Barack Obaman presidenttiys puntarissa

Barack Obaman presidenttiys on ollut eräänlainen kokeilu koko Yhdysvaltain historiassa. Ovatko amerikkalaiset olleet kypsiä mustan presidentin tuloon Valkoiseen taloon? Lopullista tilinpäätöstä ei voida toki antaa tässä vaiheessa, mutta jotain voidaan sanoa. Olen itse kytkenyt Obaman presidenttikaudet Lyndon B. Johnsonin presidenttiyteen. Se tilanne, minkä Johnson loi sisäpoliittisilla saavutuksillaan 1960-luvun puolessa välissä (kansalaisoikeuslait, War on Poverty ja lukemattomat muut), on tavallaan vasta nyt ollut sadonkorjuuvaiheessa ja myös eräänlaisessa yhteiskunnallisessa testissä.

Kun Johnsonin lainsäädännön jälkiä katsotaan, jäävät mieleen järkyttävät rotumellakat 1960-luvun jälkipuoliskolla. Tapahtui historiassa lopulta aika tyypillinen ilmiö: kun joku epäkohta saadaan poistettua tai minimoitua, syntyy muutosvoimille tarve edetä vielä pidemmälle, kuin mitä on saavutettu. Juuri näin kävi Johnsonin uudistuksille. Sen sijaan, että olisi oltu tyytyväisiä saavutettuun, haluttiin edetä pidemmälle kansalaisoikeuksissa, joidenkin mielestä suorastaan black poweriin. Maltillisen Martin Luther Kingin murha laukaisi kadun väkivallan ilmiliekkeihin.

Muutosten kipurahat piti maksaa. Silti tapahtui järisyttävä myönteinen muutos.

Kaikki näytti 1970-luvulle ja varsinkin 1980-luvulle tultaessa aivan loistavalta. Suomalaisittain ehkä pinnallisesti, mutta amerikkalaisittain syvällisesti, mustat tunkeutuivat amerikkalaisiin sarjafilmeihin ja elokuviin jo 1960-luvun lopulla Bill Cosbyn johdolla. Rotuerottelu hävisi johonkin taustalle ja kauas näkyvistä. Ei se kuitenkaan kadonnut kokonaan. Kun Obama tuli presidentiksi, häneen kohdistui epäonnistuneen George Bushin jälkeen suunnattomia odotuksia, mutta yhtä lailla myös epäilyksiä. Ei ehkä ole sattuma, että Obaman kauden lopulla on syttynyt rotulevottomuuksia, ja ehkä syykin on sama kuin 50 vuotta sitten . Asiat eivät ole edenneet ihan niin kuin odotettiin. Obama loi valtavat odotukset sille, että ”me pystymme”. Pettymyksen määrää on vaikea arvioida, koska elämme sitä historiaa, jota pitäisi arvioida.

On näyttänyt, että Obama jää kahden tulen väliin: vähemmistöjen muutosodotusten ja vihamielisten valkoisten piilevän rasismin väliin. Piilevä tuli näkyviin. Itse asiassa kysymys oli valkoisten puolella samoista ihmisistä, jotka alun perinkin vastustivat viimeiseen saakka Obaman valintaa.

Johnsonin haamut nousivat esille. Kun LBJ sanoi kansalaisoikeuslakien hyväksymisen jälkeen, että ”taidettiin menettää etelä”, osui hän naulan kantaan. Juuri näin kävi. Demokraatit menettivät eteläiset osavaltiot eikä tilanne ole sen jälkeen juuri muuttunut.

Kysymys on paljosta muustakin: amerikkalaisen keskiluokan putoaminen mahtavista asemista yhteiskunnan rappusia alas on ollut ravisuttava muutos. Obama on aiheetta saanut osan muutoksen aiheuttamasta vihasta osakseen. Kehitys on ollut vääjäämätöntä riippumatta siitä, mitä Obama teki: kaikkialla lännessä keskiluokka on tottunut liian hyvään. Hinta maksetaan - töiden vaihtumisen kautta - putoavina palkkoina ja yhteiskunnallisen aseman rapautumisena.

Entä konkreettisesti? Mitä on tapahtunut Obaman kaudella? Käyn seuraavassa läpi asioita kohta kohdalta.

Obaman kaudella budjettialijäämä on alentunut vuoden 2009 jättimäisestä 1400 miljardista dollarista vuoden 2014 kohtuulliseen 500 miljardiin dollariin (juuri nyt viimeisen 12 kuukauden jakso osoittaa noin 400 miljardin alijäämää).

Vaihtotaseen vaje on pienentynyt useilla kymmenillä miljardeilla nykyiseen noin 400 mrd dollariin. Kauppataseen vaje oli pahimmillaan vuonna 2006 760 mrd dollaria, nyt se on noin 500 mrd dollaria.

Julkisen kokonaisvelan määrä on kasvanut vuoden 2009 11 900 miljardista dollarista vuoden 2014 17 810 mrd dollariin. Yllätys? Ei suinkaan, suuren taantuman jäljet ovat pitkät. Velan kasvu näyttää joka tapauksessa pinnalta katsoen huikealta, ja republikaanien mielestä tilanne on katastrofaalinen. Ei tarvitse olla taloustieteilijä, kun voi tuomita moiset puheet propagandaksi. Paul Krugman jopa nostaa tuoreessa kolumnissaan esille taloustieteilijöitä, joiden mukaan velka on liian pieni! Kysymys on siitä, mihin velkaa käytetään.

Paljon merkittävämpi kuin velan kokonaismäärä on sen suhde bruttokansantuotteeseen. Vuonna 2014 bkt-suhde oli 103,2 prosenttia (juuri nyt se on 102 prosenttia). On tapahtumassa oleellinen muutos: velkasuhde näyttää ainakin väliaikaisesti kääntyneen laskuun johtuen bkt:n ripeästä kasvusta. Vertailun vuoksi Suomen suuri ongelma ei ole bkt:n velkasuhde, noin 60 prosenttia, vaan budjettialijäämien suuruus, joka nostaa velkasuhdetta liian nopeasti. Yhdysvalloissa näytetään päässeen siihen, että vaikka alijäämiä edelleen on, syö talouden kasvu ne pois – ei absoluuttisesti, mutta suhteessa bkt:hen.

Joku voisi asettaa kyseenalaiseksi sen, että talouden positiivinen kehitys on Obaman ansiota. Eikö päävastuu ole keskuspankin onnistuneella rahapolitiikalla? Olen ainakin osittain eri mieltä. Obama on tehnyt uudistuksiaan erittäin vastuullisesti ja pitkä selviytymisprosessi (2009-2015) osoittaa vain kuinka syvälle Bushin kaudella pudottiin.

Työttömyys on tullut alas 10 prosentista 5 prosenttiin. Tämän luulisi aiheuttavan ylistystä Obamalle. Kaikkea muuta! Edellä mainittu kehitys, jossa hyvät työpaikat ovat vaihtuneet huonompiin on positiivisen kehityksen painolastina. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että työllisyyskehitys on ollut vaikuttava.

Entä sitten terveydenhuollon uudistamisen jättiponnistus. Vastustajat ovat tehneet kaikkensa saadakseen uudistuksen näyttämään epäonnistuneelta. Väitteet ovat vääristeleviä. Hankkeen onnistumisen kautta valtava määrä ihmisiä on päässyt terveydenhuollon piiriin. Tämä uudistus piti käyttää korkeimmassa oikeudessa ennen kuin se saatiin läpi. Terveydenhuoltouudistuksessa epäonnistuneiden presidenttien määrä on pitkä: T. Roosevelt, Truman, Nixon, Clinton….. Osavaltioissa on edelleen republikaaneja, jotka yrittävät mitätöidä hankkeen konkreettisen toteuttamisen.

Obaman tukeman finanssikriisin jälkeisen lainsäädännön läpimeno kongressissa on pitkälti varmistanut sen, että finanssikriisin kaltainen katastrofi ei voi toistua ainakaan nyt koetussa muodossa.

Obama onnistui ällistyttämään monet ryhtyessään elvyttämään Kuuba-suhteita. Vastustuksesta huolimatta hän onnistui. Eri asia on, että Kuuba-suhteiden muutos olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten ja paljon kattavammin, kuin mitä nyt tapahtuu, mutta hyvä näinkin. Obaman edeltäjät eivät tehneet asialle mitään. Kannattaa muistaa, että tämäkin uudistus on vaatinut rankasti töitä.

Viimeisenä voidaan mainita Iran-sopimus, jonka taakse kongressissa saatiin nipin napin tarvittava määrävähemmistö, jotta sopimus voidaan hyväksyä joko presidentin vetolla tai sitten jatkossa pelkällä senaatin äänestystuloksella. Tätä ennen Obamaa on arvosteltu heikkoudesta esimerkiksi Syyrian kysymyksessä, mutta sanoisin, että vanhat jäljet pelottavat. Osa konflikteista on periytynyt Obaman edeltäjältä. On todennäköistä, että Venäjää tarvitaan osapuoleksi Lähi-idän lukuisten konfliktien selvitystyöhön.

Obama ei ole tyytynyt lepäilemään laakereillaan kohti presidentin vaihdosta, vaan on jatkanut uudistuksia odotusten vastaisesti. Voitot ovat olleet niukkoja taisteluvoittoja kongressissa, mutta tulokset joka tapauksessa vaikuttavia ja luovat pohjaa vakaammalle tulevaisuudelle.

Monet tavoitteet - mm. ympäristöongelmia koskevat taistelut – jäävät kesken, mutta ovat kuitenkin hyvällä alulla. Ainakin on luotu maaperää uudentyyppiselle ajattelulle tässä aikamme ehkä suurimmassa haasteessa.

Amerikkalainen suhdanneherkkä ajattelu nostaa tai laskee poliitikkoja hämmentävästi ja mielestäni usein ilman perusteita. Niinpä Bush on kokenut jonkinlaisia maineen palautuksen. En ymmärrä miksi, sillä siitä ei ole kuin reilu puoli vuosikymmentä, kun hänet tuomittiin Yhdysvaltain epäonnistuneimmaksi presidentiksi.

On selvää, että Yhdysvalloissa on paljon ihmisiä, jotka eivät koskaan anna anteeksi sitä, että musta mies valittiin presidentiksi. Obaman saavutukset kuitenkin kestävät vertailun kenen kanssa tahansa. Seuraava järkytys voi olla, että presidentiksi valitaan nainen.