Mikä on perinteisen konservatismin kohtalo tulevaisuudessa? Paljon on puhuttu vasemmiston pirstoutumisesta, sen vallan vähenemisestä, sen pohjan pettämisestä, kun ideologia takaa on väistynyt historian hämäriin. Mutta eikö oikealla ole tapahtunut samantyyppistä muutosta?
On tapahtunut suuria muutoksia, kun vertaa jähmeää 1950- ja 1960 luvun pappi-kypärä -kokoomusta nykyiseen sosiaalista markkinataloutta kannattavaan puolueeseen. Ruotsissa pääministeri Reinfeld on jopa pyrkinyt näkemään moderaatit sosiaalidemokraattien tehtävän jatkajana, kun puolue itse on kykenemätön jatkamaan siitä, mihin Erlanderin, Palmen ja heidät seuraajiensa aikana jäätiin (Reinfeld ei kylläkään enää välttämättä ole tällä kannalla, siksi pahasti gallupit ovat kallellaan sosiaalidemokraattien suuntaan).
Samaan aikaan - monista syistä - on syntynyt uusia konservatiivisia liikkeitä, jotka ovat purreet melko vanhoillisesti ajatteleviin nykyäänestäjiin. Yleinen konservatismi jyllää ihmisten vaurauden saavutettua pisteen, jossa ei tarvitse taistella vanhaan malliin, toisaalta jokapäiväisen leivän puolesta ja toisaalta kotimaisen suurkapitalismin jättiyrityksiä vastaan.
Toki nytkin irtisanomisia jaetaan osakkeenomistajan etua ensi sijaisesti silmälläpitäen. Poliittisesti tällä on kuitenkin heikohko heijastuspinta vasemmistolaisiin virtauksiin.
Ihmisten onnellisuutta uhkaavat kuitenkin uudet vaarat. Globaali kapitalismi on ottanut kansallisten suuryritysten paikan. Tavallisten työläisten (työtätekevien ihmisten) uhkana uusi kapitalismi on paljon järeämpi voima kuin omat ”kunnon kapitalistimme” 50 vuotta sitten. Kaksikymmentä perhettä näyttävät tänä päivänä - vähän liioitellen - säyseiltä, työläisten asemaan kohtuuymmärtäväisesti suhtautuvilta patruunoilta.
Tämän päivän uusköyhä on työssä käyvä pienipalkkainen ihminen, vajaatyöllistetty yrittäjä tai työtön. Näiden ihmisten sieluista käydään poliittista taistelua.
Nykyinen etäinen – joskaan ei kasvoton – pääoma runnoo työpaikkoja uuteen uskoon aivan eri tavalla kuin ennen vanhaan. Samaan aikaan äänestäjät ovat lähteneet liikkeelle. Poliittinen seos kiehuu nyt konservatiivisella puolella yhteiskuntaa. Yhtäällä ovat nykyisen kokoomuksen kaltaiset puolueet, joiden konservatismi on haileaa ja joka on korvautunut uusliberalistisella markkinatalouden dynamiikalla. Toisaalla ovat vasemmalta, keskeltä ja oikealta irtautuneet vanhojen puolueiden kannattajat, jotka etsivät uutta poliittista identiteettiä (uus)konservatiivisista tai kuten itse mieluummin sanoisin (uus)oikeistolaisista ryhmistä. Se, että perussuomalaiset Suomessa ovat hakeutuneet oikean laidan David Cameronin kylkeen on oireellista.
Vanhoja asetelmia sotkee Euroopan Unioni. Jotta nähtäisiin pidemmän aikavälin muutokset konservatismissa ja oikealla pitäisi oikeastaan ajatella elämää ja olemista ”EU-puhdistettuna”. Todennäköisesti jäljelle jäisi edelleen perussuunta, joka sisältää nationalismin nousun, muukalaisantipatian ja työpaikkojen menettämisen pelon sekä yleisen hämmennyksen, mitä ympäröivässä maailmassa tapahtuu. EU vain on syventänyt edellä lueteltuja faktoja ja pelkoja. Selvää on, että modernin oikeiston omaksuessa EU-myönteisiä kantoja, liberaalidemokratian ja monikulttuurisuuden piirteitä, on osa konservatiivisista äänestäjistä kokenut tämän liian liberaalina tai elitistisenä itselleen.
Vaihtoehdot ovat löytyneet nationalistista ryhmistä (maahanmuuttokielteisyys, sosiaaliturvan varaaminen omille kansalaisille, yleinen tai kohdennettu suvaitsemattomuus).
Vanha vasemmisto (mukaan lukien monet vanhat työväen puolueiden kannattajat) on jäänyt konservatiivisesti suuntautuneiden ryhmien jalkoihin. Vasemmisto on joutunut tempoilemaan uuden ajan työväen konservatiivisesti ajattelevien ja vanhojen ja yhä vanhemmiksi käyvien - vanhat hyvät ajat muistavien - taistelevien työväen ihmisten välissä.
Vasemmalla ei ole tavoitettu ”ajan henkeä”. Uuden vasemmiston polku saattaa löytyä Thomas Pikettyn kaltaisen tutkijoiden kautta (Piketty on kiireesti ilmoittautunut nyttemmin ei-marxilaiseksi). Joka tapauksessa vasemmalla on aihetta tutkia tapahtumassa olevan muutoksen syviä virtoja.
Finanssikriisi loi edellytykset monille ajattelutottumuksien muutoksille. Sääntelyn uudelleen kiristäminen onkin käynnistynyt, mutta henkinen ilmapiiri ei ole juurikaan muuttunut. Sääntelytoimet ovat ikään kuin liimattu vanhan haaksirikon kärsineen talouspolitiikan päälle.
Tarvitaanko lopulta selkeä nousukausi, joka vasta vapauttaa työväen anemiasta? Silloin on varaa tunnustaa väriä, joka nyt - paradoksaalisesti - kaiken leikkauspolitiikan keskellä on vaikeaa.
Poliittisen kentän pirstoutuneisuutta kuvaa, että kansallisen tason poliittiset asetelmat ovat erilaiset kuin EU-tason asetelma. On syntynyt kahdet poliittiset markkinat. Selkeästi tämä näkyy Olli Rehn-Paavo Väyrynen -asetelmassa. Samoin Timo Soinin liittyminen EU-tasolla konservatiiveihin vahvistaa kahtiajaon kotimaan politiikan ja EU-tason politiikan välillä. Vasta aika näyttää onko tämä kaksilla raiteilla ajaminen poliittista viisautta vai arveluttavaa opportunismia.
Tässä viidakossa selviytyminen edellyttää kansan luottamusmiehiltä ja -naisilta politiikan osaamistaitoja. Esimerkiksi Timo Soini on selkeästi tämä uuden poliitikkolajin edustaja. Vanhat ideologiset, johonkin pysyvään perustuvat poliittiset ajatusmallit ovat myytävissä markkinoilla varsin heppoisella (lue: populistisella) agendalla. Yhtenäiskulttuurista on vain rippeet jäljellä. On vaikeaa edetä vakaalla, vanhalla selkeästi määritellyllä linjalla. Nyt pärjätään enemmän kuin koskaan supliikilla ja nopeilla käännöksillä varustettuna hyvillä selityksillä.
Maailmanhistorian kello raksuttaa idän aikaa ja on luonut osaltaan olosuhteet taistelulle niukkuudesta yltäkylläisyyden keskellä. Vanha läntinen varallisuus on edelleen jäljellä, mutta sen keskellä on huonosti voivia ihmisiä, joille ei idän tiikereiden asettamien paineiden keskellä tahdo löytyä töitä, ei ainakaan sillä hinnalla, mikä on nyt voimassa.
------------------------------------
Olen yrittänyt peilata amerikkalaisia poliittisen maailman malleja Euroopan vastaaviin. Yhtymäkohtia toki löytyy. Vanha eisenhowerilainen - tämän päivän näkökulmasta lähes käsittämätön - sopeutuminen kovan verotuksen ja orastavan welfare staten malliin oli 1950-luvulla kritisoitu, mutta laajalti sekä oikealla että vasemmalla hyväksytty ratkaisu amerikkalaisen yhteiskunnan tarpeisiin. Selitystä täytyy etsiä nousevan keskiluokan ja yleisen vaurastumisen olosuhteista 50-luvun Amerikassa . Kun palkkatulokehitys oli hulppea, rikkaatkin tyytyivät kovan verotuksen jälkeen käteen jäävään muhkeaan nettoon.
Muutoksen ensi oireena oli Barry Goldwaterin aiempaan verrattuna äärioikeistolainen linja, joka teki lopullisen läpimurron Ronald Reaganin kaudella. Tästä konservatiivien noususta on käytettu nimeä ”Movemet Conservatism”. Konservatiiviliikkeen momentum oli Ronald Reaganin puhe ”The Speech” vuonna 1964. Siihen sisältyy vahvojen perhearvojen kannatusta, syvää uskonnollisuutta, pienen valtion ihannointia ja ennen kaikkea kovaa verotuksen arvostelua runsain esimerkein.
Konservatiiviliikettä olen eritellyt blogikuvassa ”Movement Conservatism”.
Movement Conservatism muodosti selkeän konservatiivisen establishmentin perustan. Republikaaninen puolue näytti yhtenäiseltä: konservatiiviliike voi hyvin noin 30 vuotta. Sitten tuli teekutsuliike. Sen kellokkaat ovat vaihdelleet, mutta liike on pysynyt ihmeen sitkeästi elossa. Tänäkin päivänä teekutsuliike haastaa rajusti konservatiivisen establishmentin.
Vuosituhannen alussa George Bushin presidenttikausilla sosiaaliturvan yksityistämispyrkimykset, kansallisen turvallisuuden asettaminen ykkösprioriteetiksi (WTC-tornit) ja sota terrorismia vastaan nousivat keskiöön. Movement Conservatismin arvot eivät enää yksin riittäneet, siitä tuli monien kannattajien mielestä liiaksi puolueapparaatin väline.
Bushin kautta voitaisiin kutsua oikean reunan hengennostatusvaiheeksi. Se kannusti teekutsuliikkeenä myöhemmin tunnettua oikeistosiipeä irtiottoihin, paitsi yleisestä poliittisesta konsensuksesta, niin myös republikaanisen puolueen maltillisista. Bushin epäonnistuminen tehtävässään ei haalistanut teekutsuliikkeen intoa, ehkä jopa päinvastoin.
Teekutsuliike oli valmiina protestiin, kun maa sai ensimmäisen mustan presidentin. Se on jatkanut siitä, mihin Bush jäi jakaen republikaanisen puolueen kahtia ja polarisoiden Yhdysvaltain poliittisen kentän. Seurauksena on ollut sisään päin käpertyneen nationalistinen ajattelun voimistuminen, omat TV- ja radiokanavat, lobbariarmeijan ekspansio, tieteellisen maailmankuvan asettaminen kyseenalaiseksi, julkirasismin uudelleen paluu, fundamentaalinen uskonnollisuus, kaikkialla rehottaviin salaliittoihin perustuva viholliskuva, kansakunnan ainutlaatuisuuden korostaminen, ison valtion vihaaminen ja kaiken sääntelyn vastustaminen jne.
-------------------------------------
Sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa oikeisto on jakautunut fraktioihin, jotka eivät kuitenkaan näytä syövän konservatiivien kannatusta, vaan useampi vaihtoehto ikään kuin kokoaa haaviin erilaisia konservatiivisia arvoja kannattavia tahoja.
On helppo nähdä selkeitä yhtymäkohtia Yhdysvaltain ja Euroopan oikeiston välillä. Ekseptionalismi (oman kansakunnan erinomaisuuden korostaminen) on yhdistävä tekijä monien oikeistolaisten liikkeiden välillä. Yhtymäkohtia löytyy jopa putinilaisen konservatismin Venäjään.
Länsi-Euroopan (ääri)oikeiston yhteisinä nimittäjinä ovat maahanmuuton jyrkkä vastustaminen, rasismiin perustuva sorto, isoon valtioon ja säätelyyn turtuminen, kurin ja järjestyksen ihannointi jne.
Yleinen ääriliikkeiden voimistuminen on syönyt pohjaa demokraattiselta päätöksenteolta. Nykytrendin mukaan tarjotaan yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin. Eri näkökohtia pohdiskeleva konsensushenkinen yhteistyö on heikoilla. Halutaan ”selviä” ratkaisuja.
Samaan aikaan monet liberaalit arvot ovat lyöneet läpi sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa (homolainsäädäntö, suhtautuminen huumeisiin…). Tämäkin on eräs ilmaus politiikan polarisaatiosta molemmin puolin Atlanttia. Sosiaalista tilausta olisi siis liberaaleille ja vasemmistolaisille aatteille. Konservatiivit ovat kuitenkin hämmentävästi absorboineet monet näistäkin ajatuksista itselleen.
Ratkaisevaa ei näytä olevan hiukan vanhentunut oikeisto-vasemmisto-akseli, vaan konservatiivit-uudistusmieliset-akseli, jossa useat vanhan työväenluokan veteraanit ovat selkeästi konservatiivisella puolella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti