Stiglitz kävi täällä

Olen käsitellyt professori Joseph Stiglitzin talousajattelua useissa blogikirjoituksissa. Hän on entinen Maailmanpankin pääekonomisti, taloustieteen nobelisti ja lukemattomien eri tehtävien pätevöittämä mies. Olen arvioinut aiemmin mm. hänen bestseller-kirjansa ”Price of Inequality” (2012).

Stiglitz on myös piikki valtavirtaekonomistien lihassa. Häntä on haukuttu kommunistiksi (jota hän ei tietenkään ole), mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Käsite ”kommunistihan” on tänä päivänä pelkkä ontto haukkumasana.

Stiglitz sai ansaitsemaansa huomiota vieraillessaan vastikään Suomessa. Hän kohdisti kovaa kritiikkiä noudatettuun talouspolitiikkaan. Linjaero valtavirtaekonomistien (supply-side economics) ja Stiglitzin välillä on tuttu, mutta hämmentävä. Juha Sipilän kommentti Stiglitzin mielipiteistä oli kuvaava. Hänen mukaansa Stiglitz esitti laakereilla lepäämistä. Tosiasiassa Stiglitz esitti samaa, mitä hallitus jo nyt tekee - mutta riittämättömästi - eli infrastruktuuriin kohdistuvaa elvytystä käytännössä velan nollakorolla.

Kysymys on oikeastaan laajemmasta asetelmasta nimittäin yhteiskuntatieteiden ja taloustieteiden sovittamisesta yhteen. Tämä ei onnistu kovin hyvin, jos tarjonnan taloustieteen edustajat vetäytyvät norsunluutorniin ja heittelevät sieltä 10 sentin kolikoita ”ymmärtämättömille”.

Suomessa jatketaan Snellmanin-Rytin-von Fieandtin-Viinasen kurjistamispolitiikkaa ilman mitään itsekritiikkiä. Velanmaksusta on tehty sankariteko. Onkohan mitään hehkutettu niin voimakkaasti kuin Suomen ns. Hoover lainan takaisinmaksua Yhdysvalloille viime vuosisadan alkupuolella. Monet muut maat jättivät kylmästi maksamatta ja Yhdysvallat käyttikin Suomea hyväkseen patistaakseen muut maat maksamaan.

Stiglitz reagoi voimakkaasti nimenomaan julkisen talouden säästöjen kohdistamiseen pienituloisiin ja oli ilmeisen ylpeä Rautatientorin mielenosoituksesta. Hänen kestoaiheensa on ollut tuloerojen repeäminen. Esimerkki: Yhdysvalloissa pienituloisten palkka on noussut viimeisen 30 vuoden aikana vain noin 15 % , kun taas ”top 1 percent” on nähnyt 150 prosentin nousun ja ”top 0,1 percent” yli 300 prosentin nousun.

Ja edelleen Stiglitziä (”Prize of Inequality”) mukaillen: Työmarkkinat ovat viimeisen 30 vuoden ajan voimakkaasti polarisoituneet. Tapahtunut kehitys on osin peittynyt ensin IT-kuplaan ja sitten asuntokuplaan. Kuplat nostivat tilapäisesti palkkoja ja lisäsivät töitä. Kun kuplat puhkesivat polarisaation koko kuva on paljastunut. Osa työvoimasta hyötyi palkallisesti (”skill-biased technological change”, kun taas ne, jotka menettivät työpaikkansa taantumassa joutuivat joko työttömiksi tai joutuivat tyytymään aiempaa oleellisesti heikompaan palkkaan. Esimerkiksi autoteollisuudessa 28 dollarin tuntipalkka (2007) oli vuonna 2012 enää 15 dollarin suuruinen!

Hallituksen asettama viiden prosentin säästötavoite esitetyssä muodossa on itse asiassa looginen jatko tälle yhteiskunnassa muutoinkin tapahtuvalle kehitykselle eli siis tuloerojen kasvupaineelle. Hämmentävää tässä on, että tietoisesti jatketaan trendiä, joka on tuhoisaa alentaessaan pienituloisten toimeentulomahdollisuuksia. Kun trendi on päällä joka tapauksessa, ei trendiä pitäisi valtion omilla toimilla kiihdyttää!

:::::::::::::::::::::::::::::::

HS:ssä (19.9.2015) oli hämmentävä tieto, jonka mukaan Valtiokonttorin heinäkuun loppuun ulottuvat kuukausitilastot (7 kuukautta) kertovat valtiontalouden alijäämän pudonneen 2,26 miljardista (2014) tämän vuoden vastaavan ajankohdan 982 miljoonaan euroon. Asiasta on vaikea sanoa enempää, sillä Valtiokonttori ei ota kantaa alijäämän kehitykseen. Kommentointi on kuulema valtiovarainministeriön asia.

Nykyisellä hallituksella ei ole juuri mitään tekemistä alijäämän mahdollisen/todennäköisen pienenemisen kanssa, tämä menee edellisen hallituksen piikkiin. Säästöissä näytetään onnistuneen, iloitkaamme siis! Samalla on kuitenkin leikattu kasvun mahdollisuuksia. Stiglitziläisittäin arvioitaessa voisi sanoa, että ”ilmankos meillä menee niin huonosti”, kun alijäämää on dramaattisesti pudotettu!

Nykyinen hallitus haluaa jatkaa alijäämän pienentämistä hintaan mihin hyvänsä. Toivottavasti työntekijäjärjestöt yhdessä EK:n kanssa onnistuvat keskenään luomaan tasapainoisemman tulevaisuudennäkymän.

Juuri julkaistu OECD:n yksikkötyökustannusvertailu osoittaa, että Saksan yksikkötyökustannukset ovat nousseet viimeisen kahden vuoden aikana keskimäärin 0,5 prosenttia/vuosineljännes, kun Suomen luku on keskimäärin 0,2 prosenttia/vuosineljännes. Jostakin syystä päättäjät sivuuttavat tällaisen kehityksen vähällä huomiolla.