Kultarannan henki

Presidentti oli kutsunut Naantalin Kultarantaan Suomen eliittiä keskustelemaan ulkopolitiikasta. Kerron ohessa omia tuntemuksiani TV-lähetysten perusteella. Ulkopolitiikkaa käsiteltiin melko fokusoidusti ajankohtaisten tapahtumien näkökulmasta, mikä on tietenkin ymmärrettävää. Venäjä ja Ukraina olivat kiinnostuksen polttopisteessä, joskin toki yhteiskunnallisen agendan koko kirjo oli esillä. Rajoitun tässä käsittelemään seminaarin antia vain suppeasti aktuellista ulkopoliitiikan näkökulmasta.

Kultarannan keskusteluja on aiheesta kehuttu, koska mielipiteenvaihto oli sivistynyttä, asiallista eikä mennyt oikeastaan missään vaiheessa henkilötasolle. Lisäksi mukana olleiden asiantuntemus oli korkealla tasolla. Keskusteluja vetäneen toimittajan pyrkimys saada väittelyä aikaiseksi kilpistyi juuri tähän hyvätapaisuuden panssariin, joka levittäytyi tilaisuuden ylle. Nähtiinpä sekin, että montaa kouliintunutta osanottajaa jännitti.

Meillähän on vaadittu ”vapaata” keskustelua Natosta ja moitittu niitä, jotka eivät ole innostuneet Nato-myönteisestä keskustelusta. On hyvin todennäköistä, että ne tahot, jotka eivät ole olleet kiinnostuneet Natosta tai Nato-keskustelusta eivät ole myöskään erityisen innostuneita Natoon liittymisestä. Tätä ”keskustelemattomuutta” pidetään sitten suomettumisena tai vapaan keskustelun puutteena. Vapaata keskustelua on Nato-myönteinen keskustelu.

Oma vaikutelmani oli, että mukanaolijoiden myötä Kultarannassa vallitsi hyvin Nato-myönteinen henki. Ne monet, jotka vastustavat Natoon liittymistä olivat joko hiljaa tai sitten vetivät hyvin matalaa profiilia. Miksi? Vain ehkä Paula Lehtomäki ja Esko Aho toivat Nato-kriittisyytensä esille, joskin hyvin tahdikkaasti. Esimerkiksi Paavo Väyryseltä olisin odottanut argumentoitua kannanottoa tästä aiheesta.

Näin ollen Charly Salonius-Pasternakin, Sofi Oksasen ja Aleksander Stubbin kaltaisten vaikuttajien mielipide pääsi dominoimaan. He olivat luomassa tilaisuuden henkeä.

Niinpä kommentoimatta jäi Stubbin slogan: ”Nato-maan kimppuun ei ole koskaan hyökätty”. Kylmän sodan aikana Euroopan vakiintuneessa etupiirijaossa kumpikaan osapuoli, ei Varsovan liitto eikä Nato, hyökännyt toistensa kimppuun. Molemmat pitivät yllä omaa ”rauhaansa” reviirillään. Nato (tai Yhdysvallat) ei puuttunut asioihin, kun Neuvostoliitto operoi oman blokkinsa alueella. Lännen ja idän reviiritaistelut käytiin ns. kehitysmaissa.

Liioin Euroopan puolueettomia maita (esim. Ruotsi, Itävalta, Sveitsi) ei uhannut hyökkäys missään vaiheessa kylmää sotaa. Niillä ei ollut sotilasliiton ”suojaa”.

Mitä tulee kylmän sodan jälkeiseen maailmaan, ei mitään Euroopan maata olen uhannut hyökkäys riippumatta siitä ovatko maat Naton jäseniä vai eivät. Ainoa poikkeus on entisen Jugoslavian valtiot, joissa käytiin sisällissota. Ainoa ulkopuolinen hyökkääjä oli Yhdysvallat. Moni hyväksyi Yhdysvaltain hyökkäyksen, mutta Venäjän ja Yhdysvaltain suhteeseen se on jättänyt avohaavan.

Esko Aho toi Kultarannassa esille sen, miten nykyisessä kriisissä on sekä slow thinkingin että fast thinkingin elementtejä. Tällä Aho tarkoitti ihmisten ”syttymisherkkyyttä” Ukrainan kriisin seurauksena käydyssä (ja käytävässä) keskustelussa. Korvaisin ”nopeus” -käsitteen suorasukaisesti käsitteellä panikointi, johon olen niin monta kertaa viitannut tässä blogissa. On kummallista, miten harkitsevat ihmiset koheltavat kärjistämään kriisistä syntyvää kuvaa omilla hätiköidyillä mielipiteillään.

Tämä voi johtua siitä, että russofobistit ovat puristaneet nyrkkiä taskussa jo pitkään ja odottaneet hetkeä, jolloin saavat avata sanaisen arkkunsa. Ukrainan myötä tilaisuus tuli ja tilaisuutta ei ole jätetty käyttämättä. On hyvä, että presidentti on kiinnittänyt huomion siihen, että välillä USA, välillä Venäjä katsotaan syylliseksi kaikkeen pahaan.

Oma lukunsa ovat sekä Venäjältä että Yhdysvalloissa esitetyt mielipiteet, joissa kilpaillaan siitä, kuka osaa lausua uhkaavimmat kommentit Ukrainan konfliktin johdosta. Juuri tätä kotimaan panikoijat ovat odottaneet. Niin sujuvasti he liittyvät näiden ns. ulkomaisten asiantuntijoiden lausuntojen paisutteluun. Ulkopoliittisen instituutin Mika Aaltoila ja varsinkin Charly Salonius-Pasternak ovat kunnostautuneet tällä saralla. Ihmettelen, että eduskunnan perusrahoittama instituutti kahden paljon esillä olleen henkilön kautta muodostaa näin räikeän yksipuolisen kannan esimerkiksi Ukrainan konfliktiin. Realistisia näkemyksiä ovat esittäneet Heikki Talvitie ja Paula Lehtomäki. Rohkeutta heille.

Meneillään on hidas vyörytys kohti Natoa. Otetaan jatkuvasti askeleita tiiviimpään yhteistyöhön, jonka jälkeen kiireesti lisätään, että tämä ei merkitse Natoon liittymistä.

Presidentti on pysynyt irti kuumakallejen intoilusta, joskin hänen peruskantansa lienee selvä. Minusta Niinistön painotukset EU:n turvallisuusvastuista ja omien puolustusvoimien vahvistamisesta ovat vastuuntuntoisia kannanottoja.

Meidän olisi totuttava siihen, että kaikki Moskovassa tai Helsingissä lausutut räväkät mielipiteet eivät ole relevantteja. Jostakin syystä nämä kuitenkin uutisoidaan ikään kuin mielipiteet olisivat tasalaatuisia. Syykin tiedetään: nykyinen tiedotusvälineiden (ja etenkin netin) otsakointi on räikeän myyvää. Sillä ei ole väliä käsitteleekö uutinen Jennifer Lopezia vai Ukrainan konfliktia tai kuviteltua kolmannen maailmansodan uhkaa. Kaikki otsakkeet pläjäytetään julki samanarvoisina.

Meneillään on yritys ottaa yliote Suomen kansan enemmistön mielipiteistä. Haetaan hiljaista suostumusta Nato-liittymiselle. Välineenä on väsyttämistaktiikka: lopulta ne kuitenkin pyörtävät kielteisen kantansa.

On vaikeaa ymmärtää, miksi altistuisimme suursodan ensi-iskuille. Perusteita pysyä sotilasliittojen ulkopuolella on runsaasti. Olen niitä käynyt läpi useassa blogikirjoituksessa, joten jääköön tällä kertaa.

Ukrainan kriisi on edetessään saanut minussa aikaan vaikutelman, että se on yhä enemmän sisällissota. Sen eskaloituminen on mahdollista, mutta erittäin epätodennäköistä. Kuitenkin puheiden tasolla ”sotaa” käydään jo laajemmissa puitteissa. Tämä ”mielikuvaeskalointi” on vaarallinen laji, koska sen avulla lisätään kierroksia propagandasodassa. Syntyy itseään vahvistava kierre. Tämänkin takia toivoisin varsinkin kansakunnan eliitin muistavan vastuunsa.

Kun seminaarissa kovin pohdittiin onko Venäjä vahva vai heikko (suhteellisen vahva heikkoudessaan vai suhteellisen heikko vahvuudessaan), olisin toivonut myös Yhdysvaltain arviointia. Nyt Yhdysvallat on ikään kuin möhkäle, jonka mielipideilmaston kuvitellaan olevan yhteen muottiin valettu. Kuitenkin tiedämme, että maa on ollut viimevuosina hyvin polarisoitunut (lue: riitaisa politiikan suunnasta ja melkein mistä tahansa inhimilliseksi katsottavasta). Mitä tapahtuu, jos tai kun republikaanit voittavat kongressin vaaleissa tänä vuonna? Entä mitä tapahtuu, kun valitaan seuraava presidentti?

Obamaan kohdistuu kova paine näyttää Yhdysvaltain voima. Republikaanit mielellään haluaisivat Yhdysvaltojen näyttävän muskeleitaan. Käydäänkö neuvottelut tulevaisuudessa Hillary Clintonin vai sisäänpäinkääntyneen, ekseptionalistisen (oman kansan ylemmyyttä korostavan) teekutsuliikkeen edustajien kanssa?

Jos republikaanit pääsevät valtaan, saattaa voimistua vaatimus lopettaa uusimpien - ja miksei vanhempienkin - Nato-maiden vapaamatkustelu Yhdysvaltain voimavarojen suojissa. Itä-Euroopan maat ovat kovasti hamuamassa lisäsuojaa Yhdysvalloilta. Eivät Yhdysvaltojenkaan voimavarat riitä laajentuneen Nato-liittouman puolustuksen tasaiseen ja vahvaan ylläpitoon (jos jäsenvaltioiden oma panostus ei selkeästi lisäänny) sanovat sopimukset mitä tahansa.