Meillä Suomessa on varsinkin eliitin näkemyksenä iskostunut ajatus, että Suomi ja Yhdysvallat ovat maailman valtapelissä henkisesti yhtä ja samaa liberaalin demokratian puolustusta. Meillä on Nato-intoilijat ja meillä on niitä, jotka toteavat NSA:n Suomeen mahdollisesti ja todennäköisesti kohdistuvasta vakoilusta, että ”ollaan ainakin samalla puolella”. Ajatus on uskomattoman naiivi.
Lehdistössä on ollut juttuja ulkoministeriöön kohdistuneesta paljon aiemmin paljastuneesta vakoilutapauksesta. Että Kiina ja Venäjä ovat vakoilleet Suomea, ei ole uutinen (tietenkin ne vakoilevat), mutta että Yhdysvallat mainitaan potentiaalisena vakoilijana on tosi noloa. Kirjoitusten sävy on ollut hämmentynyt: onko nyt todella niin, että Yhdysvallat kähmii Suomessa?
Naiviudesta sakotetaan. Sillä ei ole kummoistakaan merkitystä kuulutaanko samaan poliittisen tai sotilaalliseen liittoon. Pikemminkin voidaan sanoa, että ystävää on helpompi vakoilla kuin viholliseksi koettua.
Saksalaisilla ei taida olla enää mitään harhakuvitelmia Yhdysvaltain harjoittaman vakoilun suhteen. Silti jokainen uusi paljastunut tapaus on skandaali. Media revittelee ja hallitus paheksuu. Jossakin on raja, jossa valtioiden väliset suhteet kärsivät pahan kolauksen. On ilman muuta selvää, että näihin suhteiden säröihin pääsevät käsiksi myös ne valtiot, joita epäillään eniten itselle vahingollisiksi.
Jos Kiina ja Venäjä jäävät kiinni vakoilusta, on se vain todiste itsestäänselvyydestä: kansainvälisen politiikan konnat ovat konnia. Minua mietityttää asennoituminen. Maailma jaetaan hyviksiin ja pahiksiin ja sen mukaan otetaan kantaa esimerkiksi vakoilun tuomittavuuteen.
Mikään maailman maa ei harrasta vakoilua kiusan tai varmuuden vuoksi, aina sillä on tarkoitusperänsä. Suuri osa vakoilusta on tiedonhankintaa kaikkien saatavilla olevista tietolähteistä. Pitää vain tietää, mistä tietoa haetaan. Suomessa tiedon hankinta on helppoa koska yhteiskunta – luojan kiitos – on avoin. Barack Obama on menettänyt paljon siitä goodwillistä, joka häneen kohdistettiin presidenttitaipaleen alussa. Ero George Bush nuorempaan oli tavattoman selvä. Sinänsä vakoilua on turha leimata Obaman käynnistämäksi. Ero aiempaan on ehkä se, että Yhdysvaltain teknologinen etumatka on pikemminkin kasvanut viime vuosina. Se on taannut paremmat edellytykset vakoiluun, kuin mitä on useimmilla muilla mailla.
Oma lukunsa ovat maailman suurimmat it-yhtiöt, erityisesti Google, jotka ovat vakoilun välikappaleina. NSA on päässyt käsiksi suurimpien internetyhtiöiden palvelimiin ja pystynyt ”louhimaan” haluamaansa tietoa.
Salaisen tiedonhankinnan riski on siinä, että kun vakoilu on massiivista, paljastumisvara kasvaa. Juuri näin on käynyt, huijata ei voi loputtomiin. Ennemmin tai myöhemmin vakoilu kiertyy teollisuusvakoiluksi. Tämä tekee ystävällismielisten hallitusten harjoittamasta vakoilusta erityisen tuomittavaa. Kukaan ei pysty varmuudella sanomaan, miten tieto kulkee hallitusten harjoittaman vakoilun kautta strategisesti tärkeiden tai muutoin tärkeiden yritysten haltuun. Niinpä parasta on kokoaikainen varovaisuus ja ennaltaehkäisevät toimet suojautumisessa.
Kilpailua käydään tietolähteistä ja tietosisällöstä. Tiedon avulla hallitaan maailmaa. ”Big data Suomi” ei ole varmaan maailman tärkeimpiä asioita, mutta Suomen ulkopolitiikan (sisäpolitiikan, kauppapolitiikan, teollisuuspolitiikan) analysoiminen muiden valtioiden – siis kilpailijoiden - taholta vakoilun avulla on joka tapauksessa meille iso haaste.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti