(jatko-osa)
SDP:n kannatuksen putoamiseen löytyy useita syitä, joita seuraavassa erittelen.
Minkään puolueen kannattajat eivät halua kuulua EVAn kyselyn perusteella vasemmistokonservatiiveihin. Väitän kuitenkin, että henkisesti SDP:ssä on paljon konservatiivisia voimia, joista käyttäisin nimeä ”hyvinvointikonservatiivit”. He puolustavat alkuperäistä hyvinvointiyhteiskuntaa monin hyvin konservatiivisin perusteluin, mutta kaksiulotteinen nelikenttä ei paljasta heitä. Pitäisi olla kolmiulotteinen kuva (avaruus), josta todennäköisesti selviäisivät nämä ”vasemistokonservatiivit”, joka lohko nyt EVAn tutkimuksessa loistaa tyhjyyttään. Kolmiulotteisen kuvan ja kaksiulotteisen kuvan konservatiivisuus ovat vaarallisen lähellä toisiaan SDP:n kannatuksen kannalta.
Miten siis ratkaista Rubikin kuutio, josta paljastuisi, että suuri osa ihmisistä on paikassa, jossa kukaan ei tunnusta olevansa? Väittäisin, että monet SDP:n vanhat kannattajat (ja miksei potentiaaliset uudetkin) ovat passivoituneet nelikentän lohkoon vasemmistokonservatiivit.
On paljolti imagokysymys, miten laajaa kannatusta nauttivan hyvinvointiyhteiskunnan tukipuolue muuntaa ohjelmansa substanssin poliittiseksi kannatukseksi.
EVAn arvotutkimuksessa painottuu vahvan johtajan kaipuu. Se ei ole tämän päivän juttu, vaan demokratian ikiaikainen alter ego tai harmaa eminenssi, joka luuraa koko ajan taustalla, koska demokratiaan sisältyy aina ”selkeiden päätösten” vajetta. Ankeina aikoina vahvan johtajan kaipuu korostuu.
Kysymys on yleisemmällä tasolla tarpeesta saada puolueeseen ja puolueen johtoon oikeita tyyppejä. Eräässä aiemmassa blogikirjoituksessa totesin, että demareilla oli 1960- ja 1970-luvulla kovan tason tyyppejä riveissään, sekä virkamiehissä että poliitikoissa. Tämän varaan oli mahdollisuus rakentaa ”rautainen” 25 prosentin kannatus.
Demarit tarvitsisivat headhunterin, joka seuloisi vanhojen työväen johtajien jälkeisistä sukupolvista oikeat ”tyypit”. Aatteellisesti soveliaita on pilvin pimein. Puolueen imago ei vain vedä. Niinpä nämä potentiaaliset hahmot ovat vetäytyneet puoluepoliittisesti taka-alalle tai rakentavat uraansa muiden puolueiden kautta. Ei nykymaailmassa synnytä demariksi.
SDP tarvitsisi siis vahvoja johtajia ja toimivan imago- ja markkinointikoneiston.
Tutkimuksessa vahvistuu käsitys, jonka mukaan poliitikot ovat ”ajautuneet yhä kauemmas tavallisten ihmisten ongelmista”. Tämä toimii erityisesti SDP:tä vastaan. Vasemmalla kansanvallan soveltaminen käytäntöön koetaan konkreettisemmin, koska yhteiskunnan toimenpiteet tavoittavat pieni- ja keskituloiset useammin kuin keski- ja suurituloiset. Tähän liittyy oleellisesti odotusarvo, joka kohdistuu vasemmistoon: oletetaan, että SDP on johtava ”yhteiskuntapuolue” . Vastuussaolo taloudellisesti ankeina aikoina heikentää kannatusta, kun odotukset eivät täyty.
EVAn tutkimuksessa suora demokratia saa selvän kannatuksen yleensäkin, mutta aivan erityisesti heikossa sosiaalisessa asemassa olevien ja perussuomalaisten keskuudessa. SDP on perinteisen edustuksellisen demokratian kummisetä. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö jähmeä edustuksellisen demokratian puolustaminen ja suoran demokratian henkinen vieroksuminen ole siirtänyt kannatusta SDP:ltä perussuomalaisille. Kysymys on nimenomaan aidoista mielipiteistä suoran demokratian hyväksi. SDP kannattaa suoraa demokratiaa sanoissa, mutta entä teoissa?
Vastaiskuna on tapahtunut vieraantumista ”vanhoista” puolueista. Meillä on enää keskisuuria puolueita. Puoluetta vaihdetaan edellä mainituista syistä aiempaa herkemmin. Perussuomalaiset ovat hyötyneet tästä aluksi keskustapuolueen ja sittemmin SDP:n kustannuksella. Kiinnittyminen puolueisiin on heikentynyt nimenomaan pienituloisten osalta. Ihmiset ilmaisevat tahtonsa kyselyissä pyrkimyksenä vaihtaa puoluetta tyytymättömyyden seurauksena. Tosiasiassa siirtymistä/putoamista tapahtuu paljon puolueiden ”väleihin” eli nukkuvien puolueeseen. SDP:llä on paljon vakiintuneita kannattajia, mutta potentiaalisesti liikkuvien muutosherkkyys lienee suuri.
Jää nähtäväksi pystyvätkö perussuomalaiset pitämään kannatuksensa tulevassa potentiaalisessa hallitusvastuussa. Siirtymisherkkyys voi toimia myös toisinpäin - poispäin.
Suomalainen yhteiskunta on yksilöllistynyt. Se näkyy politiikassa yhden tai kahden asian liikkeinä. Yksittäisen äänestäjän agendalla voi olla mahdollisesti vain yksi asia, minkä perusteella hän äänestää. Vasemmisto on perinteisesti ollut joukkoideologia. Se mielletään laajan solidaarisuuden aatteeksi. Miten yksilöllisten ajatusten edistäminen sopii tähän maailmankuvaan? On houkuttelevaa ajatella joukkovoiman kautta, koska sen tulokset ovat olleet historiassa niin mahtavat. SDP voisi kysyä, eivätkö ihmiset ymmärrä yksilökeskeisyydessään omaa etuaan, joka on saavutettavissa joukkoliikkeen avulla.
Vastassa on globaalin kapitalismin vyöry. Eikö työväen joukkovoima olisi juuri oikea ase mahtavia suuryrityksiä vastaan? Miten siis luoda yksilöllinen aspekti joukkoajattelun sisälle?
Lääkkeeksi sopisi varmaankin nykyaikaisen viestinnän keinot, joilla ihmiset tavoitetaan ja sitä SDP on ilmeisesti tavoitellut varsinkin Mikael Jungnerin puoluesihteeriaikana.
Mutta miten kytkeä maltillinen vasemmisto ärhäkkääseen politiikan terävöimiseen? SDP nosti profiiliaan maahanmuuttokritiikillään perussuomalaisten pelossa muutama vuosi sitten. Tämän tyyppinen populismi ei kuitenkaan luontevasti istu sosiaalidemokraattiseen arvopohjaan, joka perusluonteeltaan on kansainvälinen. Suuryritykset ovat tehneet globaalin väistöliikkeen, jolla ne ovat voineet tehdä tulosta Suomen rajojen ulkopuolella. Palkansaajapuolue SDP on joutunut altavastaajan asemaan irtisanomisvyöryn keskellä. SDP:hen ollaan pettyneitä, vaikka muut puolueet eivät ole selvinnet globaaleista haasteista palkansaajan kannalta yhtään paremmin. Mutta kun se vastuu on ollut muistojen valtionhoitajapuolueella (josta tosin on vain rippeet jäljellä!).
Epäilen, että vasemmiston – ja miksei muidenkin puolueiden osalta - kivulias sopeutuminen realiteetteihin on ainoa mahdollisuus edetä talouskasvun aikaansaamisen lisäksi. Etuja on vaikea jakaa, kun talouskasvu on hiipunut.
Oma lukunsa on finanssikriisin jälkeiset ongelmat. On vallinnut kriisi, jota tämä hallitus ei ole aiheuttanut. Jos syyllisiä etsitään joutuvat maalitauluksi useat edeltävät hallitukset yhtä lailla nykyisen kanssa. Sote-, kunta-, valtionosuus-, eläke- ja rakenneuudistukset ovat olleet ainakin 10 vuoden kestoaiheita.
Olen pohtinut, kumpi on oleellisempi arvoasteikko (konservatiivit-liberaalit) vai perinteinen ideologinen asteikko (vasemmisto-oikeisto). Pidän melko selvänä, että on tapahtunut siirtymä arvojen suuntaan, vaikka EVA:n omat kommentoijat korostavatkin ideologisten erojen säilymistä.
Jo pelkästään sosialismin romahdus ideologiana viittaa arvopainotteiseen suuntaan. Sosialismin toteutunut taso Suomessa (ja Ruotsissa) tarkoittaa tänään hyvinvointiyhteiskuntaa, jota kaikki puolueet kannattavat. Voittaja ideologisessa kamppailussa on ollut SDP, mutta nyt, kun Forssan ohjelma on toteutettu, muut ovat ottamassa SDP:n paikan. Ruotsissa asetelma on vielä konkreettisempi: sosiaalidemokraattinen politiikka pysyy riippumatta vallassa olevasta poliittisesta suuntauksesta.
Suomessa, päinvastoin kuin Ruotsissa ideologinen raja on ylitetty hallituksia muodostettaessa lukuisia kertoja vuosikymmenien varrella. Ei meillä ole ollut selkeää ideologia- tai blokkirajaa (tästä todisteena punamulta ja sinipuna!) muutoin kuin propagandassa.
Nykyinen hallitus on ollut testi vasemmisto-oikeisto-akselille. Kun hallitus on fragmentoitunut sisältäpäin, onko se tapahtunut ensisijaisesti ideologisista syistä vai haasteiden ylivoimaisuuden takia? Sanoisin, että pinnallisesti katsottuna ideologisista syistä, mutta tosiasiassa paine Suomen muuttamiseksi on ollut ylivoimainen syy. Puoluekenttä on ymmällä.
Vastaväitteitä voidaan esittää: eikö vasemmistoliiton lähtö hallituksesta osoita, että politiikka on palannut politiikkaan tuloerokysymysten myötä? Eivätkö vähäiset siirtymät aika-akselilla 1986-2014 osoita ideologisen asetelman pysyvyyttä? Eihän tätä voida tietenkään kieltää. Samaan aikaan kuitenkin polarisoituminen on kärjistynyt arvopuolella (homokysymykset, avioliitot samaa sukupuolta olevien kesken, uskonnollinen/ateistinen fundamentalismi jne.) vahvistaen arvolähtökohtien merkitystä.
Kun sosialisointi on poistunut konkreettisena toimenpideohjelmana, arvokonservatismi ja arvoradikalismi ovat vahvistuneet. Tässäkin tarkastelussa perussuomalaiset ovat avainesimerkki: osa sen kannattajista on ylittänyt vanhan ideologisen rajan harpaten. Melkoinen osa työväestä on seurannut uutta suurta työväenjohtajaa. Soinin joukot ovat arvokonservatiiveja työväen edustajia EVAn nelikentän konservatiivisimmassa lohkossa. Ja siellä toisessa päässä liberaaleimpina loistavat vasemmistoliiton kannattajat!
Taistolaisaikaisessa opiskelijamaailmassa oli tapana, että vasemman laidan sinipaita kurkkasi takaapäin porvariopiskelijan (tai SDP:n kannattajan, samaa sakkia kaikki!) olkapään yli ja huusi ”varo vaaraa vasemmalta”. Nyt ”vaara” on selvästi pienentynyt, mutta vanhan jargonin mukaiset iskulauseet ovat edelleen kovassa käytössä propagandamielessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti