Puhuttaessa oikeistolaisuudesta on helppo sortua yksinkertaistuksiin. Konservatismi jakautuu useisiin alalajeihin, joita olen käsitellyt blogikirjoituksessa ”Konservatismin anatomia” (3.11.2013). Näkökulma on amerikkalais-eurooppalainen. Suomeenkin sitä voi varauksin soveltaa.
Jaoin konservatismin anatomiassa neljään pääluokkaan: (1) perinteisiin konservatiiveihin (perinteen kunnioittaminen, vanhan säilyttäminen, uudistusten maltillisuus, kansallinen eheys, koti-uskonto-isänmaa), (2) uusliberaaleihin (hyvinvointivaltion osittainen purkaminen, pieni valtio, normien ja säätelyn purkaminen, verojen alentaminen, markkinoiden tehokkuuden korostaminen, yksilön vapauksien korostaminen), (3) uuskonservatiiveihin (voimakas hyvä-paha-akselin korostaminen, voimankäytön oikeutuksen puolustaminen, liberaalin demokratian vastaisuus, kansakunnan yhteisen kohtalon painottaminen, uskonnollisuus, sosiaalipolitiikan toimivuuden epäily) ja (4) traditionalisteihin (voimakas kansallismielinen asenne, radikaali perinnesidonnaisuus, epäily modernia maailmaa kohtaan, markkinoiden ylivallan vastustaminen, velvollisuuksien korostaminen vapauksien lisäksi, postmodernin relatiivisuuden vastustaminen). Viimemainitussa olen käyttänyt lähteenä Kari Salmisen määrittelyjä.
Ulkoparlamentaarisesti toimivan uusnatsismin sivuutan tässä tarkastelussa, vaikka sillä on selviä yhtymäkohtia osaan edellä kuvaamistani oikeistopolitiikan sisällöistä (mm. EU:n, monikulttuurisuuden ja kapitalismin vastaisuus).
Mitenkään yksiselitteinen edellä esitetty jako ei ole. Suomen ja Ruotsin maltilliseen oikeistoon jaotelma sopii vain välttävästi. Voitaneen sanoa, että esimerkiksi Suomen kokoomus sijoittunee uusliberaaleihin (ei haukkumanimi tässä!) sillä vahvalla varauksella, että ainakin osa puolueen johdosta ja äänestäjistä kannattaa vahvasti sosiaalista markkinataloutta. Suomalainen maltillinen, moderni oikeistolaisuus ei ole rasistista, nationalistista eikä erityisen suvaitsematonta. Sen sijaan uusliberaalien tapaan markkinoiden kaikkivoipaisuus ja yksilökeskeisyys korostuvat.
Muista suomalaisista konservatiivisista puolueista perussuomalaisten enemmistö sijoittunee traditionaalis-konservatiiviselle akselille. Traditionaaliset konservatiivit ovat viime aikoina vahvistuneet ja saaneet äänestäjät liikkeelle. EU-vaalit olivat suunnan voimannäyte, tosin optimistisimmat liikkeen kannattajat odottivat vielä suurempaa menestystä.
Marine Le Pen edustaa ehkä selkeimmin traditionaalis-konservatiivista linjaa. Hänen kansallismielisyytensä menee niin pitkälle, että hän haluaisi valikoida Ranskan historiasta opittavat asiat: KYLLÄ Jeanne d´Arcista kertovalle historialle , EI toisen maailmansodan ranskalaisista luopioista kertovalle historialle. Le Pen on ilmoittanut ihailevansa Putinin ja Merkelin – niin kuin hän sen käsittää - oman kansan etujen puolustamista.
Le Pen sotkee pakan. Hän pitää EU:ta Ukrainan kriisin pääaiheuttajana. Tämä taitaa kertoa enemmän EU:n luotaantyöntävyydestä kuin Venäjästä.
Miksi koen kansallismielisen ajattelun arveluttavana ja vastenmielisenä? Siksi, että ollaan lähellä oman kansakunnan ainutlaatuisuutta korostavaa ajattelua (ekseptionalismi) ja tästä kumpuavia vihapuheita.
Amerikkalainen Arthur Goldwag on kirjoittanut kirjan ”The New Hate”, jossa hän käsittelee kansakunnan ainutlaatuisuutta (tai että osa kansakunnan eliitistä kokee edustavansa ainutlaatuista kansakuntaa). Lainaan tässä omaa blogikirjoitustani ”Ainoa laatuaan – vihapuheiden jäljillä” (16.4.2013): ”Mistä ekseptionalismi koostuu? Sen kannattajat näkevät vihollisten uhkaavan amerikkalaista erinomaisuutta. Tästä kehkeytyvä vanhan amerikkalaisen vainoharhaisuuden uusi painos - uusi viha - kumpuaa jostain syvältä sisäänpäinkäpertyneisyydestä ja ylemmyydentunteesta, joka heijastuu rasismina ja antisemitisminä ja kaiken ulkomaisen uhkaavuutena. Miksi maailman mahtavimman kansakunnan ihmiset pelkäävät tällä tavoin?”
Tässä tullaan ongelman ytimeen. Yhdysvaltojen oikeistopiireissä on ainakin näin eurooppalaisittain helppo nähdä irrationaalista vihaa muukalaisuutta kohtaan, jota voivat edustaa värilliset omassa maassa tai sitten ulkomaat rodusta riippumatta. Mutta entä Euroopassa? Varmaan täälläkin vaikuttavat samat syyt kuin Yhdysvalloissa, mutta Euroopassa korostuvat myös eräät Euroopalle ominaiset piirteet.
Talouden anemia on yksi pääsyistä, miksi vihapuheita syntyy. Sosiaaliturvaa on monissa maissa leikattu ja vaikka ei olisi leikattu, niin tarvitsijoiden määrä on kasvanut. Samoista rahoista taistelevat ulkomailta tulleet henkilöt katsotaan usein syntipukeiksi aiheutuneisiin ongelmiin. Le Penin esille ottama oman kansan etujen ajaminen saa monen muunkin valtion vahvan tuen. Itsekkyys siis voittaa alaa.
Autoritäärisissä valtioissa, josta puuttuvat demokraattiset vastavoimat voidaan mielipiteen ohjailua harjoittaa demokratioita helpommin. Venäjä on tästä hyvä esimerkki. Mutta myös Ranskan kaltaisissa demokratioissa paine kansallismieliseen politiikkaan on kova: äänestäjät vaativat muutosta.
Syvällisemmin on kysymys myös menneisyyden hallinnasta. Mitä oman maan historiasta halutaan kertoa? Ja mitä siitä ei haluta kertoa? Ei meilläkään ole haluttu muistella Suur-Suomi ideologian laajuutta kansalaisten keskuudessa. Tilanne muuttuu kuitenkin räikeäksi, kun tietoisesti ja systemaattisesti vääristellään historian kulkua. Nyt Le Pen on vaatinut tämän tyyppisiä muutoksia historiankirjoitukseen. Melkein varmasti voi sanoa, että historian käsitteleminen tällä tavalla aiheuttaa suurta vahinkoa kansakunnan moraalille.
Kysymys on myös laajemmasta tieteelisen tiedon kieltämisestä. Sattumalta tätä kirjoittaessani osui silmiini Elina Grundströmin kolumni Helsingin Sanomista (”Keskiajan paluu aiempaa lähempänä” 3.6.2014). Grundström viittaa Paul Krugmaniin, joka on usein kiinnittänyt huomiota republikaanien vihapuheisiin. Monet maltillisetkin oikeistolaiset asettavat kyseenalaiseksi evoluutioteorian, suhteellisuusteorian (liberaalien salaliitto!), ilmastopäästöt, taloustieteen perusteet….
Amerikkalaisten konservatiivien käsittämättömiin väitteisiin olen kiinnittänyt huomiota lukuisissa tämän blogin kirjoituksissa. Silmiinpistävää on yleissivistyksen puute, mutta on kysymys muustakin: jos jonkun tieteenharjoittajan käsitys ei osu yksiin omien äärimielipiteiden kanssa, tiede väistyköön! Kansallisvaltiot ovat kohdanneet aivan uudenlaisia haasteita. Kaikille yhteisen tiedon hallinta on vaikeutunut (verotus, hallitusten asema). Korostetaan yksilökeskeisyyttä ja nähdään valtio jopa salaliittojen osana kansalaisia vastaan.
Onko tilanne toivoton? Ei varmaankaan. Otan esille suhtautumisen evoluutio-oppiin. (Ex)presidentti Woodrow Wilson ihmetteli vuonna 1922, miksi kukaan voi asettaa evoluutioteorian kyseenlaiseksi. Vielä saman vuosikymmenen aikana Wilsonin ajatus asetettiin laajalti kyseenlaiseksi.
Muistan (toivottavasti en muista väärin), että 1960-luku oli hyvin vahvasti tieteellisen maailmankuvan läpivalaisema. Silloin todella tuntui, että kehitys kehittyy ja edistys voittaa alaa. Osa kehityksestä oli pelottavaa (ydinasekokeet, ydinaseuhka), osa oli futuristista paremman maailman odotusta (avaruuden valloitus). Myös evoluutio-oppi oli voimissaan. Viime vuosikymmenien aikana on jälleen otettu takapakkia: Republikaanien presidenttiehdokas Rick Perry: ”Uskon vahvasti älykkääseen suunnitteluun” (intelligent design), republikaanien presidenttiehdokas Michele Bachman: ”tuen älykästä suunnittelua”. Darwin on korvattu kreationismilla!
Jonain päivänä muutos on tuleva! Mutta miksi tarvitaan tällaista vuosikymmenestä tai vuosisadasta toiseen jatkuvaa tieteellisten edistysaskeleiden ja taikauskoisten uskomusfobioiden aaltoliikettä?
Voidaanko puhua pelkästään äärioikeistosta, kun monien muidenkin puolueiden marginaaleissa tapahtuu liikehtimistä ekseptionalismin, uskomusten ja vihapuheiden suuntaan? Kysymys on selvästi äärioikeistoa laajemmasta ilmiöstä.
Fakta on menettänyt merkitystään, kun webin tieto on pirstoutunut market-valikoiman tapaan eivätkä ihmiset jaksa harrastaa niinkin tylsää asiaa kuin lähdekritiikkiä. Sitäkin enemmän tietoa hankitaan kavereilta, tuttavilta… mistä vain, missä pelkistetty, yksinkertaistettu tieto jyllää. Ja kuitenkin samaiset tietoverkon tietolähteet ovat kriittisesti tarkasteltuna suurena apuna maailmankuvaa muodostettaessa.
Miksi ekseptionalismi, vihapuheet, nationalismi, historian vääristelyt, tieteenvastaisuus ja uskomuksenvaraiset näkemykset nousevat niin voimakkaasti esille tänä päivänä?
Ihmisellä lienee luontainen halu hallita omaa elämänpiiriään ja ympäristöään. Tehtävän käydessä ylivoimaiseksi pyritään sulkemaan asioita ulos oman ajattelun ulottuvilta. Riippuu yleissivistyksen määrästä ja erilaisuuden sietokyvystä, miten aikaisessa vaiheessa ”ulossulkemista” alkaa tapahtua. Samaan aikaan - ikään kuin vastareaktiona - ruvetaan korostamaan omaa kansallista/henkilökohtaista erinomaisuutta osana puolustusmekanismia muukalaisia tai omia uskomuksia horjuttavia tieteen oppeja vastaan.
Ekseptionalismia voisi pitää nationalismin ”korkeimpana” ilmentymänä. Loogisesti tästä ääriajattelusta kumpuavat vihapuheet muita kansakuntia tai ihmisiä vastaan, historian vääristely suojautumiskeinona ja viime kädessä tieteen tuomitseminen valheen lähteeksi.
Voimaa oman ajattelun tueksi ammennetaan menneisyydestä. Miksi? Koska kuvitellaan kansakunnan isien aikaisen maailmankuvan sisältävän avaimen yksinkertaiseen elämäntapaan, jota halutaan vaalia. Menneisyyden kautta halutaan siis saada nykyaika hallintaan. Se mikä on menneessä – tai tarkoitushakuisesti haetussa menneessä – on nykymaailman postmodernin sekavuuden vastavoima.
Eikö myös äärivasemmalla ilmene samanlaisia virtauksia kuin oikealla? Tässä tarkastelussani suomalainen vasemmistoliitto on parlamentaarisesti toimiva puolue. Äärivasemmistoksi luen vasemmistoliiton vasemmalla puolella olevat ryhmät. Äärivasemmisto kannattaa usein äärimmäistä vapautta, anarkiaa, jonka ydinsisältönä on valtion alasajo. Suomalaisen puoluekentän parlamentaarinen vasen reuna taas kannattaa pikemminkin vahvaa valtiota.
Äärivasemmiston anarkismi, valtiottomuus on aivan eri asia kuin oikeiston ”pieni valtio”. Itse asiassa pieni valtio sisältää yövartijavaltion (poliisi, armeija, rajavartiosto…) käsitteen kautta äärivasemmiston vihan kohteen. Äärivasemmisto on siis kaikkea oikeiston ”väkivaltakoneistoa” vastaan. Äärivasemmalla lähestytään vapauden kaipuussa anarkismia ja äärioikealla kurin ja järjestyksen kautta autoritäärisesti hallittua yhteiskuntaa. Yhteiseksi nimittäjäksi jää viha vastustajia kohtaan.
Elina Grundström kytkee tieteenvastaisuuden valtion heikkenemiseen ja Raimo Sailas yleissivistyksen puutteen demokratian heikkenemiseen Kanavalehden (4/2014) artikkelissa ”Demokratia kulkee takaiskusta toiseen”. Molemmat näkökohdat ovat varteenotettavia. Palaan demokratian ongelmiin tulevassa blogikirjoituksessa.
Onko siis kansallisvaltion ja demokratian pohja murtumassa? Ei, mutta rapauttavia tekijöitä on nähtävissä ja niitä olen edellä pyrkinyt kuvaamaan. Tieto lisää tuskaa, mutta vapauttaa samalla ajattelua itse luoduista kahleista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti