Demokratioiden ote höltyy

Uusimmassa Ulkopolitiikka-lehdessä (3/2015) pohditaan demokratian suoriutumiskamppailua modernin maailman ristipaineissa. UP-lehden innoittamana tuon esille paitsi lehdessä esiin nostettuja teemoja niin myös omia näkemyksiäni tapahtumien vyörystä.

Länsimaisten demokratioiden ote on kirvonnut globaalien yhteyksien johtotähden roolista. Kun läntiset demokratiat ovat kansallisella tasolla vaikeuksien edessä (työttömyys, kilpailukyky- ja pakolaisongelmat, talouden yleinen jähmeys jne.), on vaikeaa odottaa niiden saavuttavan jälleen johtavan aseman globaaleissa yhteyksissä.

Demokratioiden vaikeudet heijastuvat populististen liikkeiden nousuna. Näiden tavoitteena ei ole ensisijassa järjestellä kansainvälisiä suhteita, vaan pikemminkin käpertyä sisäänpäin, jotta kotimaiset ongelmat olisivat polttopisteessä. Populismin päässä ovat äärioikeistolaiset tahot. Pakolaistulva on syttymisherkkä elementti tässä yhtälössä.

Pinnalta katsoen demokratian menestyminen on ollut sidoksissa tiettyyn länsimaailman teolliseen kehitysvaiheeseen ja sen yhtenäiskulttuuriin. Nyt kun vanhat rakenteet ovat murroksen keskellä - esimerkiksi ammattiyhdistyksen toiminta - niin tilanteen hallinta on huomattavan vaikeaa. Yksilöt ja pirstoutuneet edunvalvontatahot eivät välttämättä kävele samaan suuntaan.

Miksi sitten läntisten demokratioiden tulisi pyrkiä menestykseen globaaleissa yhteyksissä? Ensinnäkin siksi, että keskinäisriippuvuus on lisääntynyt maailmassa ja demokratioiden mukanaolo on välttämätöntä, jos halutaan demokraattisten pyrintöjen leviävän ja toiseksi siksi, että autoritääriset valtiot eivät jää odottelemaan läntisten demokratioiden hidasta reagointia. Kiina on pyrkinyt luomaan rinnakkaisorganisaatioita läntisten vaihtoehtojen rinnalle kansainvälisissä suhteissa (Brics-maiden yhteistoiminta esimerkiksi).

Eikö asia voitaisi ratkaista ottamalla esimerkiksi Venäjä ja Kiina mukaan (länsimaiden) kansainväliseen toimintaan täysimääräisesti? Länsi on hyvin varauksellinen, koska demokratiakynnys ei ylity näiden maiden kohdalla.

EU perustettiin yhdeltä osin vastaamaan globaaliin haasteeseen, jonka kanssa yksittäiset maat eivät enää pärjää. Tarvittiin Euroopan laajuista yhteisöä. Aluksi näyttikin siltä, että resepti puree; Euroopan asema näytti vahvistuvan. Kohoava elintaso ja koulutus loivat suvaitsevalle demokratialle hedelmällisen ympäristön.

Finanssikriisin jälkeen alkoi alamäki, Euroopan taloudet ovat polkeneet paikoillaan tai taantuneet. Samassa tahdissa on heikentynyt Euroopan kyky vaikuttaa maailman asioihin. Lienee täysin selvää, että menestyminen globaaleissa yhteyksissä olisi edellyttänyt vahvaa menestystä taloudessa.

Eurooppa on kärsinyt anemiasta, ja vaikka Yhdysvaltojen talouden kasvu on parempaa kuin Euroopassa, on sillä ikioma poliittisen kentän polarisoitumisongelma, joka jakaa kansakuntaa. Presidentinvaalitaistelu näyttää edelleen pirstovan kuvaa.

Länsimaiden kyky määrittää suuntaa kehitykselle on heikentynyt silmissä. Talouden heikkenemisen kanssa yhtä jalkaa kulkee luottamusyhteiskunnan rapautuminen. Se on heikentynyt ensisijassa luottamuksen puutteesta demokraattisia elimiä kohtaan. Onko kysymys tilapäisestä muutoksesta vai pitkän aikavälin sopeutumattomuudesta uuteen maailmaan? Tämä kysymys jää ratkaistavaksi. Tulo- ja omaisuuserojen kasvu länsimaissa on erityisen silmiinpistävä piirre. Se on omalta osaltaan lisäämässä luottamuspulaa päätöksentekojärjestelmää kohtaan ja synnyttämässä populistisia liikkeitä. Ranskalaisen taloustieteilijän Thomas Pikettyn tutkimukset näyttävät vahvistavan eriarvoisuuden kasvun.

Vaurastuminen on ollut demokraattisten prosessien kehittymisen edellytys pitkään, mutta nyt Kiinan esimerkki viittaa siihen, että talouden menestys ei johda välttämättä demokratian vahvistumiseen. Lohdutukseksi jää, että korkeimman kehityksen tason saavuttaminen mitä todennäköisemmin edellyttää demokraattisten arvojen vahvistamista. Onko Kiinan johto valmis siihen? Venäjä hakee itseluottamuksen kasvulle perusteita autoritäärisestä hallintomallista, eikä kuten vielä 1990-luvulla demokratisoitumisprosessista. Näytti päinvastoin siltä, että demokratian harjoittelu johtaa kaaokseen. Sittemmin menestys on laimentunut ja muuttunut osin vastakohdakseen Ukrainan tapahtumien seurauksena.

Kansanvaltaisen järjestelmän kehittäminen on pitkäjänteinen prosessi. Monet nykyisistä demokratioista horjuivat pahasti 1920- ja 1930-luvulla puhumattakaan 1940-luvusta. Vasta sodan jälkeinen aika rauhoitti tilanteen, mutta vain osittain: Italian demokratia oli sekasortoista, Espanjassa ja Portugalissa oli diktatuurit, Kreikassa sotilasjuntta….. Onkohan demokratia oikeastaan koskaan vakiinnuttanut asemaansa muualla kuin Skandinaviassa, läntisessä Saksassa, Englannissa, USA:ssa…….

Oman mausteen soppaan tuo Euroopan talouksien heterogeenisyys, jonka finanssikriisi viimeistään paljasti. Erot maiden menestymisedellytysten välillä ovat ylittäneet kaikki odotukset. Samaa voi sanoa niiden demokratian asteesta.

Länsimaiden demokratioiden menestys on heikentynyt syystä, jota olen valottanut monissa blogikirjoituksissa: oma ylemmyydentuntoinen tyytyväisyys omaan järjestelmään on saanut kuvittelemaan, että lännen liberaali demokratia on jotenkin haluttu kehittyvissä maissa. Tosiasiassa se voi herättää ärtymystä tai suorastaan vihaa. Ulkopolitiikka-lehdessä todetaan, että länsimaiselle demokratiamallille ei ole kysyntää.

Länsimaiden arvoissa ei ole enää entistä vetovoimaa. Muullakin tavoin voi menestyä, sen ovat Kiina ja monet muut Aasian vähemmän demokraattiset maat osoittaneet. Yllätys on puoli voittoa: länsimaiset demokratiat ovat tulleen yllätetyiksi. Ja yllätyksestä on vastannut autoritäärisen vaihtoehdon menestys. On jouduttu odottamattomaan tilanteeseen: Eurooppa joutuu puolustamaan demokratiaansa kotikulmillaan. Kansanvallan levittäminen ei onnistu, jos itsepuolustus vie kaiken energian.

Länsi on sekaantunut kriiseihin ja sisällissotiin, joihin puuttumiset ovat saaneet aikaan enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Länsi ei tarjoa enää mallia, vaan päinvastoin kehittyvät maat hakevat mallia Kiinan kaltaisista maista. Kiinan menestyskään ei kuitenkaan ole auvoista, sillä se koetaan myös uhkaksi ainakin lähialueilla.

Autoritääriset valtiot ovat tulkinneet tilanteen siten, että nykymaailma - liberaalin demokratian ollessa vahvoilla - sallii mielipideilmaston ja kansakunnan yhtenäisyyden pirstoutuvat niin pieniin osiin, ettei asioiden hallinta ole enää mahdollinen. On siis palattava osin yhtenäiskulttuuriin, ja koska se ei onnistu nykyisessä kansanvaltaisessa informaatiotulituksessa, on demokratian sijalle otettava pakkokeinoja.

Nykyinen pakolaistulva herättää pohtimaan, onko kysymys aidosta vapauden ja turvallisuuden kaipuusta sekasorron keskellä vai paremman elintason tavoittelusta. Tulkintani kääntyy pääosin edellä mainitun puolelle. Joka tapauksessa autoritäärisen hallintomallin romahdus, mikä on tapahtunut monissa arabimaissa, osoittaa, minkä takia demokratian puolesta kannattaa taistella ainakin täällä kotikulmilla.