Helsingin Sanomien vieraskynäpalstalla professori Sakari Heikkinen kirjoittaa Suomen kansantalouden nykyanemiasta viitaten historiaan. Kirjoitus on ansiokas taloushistorian kertaus, mutta haluaisin täydentää kuvaa joillakin huomioilla.
Selvää on, että olemme siirtyneet kansantalouden kasvussa uuteen vaiheeseen. Olen käyttänyt tästä vaiheesta - vuodesta 2008 eteenpäin - nimeä uusi normaali, jolla tarkoitan, että jatkossa meidän on ehkä tyydyttävä 1-3 prosentin suuruisiin bruttokansantuotteen vuosittaisiin kasvulukuihin. Vanhan normaalin aikaan vuosina 1994-2007 kasvuluku oli 3-6 prosentin suuruinen (14 vuotta keskimäärin lähes 4 prosenttia) nokioineen kaikkineen.
Kuinka moni on huomioinut, että Suomen kasvu oli tuon 14 vuoden ajan läntisen maailman ennätysvauhtia? Kilpailimme Irlannin ja Luxemburgin kanssa tähtisarjassa. Finanssikriisi paljasti Irlannin kasvulukujen onttouden ja Luxemburg on rahoitussektorinsa takia erikoistapaus. Kasvu ei voinut Suomessakaan jatkua loputtomiin eliittisarjassa.
Heikkisen mainitsema Suomen vuosien 1922-1938 nousu (17 vuotta keskimäärin 4,4 prosenttia) rinnastuu vanhan normaaliin kasvulukuihin. Historiallinen momentum voi osua kohdalle monien tekijöiden summana. Sitä osoittaa esimerkiksi ylläoleviin lukuihin vertautuva Kiinan kiihdyttämä Australian talouskasvu 2000-luvulla. Tällaisilla kasvusarjoilla on aikansa. Ne päättyvät aikanaan eivätkä toistu kuin aniharvoin.
Ekonomistit haluavat nähdä 1990-2000-luvun kasvun jatkumona. Ihmisille halutaan nyt tuottaa paha mieli jatkamalla kasvukäyrää ”paperilla” ennen finanssikriisiä vallinneella huipputasolla iät ja ajat. Niinkö? Näin saadaan ”mielensäpahoittajan kasvukäyriä” kansalaisten ihmeteltäväksi.
Entä jos hyväksymme uuden normaalin normaaliksi? Otetaan aidosti huomioon vallitseva tilanne. Länsimaat ovat ajautuneet historialliseen tilanteeseen, jossa vanhat ns. kehitysmaat ovat ”muuttuneet” kehittyviksi maiksi. Sitähän me olemme huonoine ominetuntoinemme halunneet! Riiston on loputtava!
Emme vain ehkä ajatelleet, että kehittyvien maiden kasvu on osittain meiltä pois. On syntynyt kilpailutilanne, jota ei kylläkään ole vielä ratkaistu mihinkään suuntaan, mutta tällä hetkellä näyttää, että monissa länsimaissa hyvinvointi on viritetty korkeammalle tasolle kuin mihin on varaa. Taso vaihtelee maittain, mutta keskimääräinen velkaantumisen kasvu kertoo karun totuuden.
Huonojen aikojen tapa on ennustaa huonojen aikojen jatkuvan (tai ainakin hyvä tulee vasta kaukana edessäpäin) ja hyvien aikojen tapa on ennustaa hyvien aikojen jatkuvan näkyvissä olevan tulevaisuuden ajan. Nyt kasvun anemiavaiheessa ajattelemme kuin 1990-luvun alussa, että huonosti menee ja jatkossa menee vielä huonommin.
Teemme edelleen varsin hyviä tuotteita. Nyt on vain niin, että muut ovat oppineet saman ja vähän enemmän ja vieläpä edullisemmilla valmistuskustannuksilla. Vastauksemme on ollut tuotannon (ja palvelujen) siirtäminen pienempien palkkojen kehittyviin maihin, jolloin oma työllisyys kärsii. Meille on jäänyt kasvava heikkopalkkainen tai itsepalvelulla hoidettu palvelusektori.
Tietenkään tilanne ei ole kokonaisuudessaan näin huono. Heikko vaihe voi jatkua tai keskeytyä. Kukaan ei voi varmasti sanoa. Ihmettelisin kuitenkin, jos kansakunnan hyvin uusiutumiskykyiseksi osoittautunut elinvoima olisi kadonnut johonkin. Haasteet ovat nyt suuremmat kuin aiemmissa taantumissa, mutta eivät mitenkään ylivoimaiset.
Heikkisen esille ottama devalvaatioeste on loppujen lopuksi harvoja suuria muutosasioita, mitä meille on tapahtunut. Euron sisällä devalvointi on mahdotonta. Sen avulla ja ikiomalla valuutalla kilpailukyvyn paraneminen saatiin aiemmin nopeasti aikaiseksi. Nyt on vain sisäisen devalvaation mahdollisuus. Välttääksemme viime mainitun olemme pyrkineet lisäämään työn tuottavuutta, kehittelemään uusia tuotteita ja siirtymään aivan uusille toimialoille.
Nykyiselle tilanteella on ominaista talouden anemian pitkä kesto, kuten Heikkinenkin monen muun tavoin huomauttaa. On tapana laskea yhteen nykyisen kasvun miinusmerkkiset luvut ja todeta, että kriisi on pahempi kuin 1990-luvun alussa. Olen toista mieltä. Pelkästään 1990-luvun alun työttömyys teki siitä kriisistä nykyajan mittapuulla ennenkuulumattoman.
Nykyinen toistuvien kriisien ajanjakso (ensin finanssikriisi, sitten sen jatkokertomus eli eurokriisi ja nyt - kasvun jo orastaessa – Venäjän kaupan anemia) on jäytävä, koska kestokriisin päättymistä on vaikea ennustaa.
On suhdanneongelma ja on rakenneongelma. Väestökehitys on näistä vakavin. Kaikki pitkän ajan tilastot osoittavat, että talouden kasvu ja väestön kasvu liittyvät toisiinsa positiivisella kytkennällä (poislukien väestön ylikasvu ja ajanjaksot, jolloin taantuma on päällä). Tyhjästä on vaikea nyhjäistä ja nykyisillä maahanmuuttoasenteilla korjaaminen ei tapahdu ihan helposti.
Talouden sopeutuminen rakenteiden hitaaseen muutokseen vie aikansa. Olen kuitenkin optimisti. Kun kasvu aikanaan käynnistyy voi se olla – riippuen vienti- ja tuontimaidemme taloudellisesta kehityksestä – hyvinkin ripeää.
Julkisen sektorin alasajoon kohdistuu kova paine. Pidän sitä kuitenkin laajojen kansanryhmien hyvinvoinnin viimekätisenä takeena, joten mitkään äkkinäiset toimenpiteet eivät ole järkeviä. Pitää muistaa, että suurimmalta osin julkinen sektori ja sen palvelut lisäävät, eivätkä vähennä talouskasvun edellytyksiä. Onko suomalainen yhteiskunta kypsä vai onko se peräti taantuva? Useimmat eivät voi hyväksyä nollakasvua, mutta uuden normaalin mukainen kasvu (1-3%) voisi riittää kypsään ikään ehtineen hyvinvointiyhteiskunnan hiukan tingittyyn rahoittamiseen.
Jonkinmoinen kasvu tarvitaan joka tapauksessa. Uuden normaalin mukainen kasvu riittää, jos emme anna tuloerojen revetä, ja jos kansakunnan vanhan hyvän ajan aikaisesta yhteisestä hyvästä jaksetaan pitää kiinni.
Pahempaa on kasvun edellytysten puuttuminen: se voisi kieliä yhteiskunnan uudistumisprosessin takkuilusta, jolloin perustavaa laatua oleva muutostarve olisi myös suuri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti