Laulavan vallankumouksen tarina

Timo Kalevi Forss on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan suomalaisen poliittisen laululiikkeen historiasta ”Toverit herätkää” (Into, 2015). En ollut poliittinen aktiivi 1960-luvulla enkä myöhemminkään. Minua kuitenkin kiinnostaa historian harrastajana nuo ajat. Mitä mukana olijat ajattelivat? Mikä sai heidät innostumaan vallankumouksellisista lauluista?

Historian tapahtumissa kiehtovinta ovat suuren intoutumisen hetket. Mistä kaikki oikein alkoi?

Mielenkiintoista on, että Forss osoittaa yhdeksi laululiikkeen tärkeimmistä alkupisteistä Sibelius Akatemian, tuon vanhoillisen opinahjon. Siellä tapasivat 1950-luvun lopulla Kaj Chydenius, Henrik Otto Donner, Kari Rydman ja Ilpo Saunio. Kaikilla on huomattava panos laululiikkeen käynnistäjinä.

Kysymys oli sukupolvikapinasta, uuden musiikin etsimisestä, avantgardesta, vallitsevien arvojen kyseenalaistamisesta, jazzista, Bertolt Brechtistä, vasemmistolaisuuden löytämisestä, poliittisesta kabareesta, uuden poliittisen laulun syntyhetkistä, paneelikeskusteluista….. Forssin kirja avaa näkymän kaiken sen uuden löytämiseen, josta osallistujat olivat innostuneita. Legendaarinen Lapualaisooppera (ensi-ilta 21.3.1966) on koko laululiikkeen historian symboli ja alkupamaus.

Tapahtumien keskiössä oli Helsingin ylioppilasteatteri (mm. Orvokki-kabareet). Kysymys ei ollut pelkästään poliittisesta alkuräjähdyksestä, vaan syvemmästä lahjakkuuksien läpimurrosta. Vuoden 1966 ikäluokka oli täynnä teatteritaiteen ja musiikin tulevia tähtiä. Lapualaisoopperassa olivat mukana mm. Kalle Holmberg, Arvo Salo, Chydenius, Kaisa Korhonen, Heikki Kinnunen, Arja Saijonmaa, Vesa-Matti Loiri ja toistakymmentä muuta taiteen ja viihteen historiaan jäävää hahmoa.

Myös TV Eino S. Revon johdolla osallistui vahvasti laululiikkeen edistämiseen monien harmiksi. Suuri osa katsojista halusi pitää viihteen erillään yhteiskunnallisesta sanomasta. Joka tapauksessa TV-teatteri jatkoi Orvokki-kabareiden perinnettä Oma-kabareillaan.

Moni muistaa Oma-kabareet ainakin yhdestä laulusta, ”Laulusta 20 perheestä” ja Kristiina Halkolan tulkinnasta. Laulu on esimerkki vahvasta yhteiskunnallisesta kannanotosta tai sitten rienaamisesta. Jälkikäteen moni tosin on harmitellut, ettei ollut mukana listalla. Onhan siinä hohtoa. Tuohon aikaan se joka tapauksessa närkästytti monia.

Ulkomailta tulleet folkvaikutteet, kotimaiset kansanlaulut ja poliittinen laululiike muodostavat 1960-luvun jälkipuoliskolla kokonaisuuden, joka oli osoittamassa suuntaa tulevaisuuteen.

Suuret levy-yhtöt eivät pysytyneet tarjoamaan välityskanavaa laululiikkeelle. Siksi Atte Blom, Henrik Otto Donner ja Christian Schwindt perustivat Love Recordsin, joka ”ei kansan makua kumartaisi”. Perustamisvuosi oli 1966. Yhtiön kautta tulivat tutuksi useimmat edellä luetellut poliittisen laulun taiteilijat. Ilman Love Recordsia meillä ei olisi dokumentoituna (levytettynä) historiaa läheskään nykyisen laajuisena noista ajoista.

Yhtiö kävi läpi yritystoiminnan koko elinkaaren: nousu, kukoistus ja tuho. Love Records julkaisi poliittisen laulun ohella myös poppia, jazzia, pelimannimusiikkia, elektronista nykymusiikkia…. Vaikka yhtiö pääosin keskittyikin työväenmusiikkiin ja poliittiseen lauluun olivat yhtiön artisteina myös Hurriganes, Rauli Badding Somerjoki ja Juice Leskinen. Suomirock olikin 1970-luvulla yhtiön menestyksen ytimessä. Yhtiöstä puuttuivat kuitenkin talousihmiset ja suuruudenhullu riskinotto johti lopulta konkurssiin vuonna 1979.

1960-luku edusti puoluepoliittisesti sitoutumatonta nuorisoradikalismia, mutta vähitellen puoluepoliittiset tunnukset johtivat ideologiseen dogmatismiin. SKP jakautui enemmistöön ja vähemmistöön. Monet nuoret ajautuivat jyrkkään vähemmistösiipeen. Myös monet taiteilija-kulttuuripiirien vahvat vaikuttajat siirtyivät taistolaisiin. Pekka Aarnion ideologinen vaellus äärivasemmalle ja osallistuminen lähes kaikkeen tuon ajan aktivismiin tekevät hänestä ajan kokoavan hahmon. On valaisevaa lukea kirjan sivuilta hänen analyyttisiä arvioitaan.

Mitä kovin syvällistä selitystä kirjassa ei ole sille, miksi lahjakkain aines siirtyi äärivasemmalle. Yksi erottava tekijä enemmistöläisiin ja muihin poliittisiin ryhmiin oli laaja-alainen solidaarisuusliike (Vietnam, Chile, kolmas maailma). Laululiike oli tehokas samoin ajattelevia yhdistävä side.

Opiskelijoiden hakeutuminen työläisten yhteyteen liittyi moneen tuolloiseen trendiin, mm. työväenliikkeen tuolloiseen mahtiasemaan ja suurten ikäluokkien vyörymiseen yliopistoihin. Metallin lakko 1971 oli tavallaan radikaalien työläisten ja radikaalien vasemmistoopiskelijoiden solidaarisuuden symboli.

Oli luonnollista, että suuriin joukkokokouksiin ja mielenosoituksiin tarvittiin esiintyjiä. Kaikkien muiden ryhmien esikuvaksi muodostui Agit-Prop, joka perustettiin 1970-luvun alussa. Saman kaavan mukaisesti opiskelukaupungissani Jyväskylässä toimi Jos-Agit. Agit-Propin menestyksen salaisuus oli sen uudentyyppinen saundi, jota ei sellaisenaan tavattu muilta.

Ehkä yksi syy poliittisen laululiikkeen menestymiseen löytyy erään Agit-Propin kokoomalevyn kannesta, jossa Peter von Bagh toteaa, että elettiin aikaa, jolloin ”maailman muuttaminen vielä koettiin mahdolliseksi”. Globalisaation läpimurto hajotti hahmotettavissa olevan maailman pirstaleiksi.

Agit-Propiin rinnastettava Kom-teatteri lähestyi poliittista laulua teatterin näkökulmasta musiikillisina johtajinaan Kaj Chydenius ja Eero Ojanen. Komin taustalta löytyvät monet samat nimet kuin muualtakin poliittisesta laululiikkeestä eli edellisten lisäksi mm. Kaisa Korhonen ja Pekka Milonoff.

Työväenkulttuurin ja työväen laulujen pelastustehtävän jälkipolville ottivat omakseen erityisesti Pekka Gronow ja Ilpo Saunio. Forssin kirjassa annetaan heidän työlleen sille kuuluva arvo.

Poliittinen laululiike haarautuu moniin suuntiin, joista kaikista on vaikeaa sanoa kuinka lähellä ne lopulta ovat alkuperäistä laululiikettä. Esimerkiksi voidaan ottaa vaikkapa M.A. Nummisen monipuolinen tuotanto.

Kun Love oli mennyt konkurssiin seurasi poliittisen laulun vaatimattomampi kausi, joka sittemmin hiljeni lähes kuulumattomiin. Laululiikkeen uusi tuleminen ajoittuu 1990-luvulle. Ultra Bra perustettiin vuonna 1994. Sen laulut eivät olleet niin voimakkaasti poliittisia kuin 1970-luvun tuotteet. Ultra Bran taustalta löytyvät mm. Pekka Aarnio ja Atte Blom, joten yhtye edusti selvää jatkumoa neljännesvuosisadan takaiselle lauluperinteelle.

Runsaasti kuvitettu ”Toverit herätkää” on erityisesti 1970-luvun laululiikkeen näkökulmasta ehdottoman merkittävä teos. Oli tärkeää, että kirja on kirjoitettu vielä, kun laululiikkeen pioneerit ovat keskuudessamme.

Monet tuon aikaisessa vasemmistolaisessa poliittisessa toiminnassa mukana olleista eivät tänä päivänä juuri muistele ideologista osuutta toiminnassaan, toiset taas ilmaisevat reilusti vuoden tarkkuudella milloin heistä tuli kommunisteja. On paljon niitäkin, jotka edelleen katsovat toimineensa kestävällä tavalla parempaa maailmaa tavoitellen.

Itse olen jo kauan sitten omaksunut ajattelun, jossa en jää kaivelemaan menneisyyden ideologisia umpikujia. Kirjassa kuvatut henkilöt ovat kuitenkin pyrkineet muuttamaan olosuhteita lauluillaan demokraattisella tavalla päinvastoin kuin Italian ja Länsi-Saksan tuonaikaiset terroristit puhumattakaan nykypäivän ääriaineksista. Kiusaavia asioita on vähän. Yleisinhimillinen julistus ei kaipaa korjausliikettä. On muistettava, että silloin koko yhteiskunta oli vasemmalla nykyiseen verrattuna. Arvostelun kohteeksi näin jälkikäteen jää muutamissa lauluissa esiintynyt kritiikitön suhtautuminen Neuvostoliittoon ja Kiinaan. Neuvostoliitosta tehtiin rauhan tavoittelun symboli, jota se ei ollut sen enempää kuin Yhdysvallatkaan.

Tuon ajan monet laulut ovat mielestäni kestäviä inhimillisyyden ja/tai historian kuvauksia, osa todellisia helmiä. Mainitsen vain esimerkkinä Kahlil Gibranin ”Sinun lapsesi” (säv. Eero Ojanen, suom. Markku Lahtela) tai monien jo unohtaman aikalaiskuvauksen, Aulikki Oksasen ”Siirtotyöläisen”. Forssin kirjassa on runsaasti laulujen sanoituksia ja hyvä näin, sillä niiden avulla voi eläytyä tuohon aikaan.

Mikä oikeastaan on muuttunut 50 vuodessa? Kun seuraa neuvottomana tämän päivänä ihmisten pakokauhuista liikkumista maasta toiseen, tekee mieli sanoa, ettei mikään ole periaatteellisella tasolla muuttunut, jos on, niin pahentunut. Globaalit ongelmat koskevat entistä herkemmin myös meitä. Pieni lapsi makaamassa kuolleena rannan hiekalle huuhtoutuneena on kohtalo, joka koskettaa meitä kaikkia: "Sinun lapsesi".