisseihin. Myös YK:n roolia haluttaisiin korostaa.
Konservatiivien mielestä Yhdysvalloilla ei ole mitään anteeksipyydettävää: Right or Wrong, My Country! Konservatiiveille nuorten empiminen ja suoranainen kielteisyys Yhdysvaltain erinomaisuutta korostavaa asemaa kohtaan on turhauttavaa.”
Edellä kuvattu hyvä vastaan paha -asetelma on ollut nimenomaan Reaganin ja Bushin uuskonservatiivien ajattelutavassa silmiinpistävää. Nyt heiluri on kääntynyt hyvin voimakkaasti oikeistolaisen ideologian leimaamasta moraalisesta ajattelusta enemmänkin omien sisäisten ongelmien perkaamisen suuntaan. Tätä ajattelua ovat edesauttaneet vastoinkäymiset Irakissa ja Afganistanissa. Myöskään Syyria ei vaikuta millään tavoin helpommalta haasteelta.
Johtopäätösten vetäminen on kuitenkin hankalaa. Mitä tapahtuu, jos republikaanit menestyvät tulevissa kongressivaaleissa? Jos teekutsuliikkeen vaikutus on vielä voimakas - mikä on odotettavissa - niin mitä tapahtuu? Perinteinen keskilinjan konservatismi vaatii Yhdysvaltain kovempia otteita Ukrainassa, mutta äärioikea reuna tuskin on yhtä aggressiivinen. Halutaan ehkä vetäytymistä maailman kriisipesäkkeistä. Voittaako pikemminkin siis sisäänpäin käpertyminen? Vetäytyykö Yhdysvallat omaan sisäiseen erinomaisuuteensa vai päinvastoin korostaa entisestään olevansa hyvän puolesta pahaa vastaan maailman kriisipesäkkeissä?
Ehkä nykyiset nuoret – siis tulevat päättäjät - todellakin haluaisivat joukkuepeliä länsimaiden kanssa. Tämä ajattelu voi olla itsesuojeluvaiston sanelemaa, koska Yhdysvaltain voimavarat eivät välttämättä riitä koko läntisen maailman poliisina toimiseen.
Vietnamin sodan trauma väikkyi pitkään Yhdysvaltain muihin maihin kohdistuvien toimenpiteiden yllä. Kosovo on tästä hyvä esimerkki: kukaan ei voinut olla varma johtavatko USA:n toimet ratkaisuun vai juututaanko sissisodan tyyppiseen itsepintaiseen konfliktiin. Uhkakuvat eivät toteutuneet, joka osoittaa kuinka vaikeaa historiaa on käyttää esimerkkinä käyttäytymisen ohjaajana. Yhdysvallat näytti juuri siltä pelastajalta, jonka kuvan se halusi antaa itsestään samaan aikaan kun eurooppalaiset jahkailivat voimattomina, mihin toimiin entisessä Jugoslaviassa pistäisi ryhtyä.
Jälkikäteen ajatellen entisen Jugoslavian alueen tapahtumat (viittaan Kosovon sotaan 1998-99) toimivat pikemminkin rohkaisijana tulevissa konflikteissa. Eikö Kosovo osoittanut, että kriisit voitiin ratkaista sotilaallisella puuttumisella? Miten kävi? Lähi-idän traumaattiset sodat ovat esimerkki siitä, kuinka jokaisella konfliktilla on oma logiikkansa. Ei ole mitään sääntöä. Entisen Jugoslavian alueen ”pelastustehtävä”, taistelu ”hyvän puolesta pahaa vastaan” esimerkinomaisena kaavana ei ole johtanut odotettuihin tuloksiin muualla. Päinvastoin Yhdysvaltain ja muiden länsimaiden on ollut pakko keksiä erilaisia vetäytymisstrategioita Irakista ja Afganistanista - pakon edessä.
Osittain taustalla vaikuttavat uudet sodankäynnin muodot: kybersota, miehittämättömin lennokein käytävä sota ja Irakissa toteutettu ilma-aseen avulla käyty amerikkalaisia ihmishenkiä säästänyt ”täsmäsota”. Loppuvaikutelma on kuitenkin, että korkeatasoisella tekniikalla käyty etsi ja tuhoa -täsmäsota ei ole ratkaisu konflikteihin. Mitä sotaa käydään tai käytiin Irakissa, Afganistanissa tai Itä-Ukrainassa? Kaupunkisotaa, jossa taistellaan kortteleista tai yksittäisistä rakennuksista! Rintamasotaa ei ollut Vietnamissa, mutta ei sitä ole erilaisten ryhmittymien käymässä kaupunkisodassakaan.
Polarisoitunut kiivailu Yhdysvaltain sisällä on johtanut taisteluun suuren valtion roolista. Yhdysvaltain halutaan kyllä olevan mahtava ulkoisesti, mutta puuttuvan toisaalta hyvin vähän amerikkalaisten siviiliasioihin. Tämä on perinteinen konservatiivinen näkemys, joka on kärjistynyt viime aikoina. Sisäisesti pieni, mutta ulkoisesti suuri? Eikö tämä kuullosta utooppiselta? Näin ainakin minusta tuntuu.
Etniset ja fundamentaaliset uskonnolliset ryhmät nostavat päätään yhä enemmän. Tähän vaikuttaa nykyaikainen tiedonvälitys. Ihmisten väliset yhteydenpitovälineet ovat tulleet aiempaa merkittävimmiksi. Samanlaisuus vetää puoleensa erilaistumisen sisällä. Samalla paljastuu valtakuntien rajojen keinotekoisuus. Niitä on piirretty viivottimella, eikä eri alueiden erilaisuutta korostamalla. Suurvallat saavat kantaa viivotinrajankäynnistään vastuun kymmeniä ellei peräti satoja vuosia jälkikäteen.
Sama koskee demokratiapyrkimyksiä. Nopea tiedon välitys on korostanut demokratiatarpeiden merkitystä esimerkiksi arabimaailmassa. Vastakkain ovat modernit demokratiavirtaukset ja syvät uskonnolliset ja nationalistiset virtaukset. Taistelu vaikutusvallasta käydään kansakuntien sisällä.
Jopa Venäjän sisällä moderni länsimainen demokratia ja vanha slavofiilinen, uskonnollinen, ”bysanttilainen”, salamyhkäinen ajattelu käyvät keskinäistä taistelua. Ainakin minun takaraivossani kummittelee ajatus länsimaisen, ylemmyydentuntoisen, maallistuneen ja pinnallisen kulttuurin näennäisen etevyyden ja - varsinkin idän - syvällisemmän ”henkisyyden” välisestä kamppailusta. Länsimaisuus edustaa tässä ihmisten mieliä viekottelevaa tavarakulttuuria. Siihen liittyy tasa-arvo- ja sivistyslähtökohtia, joita puolustamme. Toisaalla taas sisäistyneeseen uskonnollisen ajatteluun sisältyy vastenmielisiä rasistisia ja naisen asemaan kohdistuvia raakalaismaisia sortotoimenpiteitä. Ylevyys on pilkan kohteena, kaksinaismoralismi rehottaa.
Maailmanpoliisi (demokratiapoliisi, sivistyspoliisi) on neuvoton. Miten pitäisi käyttäytyä? Yhä useammin on käynyt niin, että Yhdysvalloista (ja muista länsimaista) on tullut konfliktin ratkaisijan sijasta konfliktin osapuoli. Taistelu demokratian puolesta ei ole aitoa, jos ei itsekkään pysty tarjoamaan esimerkkiä paremmasta.
Haaveellinen kuva positiivisesta yksilöllistymiskehityksestä demokratian sisällä saattaa olla utopiaa. Pirstoutuneet ryhmät jatkavat ryhmäytymistä valtakunnan rajojen sisällä ja niiden yli, rajoista piittaamatta. Maailmanpoliisin – joka itsekin on yksilöllisyyden läpitunkema - tunkeutuminen vierasta kulttuuria edustavaan, muurahaispesää muistuttavaan ihmiskekoon on epätoivoinen tehtävä.
Sotilasliitot kuulostavat tässä ryhmäytymisajattelussa kaiuilta menneiltä ajoilta.
Niskakankaan arvio, että Yhdysvaltain mahdollinen passivoituminen johtaisi Suomen Nato-liittymisen parempaan perustelemiseen on erikoinen. Niskakankaan perustelu on siis, että kun suomalaisten huoli ”poikiemme” maailman konflikteihin lähettämisestä vähenee, olisimme halukkaampia liittymään Natoon. Minusta näyttää pikemminkin, että Yhdysvallat voi vetäytyä taloudellisista vastuistaan ja vaatia yhä enemmän jäsenmaidensa puolustusmäärärahojen lisäystä. Vaaditaan kunkin maan itsenäistä vastuuta puolustuksestaan Naton ohenevan suojakuoren sisällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti