Olen seurannut Erkki Tuomiojan ulkopoliittista operointia erityisesti Ukrainan konfliktiin liittyen. Tuomiojaa on kiitelty laajalti. Osa kiitoksista menee presidentille ja osa Suomen maltilliselle ulkopoliittiselle linjalle.
Haluan kuitenkin korostaa, että Tuomioja soveltuu tämän linjan toteuttamiseen paremmin kuin ehkä kukaan meidän muista ulkopoliittista osaajistamme. Ukrainan konfliktin yhteydessä yksi jos toinen kansallisen tason poliitikko on lausunut ääneen ajatuksia, joita olen ihmetellyt. Olen käyttänyt avoimesti käsitettä panikointi. Aivan liian helposti vedetään johtopäätöksiä ja luodaan ”suuria” ulkopoliittisia linjanvetoja historiallisiin tapahtumiin (vaikkapa München 1938) liittyen.
Tällaisessa tilanteessa jyvät erottuvat akanoista helposti. En tiedä kuinka kiinteää yhteydenpitoa presidentti ja ulkoministeri pitävät keskenään, mutta minusta näyttää, että – keskinäisistä luonteen ja ajattelun eroista huolimatta – ulkopolitiikkaa hoidetaan järkevässä sovussa.
Oma lukunsa ovat Nato-intoilijat, johon hallitustasolla kuuluvat (tai kuuluivat) Stubb – Katainen – Haglund. Kun Stubbista tuli pääministeri, hän on malttanut pysyä pääministerin roolissa ainakin toistaiseksi ja välttänyt kataismaisia hämmentäviä ulostuloja Nato-kysymyksessä. Tämä on sikälikin yllättävää, että minulle on syntynyt käsitys Kataisesta joukkuepelaajana. Jostakin syystä hän kuitenkin Nato-kysymyksessä on sooloillut. Ehkäpä taustalla on hänen uusi roolinsa EU-tason poliitikkona.
Stubbin melko ohuita Nato-myönteisiä perusteluja seuratessa tulee kiittäneeksi sitä, että meillä on niin kokenut ulkoministeri. Tuoreessa muistissa on Stubbin arvio Georgian konfliktista, jonka merkitystä hän historianäkökulmasta selvästi yliarvioi. Samoin Kataisen ja Jyri Häkämiehen lausahdukset, joissa he selvästi aliarvioivat Venäjän asemaa viitaten yksipuolisesti taloudelliseen suorituskykyyn, ovat tuoreessa muistissa.
Sammakoita saattaa päästää suustaan kuka tahansa joskus, mutta ulkopoliittisen johdon pitää luoda itsestään perusvankka kuva, jossa ei huojuta ja heiluta puolelta toiselle. Carl Haglundin yksioikoisia mielipiteitä kuunnellessa kiinnittää huomion hänen vivahteettomaan ajatteluunsa: hän on sitoutunut perusteellisesti Nato-mieheksi. Kun Stubb passaa saa Haglund hääriä Nato-sektorilla.
Entä Tuomioja? Miten näen hänet Suomen politiikassa? Monia on ehkä hämmentänyt Tuomiojan inhorealistinen näkemys Venäjästä. Hyvin moni on odottanut häneltä ”ymmärtävämpää” näkemystä Venäjää kohtaan. Tasapainoillen hän on kävellyt nuoraa pitkin – ilman putoamisvaaraa - ja asettanut sanansa taitavasti. Mitenkään itsestään selvinä Tuomiojan vakaita näkemyksiä ei voida pitää, sillä monesti olen nähnyt Tuomiojassa ennen nykyistä ulkoministerikautta turhautumisen merkkejä. Ehkä vasta muistelmissa saamme tietää hänen todelliset ajatuksensa.
Selvää on, että hän on ollut puolueensa useisiin muihin kellokkaisiin nähden oppositiossa. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävä jotkin hiukan kummastusta herättäneet lausunnot takavuosina. Osin nämä johtuvat Tuomiojan suomalaiselle poliitikolle melko harvinaisesta ääneen tapahtuvasta älyllisestä pohdiskelusta. Kun menee riittävän pitkälle muiden esittämien ajatusten sopukoihin saattaa suusta päästä kömmähdys.
Tuomiojan kypsyminen valtakakunnallisin tehtäviin kesti kauan. Hänet saattoi nähdä nukkavieruna paremmintietäjänä kävelemässä kumarassa kädet housujen taskussa. Silloin ajattelin, että hän on ikuinen oppositiomies – oppositiossa kaikkeen – joka ei hae kavereita, eikä niitä saa. Toisin kävi.
Tuomioja ei ole todellakaan mikään tunneorientoitunut poliitikko. Sisintään hän ei paljasta. Ehkä tästä on hyötyä nykyisen kaltaisessa kriisissä, jossa tunneheilahtelut olisivat pahasta. Erittelevä ajattelu tulee esille esimerkiksi hänen ”Viikon kirjavinkki” -palstallaan nettisivuilla. Osa rauhallisuudesta on saattanut periytyä hänen sovittelijaisältään Sakari Tuomiojalta.
Tuomiojan radikaali tausta tuo oman säväyksen hänen poliittiseen uraansa. Ei hän silti ole ensimmäinen, joka melko odottamattomista lähtökohdista - mielenosoituskylttien viidakosta – nousee parrasvaloihin. Ehkä loppujen lopuksi nuoruuden radikaalius on tärkeä poliittisen koulun osaelementti.
Tuomioja on tosiaankin kulkenut pitkän polun vasemman laidan demarista reaalipoliitikoksi, jota on vaikeaa hetkauttaa mihinkään suuntaan valitsemaltaan linjalta. Niin varmasti muodostuvat hänen mielipiteensä.
Kauppalehden (26.6.2014) haastattelussa Tuomioja linjasi Suomen ja omaa kantaansa varsin tasapainoisesti.
Muutamia havaintoja haastattelusta (tulkinnat ovat omiani):
-Putinin käsittely edellyttää hänen vaatimansa kunnioituksen huomioimista.
-Putinille arvostuksen puute on merkinnyt traumaattista kokemusta.
-Putinille hinta Ukrainasta on kova.
-EU-assosiaatiosopimus ja sen ujuttaminen läpi Ukrainassa venäläisistä piittaamatta on esimerkki respektin puutteesta.
-Suomi tulee irrottaa Ukrainan ja Krimin tapahtumista.
-Venäjästä ei kohdistu minkäänlaista lisäuhkaa Suomelle.
-Venäjälle avainasia on, että Suomea ei käytetä jalansijana hyökkäykselle Venäjän kimppuun.
-Amerikkalaisten Nato-lupauksiin kannattaa suhtautua terveen kriittisesti – niihin ei tarvitse luottaa, mutta niitä ei myöskään tarvita.
-Suomi ja Ruotsi ovat puolustusyhteistyössä luontevia kumppaneita.
-Suomi ja Ruotsi eivät elintärkeissä kysymyksissä petä toisiaan.
-Nato-liittoutuminen ei sovi Suomelle.
-Tämä kolkka Venäjän rajalla on kaikkein rauhallisimpia ja sellaisenaan arvokas lähtökohta kahdenvälisten suhteiden kehittämiselle.
Tuomiojan linjalle on ominaista illuusiottomuus. Hän ei usko deterministisesti pahaan, mutta ei ylläty, jos kataluus pääsee silloin tällöin voitolle. Inhorealistisessa asennoitumisessa on juuri tämä yllätyksettömyyden aspekti. Silti on pakko uskoa hyvään, muutoin ei ole toivoa.
Omalta osaltani sanon suoraan, että oheinen luettelo on lähes yksi yhteen oman ajatteluni kanssa, mikä käy kyllä ilmi myös lukuisista aiemmista näitä asioita käsittelevistä blogikirjoituksistani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti