Harva viittaa enää Venäjään (tai Neuvostoliittoon) kylmän sodan kaksinapaisen
maailman toisena osapuolena. Kuitenkin
sen merkitys aikanaan oli pysyväluontoiseksi katsottu historiallinen olosuhde.
Se, miksi kaksinapainen maailma menetti
merkitystään - Suomi puolueettomuudessaan sen osana - on oma pitkä tarinansa, johon viittaan tässä vain lyhyesti. Suomen asemaan
vaikutti moni muukin asia kuin jokapäiväinen Neuvostoliiton miehittämisen pelko.
Itse en kokenut tilannetta tällaiseksi. Elettiin kylläkin osana silloista
jännittynyttä maailmantilannetta - jonka ”rikkoi” aika ajoin liennytys - mutta tulkintani
mukaan silloista olosuhdetta ei nähty sysimustana. Väitän, että vasta nyt jälkikäteen
on elvytetty tämä pelko, joka projisoitiin
silloin alituisesti läsnäolevaksi. Tietenkin tätä pelkoa on käytetty osana
länsisuuntautumisen perustetta: ”enää ei
tarvitse pelätä”.
Suomen aseistaminen on osa tätä uutta puolustusta tai lännen rintamaa.
Samaan aikaan Venäjän mahtiasema on romahtamassa ainakin toistaiseksi. Lännen
ylivoima ilmenee etevämmyytenä ympäristöön verrattuna. Rohkenisiko kukaan kyseenalaistaa
tämän toivemaailman?
Suomen tietynlainen arkuus Venäjä-suhteissa on tulkittu ylivarovaisuudeksi
eli suomettuneisuuden osoitukseksi. Kuitenkin asia voidaan perustellusti nähdä
myös niin, että Venäjä-suhteissa vältetään vastakkainasettelua - ei pelosta
johtuen – vaan järkisyistä. Suomettumisen kiistattomista ylilyönneistä
huolimatta varsinkin Paasikiven idän suhteet noudattivat järkevää pidättäytymistä naapurin ärsyttämisestä.
Venäjän nykyiset toimet ovat vieneet pohjan tällaiselta naapuruudelta.
Suomi tuskin voi suhtautumisellaan vaikuttaa itäisen naapurin yhteiskuntajärjestelmään
oleellisella tavalla. Siispä provosoinnin välttäminen on kaiken a ja o. Suhteiden
järjestämiseksi on useita versioita, joista voisin mainita saksalaisen ”Wandel
durch Handel”-ajattelun, jolla tarkoitetaan mahdollisen uhkaajan sitomista
kaupan avulla rauhanomaiseen kehitykseen. Soveltuvin osin Suomikin noudatti
tätä periaatetta. Toisaalta Ukrainan sodan yhteydessä - Venäjää koskien - tämä
koettiin naiiviksi luuloksi pitää yllä suhteita.
Monien suomalaisten tuntema ylpeys armeijan erinomaisesta aseistuksesta ei
saisi peittää alleen sitä, että puolustus
ja turvallisuus muodostavat yhden huomattavan menoerän – toki elintärkeän
sellaisen – mutta sen ei saisi olla suhteeton muihin oleellisiin budjettimenoihin.
Siispä suu säkkiä myöten myös aseistuksen osalta!
Roman Schatz kirjoittaa Maaseudun tulevaisuuden (N:o 4 /2023) kolumnissaan,
että Suomen varustelumenot kasvoivat viime vuonna nopeammin kuin missään muussa
Länsi-Euroopan maassa, 36 prosenttia. Ja tänä vuonna ne kasvavat jälleen
viidenneksellä. Schatz mainitsee ohimennen, että Suomessa voi sodan syttyessä
vetäytyä kakkosasuntoon (kesämökille), joita Suomessa on eniten maailmassa, yli
puoli miljoonaa. Ohje kuuluu siis: kriisin tai konfliktin uhatessa, hajaantukaa!
Tuleva pääministeri Orpo on rajannut turvallisuusindeksit hallituskauden
leikkaustarpeiden ulkopuolelle koulutuksen ja eläkeindeksien lisäksi. Niinpä panostukset aseisiin tulevat
jatkumaan Schatzin viitoittamaa tietä, samoin Ukrainan aseellinen avustaminen.
Olemmeko kohta hampaisiin saakka aseistautuneita? Kuka heittää ensimmäisen
kiven arvostellakseen asevarustelumenoja?
Ukrainan sodan myötä Venäjä on irrottautunut tolkullisesta politiikasta ja
kiirehtinyt harjoittamaan aggressiivista ”rajattomien rajojen” politiikkaa
Russkij mir -oppia lainatakseni. Onko Venäjä menetetty rakentavasta
Eurooppa-yhteydestä vuosiksi tai jopa vuosikymmeniksi?
Ukrainan sota on kiihdyttänyt varustautumista paitsi pienten niin myös
keskisuurten valtioiden osalta. Konkretisoidakseni kehitystä otan esimerkiksi
oman varusmiespalveluni 45 vuotta sitten. Silloin merkittävimmät ilmatorjunta-aseet
olivat venäläisiä Sergei it-tykkejä ja (silloin) sveitsiläisiä Oerlikon it-tykkejä.
Kuinka ollakaan, nyt saan lukea lehdistä, että nuo samat tykit ovat edelleen
yhtenä osana ilmapuolustuksen perusrakennetta. Tietenkin aseisiin on tehty päivityksiä
ja kaluston liikkuvuutta on parannettu, mutta hämmentävästi it-tykistö on
varsin konservatiivinen aselaji. Sergeit ovat mukana Suomen aseavussa
Ukrainalle.
:::::::::::::::::::::::::::
Suomessa on poliitikko- ja ammattisotilaspiireissä mietitty paljonkin sitä,
minkä roolin Suomi ottaa Natossa tai mikä rooli sille Natossa annetaan.
Voi olla, että Nato-liittoutumista on hankalaa
hahmottaa, koska puolueettomuudella/sotilaallisella
liittoutumattomuudella on niin pitkä historia. Se ulottuu pidemmälle historiaan
kuin toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan.
Suomesta tulee joka tapauksessa osa Nato-Skandinaviaa (ja laajemminkin,
sillä Suomen velvoitteeksi tulee tavalla tai toisella yhdessä Norjan ja Ruotsin
kanssa suojata Naton sivustaa ulottuen Baltiasta arktiselle alueelle), joka
lisännee sekä Pohjolan että Suomen painoarvoa Natossa, mutta samalla joudutaan
ottamaan kantaa kiistoihin, jotka tapahtuvat lännen ja idän välillä kaikkialla
maailmassa.
Entä miten suhtaudutaan suomettumisen mahdollisesti korvaavaan
lännettymiseen (länsiorientaatio, joka saattaa kaventaa poliittista
liikkumatilaa). Onko todettava iso naapuri, Venäjä ”menetettynä” valtiosuhteena,
kuten Timo Vihavainen näkee tapahtuneen?
Ensi-innostuksessa vallinnee suuri Nato-odotus, eräänlainen Nato-euforia.
Tuoretta suhdetta ei hyväksytä ikävän spekulaation kohteeksi. Nato on maaryhmä, jossa olemme ”ansaitsemassamme seurassa”, ja joka
tehokkaasti torjuu uhkakuvat ja uhkat. Naton viides artikla on turvalauseke,
joka pitää huolta siitä, että yhteisvoimin torjutaan mahdollinen vihollinen.
Tätä tukee suunnitelma, jossa Yhdysvalloilla olisi omat asevarastot Suomessa ja
Ruotsissa. Mutta säilyykö suhtautuminen
kaikkeen tähän ”läntiseen asevelihenkisyyteen” yhtä suopeana ja auvoisena kuin
nyt?
Minulla on kuitenkin vahva kuva, että enemmistö isänmaallisista
suomalaisista suhtautuu rationaalisesti sotilaalliseen liittoutumiseen ja
kannattaa maltillista kasvua sotilasmenoihin, sillä osallistuminen Naton
hallintoon ja sotilaalliseen yhteistoimintaan käy rahapussin päälle.
Se vaara tietenkin on, että kun päästään yhteen etappiin eli esimerkiksi
Nato-sopimuksiin Suomen ja Ruotsin kanssa niin kuvitellaan yhden historian
vaiheen loppuvan. Tosiasiassa näiden maiden on yhdessä muiden kanssa
sovittauduttava vallitsevaan suurvaltakilpailuun. Suomi ja Ruotsi eivät pysty
kuin pieneltä osin asettamaan ehtoja maailmanpolitiikassa. Ne hyppäävät
liikkuvaan junaan. Naton suuri haaste on riitaisa moniäänisyys verrattuna
Yhdysvaltoihin (varauksin) ja Kiinaan. Muilta osin, sanokaamme koskien
BRICS-maita, ei ole odotettavissa paradigman muutoksia.
Keskeiset toimijat suurvaltastrategian muotoutumisessa ovat USA, Kiina,
Venäjä ja Nato. Tässä yhtälössä Venäjä on aggressiivinen taho (”rajattomuus”,
”ikuinen sota”), Kiina ajaa ”kiinalaista rauhaa” eli omia strategisia etujaan
kaikkialla maailmassa, mutta erityisesti Tyynenmeren reuna-alueilla, USA -
vanha tukikohtaimperialismin maailmanvalta - käy torjuntataistelua nousevia
voimakeskittymiä vastaan. Kiina ja Venäjä ovat julistaneet
sen päävastustajakseen. Voima- ja liittosuhteet
muotoutuvat sen mukaan, kun tavoitteiden samansuuntaisuutta löytyy.
Mikä osa Suomella on uudessa strategisessa yhtälössä. Omaksuuko se
aloitteentekijän roolin, reagoijan roolin, sopeutujan roolin vai jonkin muun
roolin? Entä onko tuo rooli valittavissa osana EU:ta ja Natoa? Halutaanko
yleensäkään profiloitua? Suomi on kuitenkin pieni toimija
kokonaisuudessa, jossa suurvallat ajavat omaa
etuaan. Suomi voi toki suurentaa rooliaan omilla vahvuuksillaan ja
liittoutumalla muiden Pohjoismaiden kanssa muodostaen oman painostusryhmän
sotilasliiton sisälle.
Kuten edellä todettiin, Naton viidennestä artiklasta on luotu väitetysti
pitävä suojamuuri ympärillemme. Tosiasiassa laajan sodan syttyessä useimmat
jäsenvaltiot tarvitsevat joukkonsa oman maan suojaksi. Syntyvä
epätasapainotilanne voidaan tasapainottaa omien puolustusvoimien vahvuuksilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti