Säännöt luovat vapautta

Meillä on iso ongelma, olen kuullut. Valtakunta on täyttynyt kaikkialle tunkevasta byrokratiasta. Kansalaisten vapautta päättää itsenäisesti asioistaan on loukattu ylimitoitetulla holhouksella.

Olemme siis päivän muotiaiheessa, meitä kaikkia koskevassa sääntöviidakossa, josta pitäisi päästä kuulema eroon. Vai onko näin? Otsake on provosoiva, mutta yritän sen kautta hieman tasapainottaa käytyä keskustelua.

On selvää, että lakeja laadittaessa täytyy lakiympäristö tutkia tarkkaan, ettei synny päällekkäisyyksiä tai ristiriitaisuuksia. Kaikesta huolimatta viime vuosina on arvosteltu lainsäädännön valmistelun keskinkertaista tai heikkoa tasoa. Ihan tätä eivät nyt äänessä olevat arvostelijat kuitenkaan tarkoita. Maalitauluna on yleensä sääntöviidakon tiheys, holhousmentaliteetti ja tarpeettomiksi koetut laki-, asetus- ja sääntöpykälät.

Mutta miten on? Suuri osa säännöistä on käsittääkseni kuitenkin luotu suojaksemme, varmistamaan esimerkiksi tasapuolisen kilpailun jne. Säännöt siis useimmissa tapauksissa vapauttavat ja luovat liikkumavaraa.

Varsinkin vasemmalla on epäily, että sääntötalkoilla pyritään karsimaan ihmisten saamia etuja sen sijaan, että pyyteettömästi vain karsittaisiin turhaa byrokratiaa. Monet näkevät hyvinvointiyhteiskunnan ja sen vaatiman byrokratian niin kiinteästi toisiinsa liittyvinä, että byrokratian ja sääntöjen karsiminen merkitsee myös hyvinvointivaltion purkua.

On tehty myöskin varsin arveluttavia esityksiä säännösten helpottamiseksi. Erään puolueen nuoret vaativat ohjelmajulistuksessaan talvirengaspakon poistamista. Ajatus on itsekäs. Se vapauttaa autonajajan noudattamasta jälleen yhtä sääntöä, mutta se taitaa unohtaa, että jos talvirenkaaton ajaa lapsiperheen äidin yli talviliukkaalla kelillä, ei tehtyä saa tekemättömäksi millään rangaistuksella.

Kautta historian ihmiset ovat vaatineet vapautta sen itsensä takia.

Sääntöjä voidaan tarvita joskus vain niiden varalta (pieni vähemmistö), jotka ovat herkkiä rikkomaan yhteisiä pelisääntöjä. On vain niin, että nämä sääntöjen rikkojat vaihtelevat tapauksittain. Kaikki joutuvat maksamaan joidenkin piittaamattomuudesta.

Skandinaviassa on yleensä lähdetty siitä, että hyvinvointiyhteiskunta sääntöineen on mahdollistaja, ei luovuuden tappaja. Emme siis ole varustettu nietzscheläisittäin sääntöjen sanelemalla orjamentaliteetilla, vaan olemme uutta luovia ”herraihmisiä”. Mutta miten tämän voi todistaa?

Valtion epäonnistumista mitataan FFP:n (The Fund for Peace) Fragile States Indexillä (Hauraiden maiden indeksi). Aiemmin indeksistä käytettiin nimeä Failed States Index. ”Kärjessä” on sellaisia valtioita kuin Etelä-Sudan ja Somalia. Indeksin (2014) mukaan maailmassa on 34 haurauden ”hälytysrajan” ylittävää maata. Tässä rankingissa Suomi on sijalla 178, joka on listan viimeinen sija, olemme siis vähiten hauras maa! Kaiken lisäksi Suomen indeksi ainoana maana yltää mainemääritykseen ”Very Sustainable”! (Suomen kokonaisindeksi 18,7, kakkosena olevalla Ruotsilla 21,4). Olemme siis indeksin mukaan maailman onnistunein tai kestävin valtio.

Suomen sijoitukset näissä tämän kaltaisissa mittareissa hämmästyttävät kerta toisensa jälkeen meitä: eivätkö muut ymmärrä, että meillä menee huonosti! Tämä on perspektiivikysymys suurelta osin. Emme läheltä näe omaa erinomaisuuttamme kieltämättömien ongelmiemme keskellä.

Tästä näkökulmasta säännelty yhteiskunta on siis vahvoilla. Kaikki Skandinavian maat ovat listauksessa aivan kärjessä, joten voitaneen puhua skandinaavisen mallin vahvuuksista. On selvää, että kun suhteellisen rauhallisissa olosuhteissa on pystytty kehittämään järjestäytynyttä yhteiskuntaa, tulokset näkyvät. Entä jos olemme hyviä säännöistämme huolimatta? No, ainakin voidaan sanoa, että sääntömme eivät ole tuhonneet menestymisen edellytyksiä. Vakavasti ottaen FFP:n raportti osoittaa mielestäni vastaansanomattomalla tavalla kuinka sääntely luo vakautta ja vakaus mahdollistaa vapauden, joka puolestaan luo hyvinvointia ja taloudellista menestystä.

Monet rikkaat maat eivät pärjää Skandinavian maille, koska niissä kansalaiset ovat eriarvoisia. Monet tällaisten valtioiden hyvin toimeen tulevat ihmiset tuntevat ympäristön hyvin vakaaksi, kun taas monet muut – varsinkin köyhät – tuntevat ympäristön epäoikeudenmukaisuuden ja haurauden.

Onko sellainen kulttuuri, joka on sisäistänyt säännöt osaksi hallintokulttuuria vähemmän innovatiivinen kuin sellainen kulttuuri, joka on vähemmän säädelty? Tämä on vaikea kysymys. Yhdysvaltojen tapainen maa on saanut valtavasti menestyksiä ainakin näennäisesti suurilla vapausasteilla.

Amerikan malli näyttää osin toimivan niin, että lähtökohtaisesti vapauksia sallitaan runsaasti, mutta väärinkäytösten ilmetessä reagoidaan hyvin voimakkaasti ja käynnistetään jyrkkä sääntely (vrt. finanssikriisi ja sen seuraukset). Skandinaviassa toimitaan tasapainoisemmin, eräällä tavalla ennaltaehkäisevästi: säätelyllä pyritään estämään jo ennalta ylilyönnit.

Aina tässä ei ole onnistuttu, kuten 1990-luvun lama ja sitä edeltänyt sääntelyn vapauttaminen osoittivat.

Hyvinvointiyhteiskunta varmistaa, että suuri osa kansakunnan elävästä voimasta osallistuu luovaan työhön. On väittelyn aihe, kumpi lähestymistapa – amerikkalainen vain skandinaavinen - tuo paremmat tulokset. Skandinaavinen säätely-yhteiskunta tuottaa tasaisemman tulokset, yhdysvaltalainen ehkä terävämmän kärjen.

Yhdysvalloissa on todettu, että sosiaalinen koheesio on heikentynyt so. rags to riches ei toimi niin kun ennen. On myös tosiasia, että Yhdysvalloissa edellinen sukupolvi oli paremmin koulutettu kuin nykyinen. Tähän on syynsä: koulutuksen ulottamisessa vähävaraisiin ei ole onnistuttu läheskään kattavasti. Mutta kyllä meillä Suomessakin on nähtävissä koulutuksen rapautumista.

Inttämällä voisi sanoa, että teoriassa on mahdollista, että itsesäätely estää meitä tuomasta parastamme (parhaita ideoita) esille, koska byrokratia ei kannusta meitä olemaan innovatiivisia. Luulenpa kuitenkin, että pahimpia luovuuden tappajia ovat kanssaihmiset, jotka sanovat ”tuo on jo keksitty” tai ”ei mitään uutta auringon alla” tai ”ajanhukkaa, ei tuosta ole hyötyä”.

Sääntöihin kyllästyneille on kyllä jonkin verran annettava periksi. Sääntöjä luomalla yhteiskunnan valvova silmä (eduskunta, virkamieskunta) ei ehkä huomaa suuren tunnollisuuden vallassa tehtyjen sääntöjen päällekkäisyyttä tai turhuutta, jotka taas kuluttajat - tavalliset ihmiset - näkevät asianosaisina ja asiantuntijoina. Mutta tällöin ei todellakaan ole kysymys sääntöjen poikki ja pinoon -lahtauksesta, vaan erittelevästä tarveanalyysistä.

Tarvitaan siis laki-, asetus- ja sääntökokonaisuuksien ”oikolukua”.