Työpaikkaomavaraisuuskäsitteen merkitys kasvaa, kun valtionosuusuudistus astuu voimaan 1.1.2015. Työpaikkaomavaraisuus tulee osaksi järjestelmäuudistusta, sen yhdeksi laskentaperusteeksi. Mutta mistä oikein on kysymys ja mikä muuttuu?
Jo vuosikymmenien ajan työpaikkaomavaraisuuden kehitystä on seurattu kunnissa. Mahdollisimman korkean suhdeluvun nimiin on vannottu kunnan menestyksen lähteenä. On syytä tarkastella asiaa hieman tarkemmin.
Tilastokeskuksen Hyvinvointikatsauksessa 2/2014 on artikkeli työpaikkaomavaraisuuden merkityksestä: ”Työpaikkaomavaraisuus kuntien tunnuslukuna”. Oma kirjoitukseni peilaa asiaa Jaana Huhdan sinänsä hyvää kirjoitusta vasten.
Kirjoituksessa aivan oikein eritellään kaksi työpaikkaomavaraisuuden tarkastelunäkökulmaa, perinteinen työpaikkaomavaraisuus (josta on käytetty tähän asti mieluiten nimeä ”teoreettinen työpaikkaomavaraisuus”) ja todellinen työpaikkaomavaraisuus. Ohessa määritelmät:
Perinteinen työpaikkaomavaraisuus = työpaikkoja suhteessa alueella asuviin työllisiin (voi olla reilusti yli 100 prosenttia). Esimerkiksi Vantaalla prosentti on 105.
Todellinen työpaikkaomavaraisuus = kotikunnassa työskentelevien osuus kaikista kunnassa asuvista työllisistä (max 100 prosenttia). Esimerkiksi Mäntsälässä prosentti on noin 40.
Todennäköisesti useimmat käsittävät ”oikean” työpaikkaomavaraisuuden juuri viime mainitulla tavalla. Kertoohan se oman paikkakunnan ihmisten (omassa kunnassa sijaitsevien) työpaikkojen suhteen kaikkiin oman kunnan työssäkäyviin, kun taas perinteisen työpaikkaomavaraisuuden mukaan ”omiksi” lasketaan myös muualta tulevat työntekijät.
Olen joskus käyttänyt täydentävänä mittarina työssäkäyvien vaihtosuhdetta (paljonko menee omasta kunnasta ulos muiden kuntien työpaikkoihin ja paljonko tulee muualta oman kunnan työpaikkoihin). Tulevien ja menevien määrän suhdeluku on 1.0 silloin, kun määrät ovat samansuuruiset. Olen käyttänyt tästä myös nimeä dynaamisuusluku, sillä mitä alhaisempi luku on sitä ”vetävämpi”, dynaamisempi kunta on. Arvolla 1.0 ollaan jo todella vahvoilla. Kehyskuntien vaihtosuhdeluku on karkeasti 1.5 - 3.5. Helsingissä mennään sitten jo alle 1.0:n eli Helsinkiin tulee töihin paljon enemmän väkeä kuin sieltä lähtee muualle töihin.
Vielä on syytä mainita, että edellä esitetyt suhdeluvut eivät kerro menestyksestä työttömyyden torjunnassa. Kunnan kokonaismenetyksen elinkeinopolitiikassa onnistumisessa arvioisinkin seuraavasti: perinteinen työpaikkaomavaraisuus korkea (vaihtosuhdeluku alhainen) + työttömyys matala. Näitä voidaan täydentää työllisyysaste- ja huoltosuhdemittareilla.
Yksi syy pyrkiä korkeaan työpaikkaomavaraisuuteen on kiinteistöverotulojen kasvattaminen. Kiinteistöverot eivät ole olleet kuntien tulotaloudessa ykkösprioriteetti, mutta ovat jatkossa yhä tärkeämpi tulonhankkimiskeino, koska niitä on vaikea paeta. Yksittäisen suuren kuntaan sijoittuvan yrityksen kiinteistövero voi nousta vuositasolla useisiin satoihin tuhansiin euroihin ja suuremmaksikin.
Yritykset haluavat usein kuntaliitoksia ajatellen ilmeisesti, että mitä vähemmän rajoja sitä vähemmän byrokratiaa ja sitä vähemmän ”hyödytöntä” kuntien välistä kilpailua: yritysten mielestä yritykset kilpailevat ja kunnat ovat hajuttomia ja mauttomia alustoja yritystoiminnalle. Ihminen on kuitenkin kilpaileva olio perusluonteeltaan riippumatta siitä, onko hän töissä yksityisellä vai julkisella puolella. Kilpailu pitää julkisen sektorin pirteänä. Siksi kunnat kilpailevat paremman työpaikkaomavaraisuuden puolesta ja tämä tavoite vaatii etabloituvia yrityksiä.
Työpaikkaomavaraisuus ei ole mitenkään yksiselitteinen menestyksen osoitin. Ajatellaan vaikkapa kotikuntaani Mäntsälää, jossa työpaikkaomavaraisuus vuonna 1960 oli noin 90 prosenttia, mutta on nyt vain noin 61-62 prosenttia. Viidenkymmenen vuoden takainen maatalousyhteisö työllisti oman kunnan rajojen sisäpuolella mahtavan määrän alkutuotannon harjoittajia. Nykyisin teollisuus- ja varsinkin palvelutyöpaikat ovat huomattavassa määrin alueellisissa keskuksissa (tässä tapauksessa pääkaupunkiseudulla). Silti voidaan sanoa, että Mäntsälä on suhteellisen alhaisella työpaikkaomavaraisuudella ylivoimaisen kehittynyt verrattuna 1960-lukuun.
Voidaan myös kysyä, eikö sittenkin ole tärkeintä, että on yleensäkin työtä, kuin että työpaikat sijaitsevat omalla paikkakunnalla? Mäntsälän alhainen työttömyys johtuu tästä syystä: pääkaupunkiseudun työpaikat ovat käden ulottuvilla hyvien liikenneyhteyksien päässä asumisen (kodin) sijaitessa Mäntsälässä. Näin tietenkin on, joskin onhan se melkoinen etu, jos ei tarvitse hakeutua kunnan ulkopuolelle 60 kilometrin päähän töihin verrattuna siihen, että työpaikat sijaitsevat omassa kunnassa.
Juuri asuminen - työpaikkojen ohella - näyttelee kunnan vaurauden kannalta ratkaisevaa osaa. Töissä käydään ”ulkona”, mutta ratkaisevaa on minne veroeurot tulevat. Suurten kaupunkien kehyskunnat ovat mahtavassa asemassa. Niiden työpaikkaomavaraisuuden ei tarvitse olla 60 prosenttia kummempi, koska hyvät työpaikat sijaitsevat lähellä keskuskaupungissa, mutta verot maksetaan kehyskuntaan.
Usein on myös niin, että kehyskunnan nuoret menevät opiskelemaan keskuskaupunkiin (siirtäen sinne kirjansa) ja valmistuttuaan muuttavat aikuisina työssä käyvinä takaisin kehyskuntaan aiheuttaen positiivisen kierteen lähtökuntaansa. Mäntsälän kaltaiseen kuntaan omakotitaloympäristöön muuttavat nuoret aikuiset ovat parempituloisia kuin kantaväestö tai poismuuttavat.
Silti on tärkeää, että työpaikkaomavaraisuus on korkea. Edellä mainittu dynaamisuusluku kertoo kunnan työpaikkojen menestyksen. Luomalla hyviä työpaikkoja työllistyy oma väki, mutta sen lisäksi juuri dynaamisuusvaikutuksen takia myös ulkopuolelta tulee runsain mitoin työntekijöitä. Tämä, jos mikä on menetyksen merkki, kunta kiinnostaa.
Haaste on siinä, että Helsingin kaltaisen kaupungin menestys riippuu - paitsi hyvistä työpaikoista, joita sillä toki on runsain mitoin – niin myös asumisen mahdollisuuksista. Juuri viime mainittu on tökkinyt pahasti. Pitää olla sekä työpaikat että asuminen! Mäntsälän kaltaisen kunnan mahdollisuus on - paitsi että sillä on vanhastaan hyvä asumiskunnan status - että se tavoittelee lisäksi hyvän työpaikkakunnan asemaa. Tässä se on onnistunut hyvin. Edellä olevista argumenteista voidaan johtaa tietty katkeruus, joka vaivaa - osin ymmärrettävistä syistä - erityisesti Helsinkiä: eikö olisi hedelmällistä, jos työssäkäyntialue olisi yksi iso alue, jossa työpaikkapendelöinti tapahtuisi suuren kuntayksikön sisällä?
Tilanne voi kuitenkin muuttua. Nyt on nähtävissä Suomessakin ilmiö (Yhdysvalloissa jo pitkään), jossa nuoret lapsiperheet jäävät keskuskaupunkiin hyvien palvelujen äärelle sen sijaan, että muuttaisivat maaseudun rauhaan sinänsä hyvien kulkuyhteyksien päähän. Onko tämä kestotrendi? Sitä emme vielä tiedä. Toteutuessaan se merkitsisi, että keskuskaupunki tarjoaisi sekä työpaikan että asumisen mahdollisuuden viihtymiselementteineen (bright lights, big city!). Suurkaupungin syke kiehtoo vastustamattomasti.
Kuntaliitoksissa, jossa hyvän työpaikkaomavaraisuuden omaavaan keskuskaupunkiin liitetään suhteellisen alhaisen työpaikkaomavaraisuuden kehyskunta, on todennäköistä, että liittymän kokonaistyöpaikkaomavaraisuus laskee. Tämä on täysin luonnollinen lopputulos.
Tulevaisuudessa, kuten Jaana Huhta toteaa, on entistä vaikeampaa määrittää työpaikka fyysisesti johonkin kuntaan (esim. kuntayhtymät). Monikuntaiset yritykset muodostavat myös haasteen. Työpaikkaomavaraisuuden määrittäminen käy siis kuntakohtaisesti yhä hankalammaksi. Onko lopputulos lopulta työntekijän fyysisestä sijaintipisteestä lähtevä määrittäminen?
Tulevaisuudessa haasteet ovat rankat. Digitalisoituminen ja verkkopalvelut häivyttävät vanhan taistelun työpaikkaomavaraisuudesta. Kysymys on lopulta lähipalvelun tarpeesta suhteessa jättimäisiin, kansainvälisiin tavaran- palveluntoimittajiin. Pitkään jatkunut suurten logistiikkakeskusten keskittyminen jatkaa vääjäämättä menoaa kohti maailmanlaajuisia logistiikkajärjestelmiä. Olemmeko valmistautuneet tähän?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti