Maailmankirjat sekaisin

Meillä on taipumusta liioitella sen ajankohdan merkitystä, jota elämme. Jos emme ole peräti ”kadotettu sukupolvi”, niin ainakin elämme ”suuren murroksen aikaa”. Ja toden totta kansainvälinen tilanne suurvaltojen välillä on kiristynyt, meillä on suuri turvapaikanhakijoiden asettama haaste, meillä on hyvinvointivaltioiden kasaantuvat ongelmat globalisaation keskellä, meillä on uskontojen ja kulttuurien vastakkainasettelu, elämme poliittisten ääriliikkeiden aikaa, ympäristöongelmat ovat kasvavan huolen aihe jne.

Toisaalta Harvardin yliopiston psykologian professori Steven Pinker on esittänyt, että elämme ihmiskunnan historian rauhallisinta jaksoa. Asian tukena ovat tieteelliset todisteet, eikä ainakaan minulla ole otsaa esittää vastaväitteitä. Pääosin rauhallisessa maailmassa, jossa ihmisellä on teknologian avulla ote ympäröivistä olosuhteista, äärimmäiset ilmiöt muodostavat poikkeuksen. Sotaisuus ei ole lisääntynyt, vaikka kuvittelemme helposti niin.

Liioittelemme siis helposti meitä piirittäviä ongelmia ainakin historiallisessa mielessä. Toisaalta mitään paradigman muutoksen (esimerkkinä sosialismin romahdus) jälkeistä vakiintunutta tilaakaan (liberaalin demokratian voittokulku) ei vallitse, vaikka Francis Fukujama niin yrittikin ennustaa.

Entä jos nämä osin ristiin käyvät arviot tapahtuneesta kehityksestä sovitetaan tähän päivään?

Jos todetaan - edellä esitettyyn viitaten - että mitään vakiintunutta tilaa ei ole, niin silloinhan käänteentekeville muutoksille pitäisi löytää selitys? Tämä on näennäisesti helppoa: jokainen näkee todisteita tästä päivittäin. Ikävien mullistusten määrä ja laatu ovat vain yllättäneet monet. Vallitsee suuri hämmennys, jota on vaikea selittää loogisesti.

Mutta samaan aikaan tapahtuu myös positiivisia mullistuksia. Niitä voi vain olla vaikeampi havaita. Helsingin Sanomat (HS/15.9.2015: ”Seitsemän asiaa, joista kannattaa iloita”) luettelee positiivisina pidettyjä ilmiöitä, joita ympärillämme tapahtuu: lapsikuolleisuus on vähentynyt, samoin äärimmäinen köyhyys, otsonikerros toipuu, taudit tappavat yhä harvemmin, olot slummeissa paranevat…..

Tätäkin vastaan voidaan toki opponoida toteamalla, että mittarit kuvaavat keskiarvoja. Alueelliset erot ovat suuria (vrt. Afrikka ja Aasia). Väistämättä tulee mieleen, että polarisoituvan kehityksen seurauksena myönteiset ja kielteiset kehityssuunnat lyövät toisiaan korville.

::::::::::::::::::::::::::::::

On parasta palata aivan konkretiaan, meillä länsimaissa koettuihin ilmiöihin, jotka tulevat päivittäin vastaan. Kun supistaa näköalaa riittävästi, avautuvat maailmankirjat aivan uudessa valossa. Tapahtuu kaikkea kummallista. Mikään normaali ei näytä toteutuvan tällä hetkellä politiikassa, ei meillä eikä muualla.

Perussuomalaiset ovat Suomessa esimerkki miltei uskomattomista takinkäännöistä. Viimeisessä vaiheessa takinkäännöistä yritetään luoda hyväksyttävä käytäntö. Mikään ei tunnu menevän niin kuin oppositiossa ajateltiin.

Englannissa vasemmistolainen Jeremy Corbyn on pöyhinyt poliittista ilmapiiriä. Yhdysvalloissa demokraattien keskinäisessä presidenttiehdokastaistossa Bernie Sanders menestyy demokraattisena sosialistina. Vakaana pidetyssä Australiassa on toiminut neljä pääministeriä vuoden 2013 jälkeen. Tuntuu siltä, että vallassa olijoiden politiikka on poikkeuksellisessa vastatuulessa. Hyvin monessa tapauksessa oppositiossa olevat alkavat menestyä heti, kun hallitus on astunut tehtäväänsä.

Otan esimerkiksi merkillisen muutoksen, joka on tapahtunut Yhdysvalloissa, jossa puolueiden kaaderien ulkopuolelta tullut Donald Trump on muuttanut politiikan magneettikenttiä. Vai mitä on sanottava siitä, että Trump republikaanien toistaiseksi menestyvimpänä presidenttiehdokaskandidaattina ilmoittaa myötätuntonsa terveydenhoitojärjestelmän uudistukselle. Mikään Obaman hankkeista ei ole herättänyt republikaaneissa niin suurta inhoa kuin Obamacare.

Vielä omituisempaa on, että Trump on osoittanut ymmärrystä rikkaiden kireämmälle verotukselle. Niinpä Jeb Bush on syyttänyt Trumpia ”vääräksi” republikaaniksi. Eikö asian pitänyt olla selvä, että supply-side economics on vakiintunut republikaaninen talousoppi: rikkaiden rahat varisevat keskiluokan ja vähäosaisten hyväksi ja pitävät talouden rattaat käynnissä? Ja nyt tulee sitten tämä politiikan helppoheikki ja kääntää kaiken ylösalaisin.

Donald Trump on rikas, joka suhtautuu muihin rikkaisiin vieroksuen, koska hän ei aja - tai ainakin väittää, ettei aja - lobattavien poliitikkojen avulla omaa asiaansa, vaan rahoittaa pyrintönsä itse. Onko siis niin, että kun olet rikas, niin kilpailet muiden rikkaiden kanssa ollaksesi vielä rikkaampi? Mutta kun olet päässyt rikkauden ”tuolle puolen”, voit ajatella luovuttavasi aiempaa suuremman osan tuloistasi verotuksen kautta - ei siis lahjoituksina - yhteiskunnan hyväksi. Kuulostaa sadunomaiselta.

Mutta ehkäpä tähän liittyy ehto: haluat myös määrätä, mihin verovaroja käytetään.

Paul Krugman tuoreessa kolumnissaan aivan oikein kiinnittää huomiota siihen, että poliittisessa keskustassa olevat republikaanit eivät välttämättä arvosta republikaanien oikean reunan talouspolitiikkaa (Krugman/NYT: ”Trump Is Right on Economics”). ”Keskustalaisilta” on puuttunut - henkilön hahmossa - muutosväylä republikaanien sisällä. Muutoksen halutaan tapahtuvan ja muutoksen keskellä on Donald Trump!

Krugman löytää itsensä yllättäen kannattamasta Trumpin talouspoliittisia vetoja, vaikka muutoin suhtautuukin erittäin kriittisesti miehen puheisiin. Obama pääsi kautensa alussa voitolle taistelussa rikkaiden verojen kiristämisestä, ja nyt Trump on tullut kalastelemaan samoille vesille.

Ehkä keskiverto republikaani kansalainen torjuu demokraattien pyrkimykset tuloerojen kaventamiseksi, mutta hyväksyy ”oman” miehen vastaavat pyrinnöt.

Totta kai Trump on rasisti ja naisten härski aliarvioija, ei kahta sanaa. Hän on öykkäri, jonka kaltaista hahmoa ei edes Yhdysvaltain värikkäässä poliittisessa historiassa tule ihan vähällä mieleen. Tietenkin jäämme odottamaan kuinka kestävää Trumpin poliittinen kannatus on, mutta tähänastinen menestys on ollut hämmentävää. Politiikan syvät virrat ovat liikkeessä ainakin toistaiseksi.

Republikaanien aseet ovat heikentyneet presidenttitaistossa sitä mukaa kuin USA:n talous on toipunut finanssikriisin seurauksista; muun muassa työttömyys on vaivaiset 5,1 prosenttia tätä kirjoitettaessa. Ja työpaikat ovat syntyneet yksityiselle sektorille tylsyttäen republikaanien (myös Trumpin) väitteet julkisen sektorin paisumisesta demokraattipresidentin johdolla.

Elämme – tai kuvittelemme elävämme - omituista aikoja. Mikään totuttu ei näytä pitävän paikkaansa. Kuitenkin uskon, että pölymyrsky on rajatumpi kuin oletamme. Nähdäkseni vain vakiintuneeksi kuviteltua läntistä elämäntapaa, liberaalia demokratiaa (haastajat!) sekä näihin liittyvää jo saavutettua hyvinvointia on oikeasti horjutettu, mutta näidenkin muutosten lopputulema on myrskyn nostattaman pölypilven peitossa.