Viime aikojen talouspoliittisessa keskustelussa on käytetty mielenkiintoisia puheenvuoroja. Viittaan tässä Jussi Ahokkaan haastatteluun Kauppalehdessä, Jukka Pekkarisen ja Juhana Vartiaisen haastatteluun Hesarissa sekä Matti Vanhasen lausuntoihin Helsingin Sanomissa.
Aion kommentoida heitä seuraavassa.
Matti Vanhasen mielestä viennin huono tila ei johdu suomalaisten tuotteiden laadusta eikä uusien tuotteiden puutteesta, vaan lähes yksinomaan puuttuvasta hintakilpailukyvystä.
Ahokas perustaa analyysinsä yrityskyselyihin, joiden mukaan suuri kasvun rajoite ei ole työvoimapula eivätkä kustannukset, vaan kysyntäpula.
Matti Vanhasen arvio on mielestäni kovin yksioikoinen. Ensinnäkään en ole huomannut käytettävän kovin voimakkaita puheita suomalaisten tuotteiden huonosta laadusta. Hän siis kiistää, että vientiongelmat johtuisivat tuotteiden huonosta laadusta ikään kuin joku vakavasti otettava taho olisi väittänyt tällaista.
Uudet tuotteet ovat asia erikseen. Meillä on pitkään ollut ongelmana menestyvien kuluttajatuotteiden puute. Nokian menestys johtui nimenomaan innovatiivisista uusista kuluttajille sopivista tuotteista, jotka tehtiin suomalaisella kustannustasolla Suomessa. Jo tämä esimerkki kumoaa Vanhasen vähättelyn uusien tuotteiden merkityksestä.
Kustannukset sillä tasolla, mille ne nousivat 2007-2009 olivat ja ovat ongelma Suomessa, mutta Saksassa teollisuuden yksikkötyökustannukset olivat Suomea korkeammalla tasolla jo vuonna 2013, vaikka Saksan palkkojen korotuksia on kehuttu maltillisiksi. Tosiasiassa niiden nousuvauhti on ollut muutaman viime vuoden aikana selvästi suomalaisen tason yläpuolella. On todennäköistä, että Saksan palkkakustannusten nousu on yhä leventänyt eroa Suomeen vuoden 2013 jälkeen. Suhteellinen kilpailukykymme siis paranee, joskin hitaasti.
::::::::::::::::::
Juhana Vartiaisen ja Jukka Pekkarisen haastattelussa kiintoisinta on aikakausien jako kahteen osaan eli elvytyksen merkitystä korostavaan aikaan ennen 1980-lukua ja sopeuttamista korostavaan aikaan 1990-luvun laman jälkeen. Vartiainen ja Pekkarinen kuuluivat elvytystä kannattaessaan vähemmistöön 1990-luvulla. Valtaviran taloustieteilijät olivat jo 1980-luvulta lähtien antikeynesiläisellä elvytystä vieroksuvalla linjalla.
Molemmat murehtivat aikoinaan keynesiläisen elvytyksen aliarvioimista Suomessa 1930-luvulta 1990-luvulle. Molemmat olivat oppositiossa noina aikoina vallinnutta uusklassista taloustiedettä vastaan, joka kaihtoi oikeastaan minkäänlaista elvytystä. Se jopa katsottiin kommunistien salajuoneksi 1930-luvulla. Vartiaisen ja Pekkarisen erityisen kritiikin kohteina olivat 1990-luvun laman valtavirtataloustieteilijöiden elvytysvastaiset mielipiteet. Samaa linjaa noudattivat virkamiehet ja heidän talutusnuorassaan olivat poliitikot. Väärää politiikkaa, huudahtivat Vartiainen ja Pekkarinen kirjoituksissaan tuolloin.
”Suomen talouspolitiikan pitkässä linjassa” (1993) he käyvät virheellistä talouspolitiikkaa läpi. Olen itsekin näissä blogikirjoituksissa moittinut talouteemme historiallisista syistä sisältynyttä austeritya (kurjistamisajattelua). Totean blogikirjoituksessani ”Snellmanista Viinaseen - kurjistamisen lyhyt historia” (4.10.2014) seuraavaa: ”Eikö juuri Snellman – valtiontaloutta varjellakseen – tapattanut Suomen kansaa nälkävuosina viivyttelemällä tarpeettomasti viljan hankinnassa ulkomailta? Eikö Risto Rytin (ja talouspoliittisen eliitin) politiikkaa 1930-luvun lamassa leimannut tunteettomuus? Hän aivan ajoi velkaisia kotitalouksia ja maatiloja konkursseihin. Kolmekymmentäluvun keynesiläinen oli pahasti vieroksuttu Yrjö Jahnsson. Entä kuka voitaisiin 1950-luvun lopulla nimetä austerity-linjan arkkitehdiksi? Minusta pääministeri Rainer von Fieandt sopii hyvin tähän rooliin. Ketju jatkuu 1990-luvun laman Iiro Viinasella.”
Tommi Uschanov on jossain kirjoituksessaan todennut, että Snellman peri Hegeliltä ajattelun, että ”(Suomen) valtio on….. kansallishengen korkein ilmentymä, jonka etu tulee ennen yksilön etua”. Olisiko tässä yksi perimmäisistä syistä historialliselle austeritylle? Niille, jotka nyt ovat kovasti nostamassa Snellmanin profiilia, huomauttaisin, että Snellmania ei tunnettu humaanista suhtautumisesta kanssaihmisiin hädän hetkellä, vaan ennen kaikkea valtioajattelun ensisijaisuudesta. Olisiko tässä johtolanka, miksi työttömyyden hoito on ollut – kaikkien tunteikkaiden puheiden vastaisesti – laiminlyönnin kohteena vuosikymmenestä toiseen?
Pekkarinen ja Vartiainen allekirjoittanevat edellä esitetyn.
Miksi näin, eivätkö herrat ole tänään päinvastoin sopeuttajien leirissä (leikkaukset ym.)? Haastattelun ytimessä on havainto, että varsinkin 1960-luvulta 1980-luvulla ongelmana ei todellakaan ollut eläköityminen. Työvoimaa päinvastoin virtasi markkinoille ennen kuulumattomalla vauhdilla, koska suuret ikäluokat ryntäsivät ensin opiskelemaan ja sitten työelämään. Myöskään kasvussa ei ollut moittimista pitkän aikavälin tarkastelussa, mitä nyt välillä devalvoitiin talouden kriiseissä. Työvoiman iso tarjonta kattoi kysynnän ja hyvinvointiyhteiskuntaa voitiin kehittää.
Pekkarinen ja Vartiainen ovat oikeassa, että tuolloin elvytys oli toimiva ratkaisu. Valitettavasti tuolloin usein elvytettiin väärissä kohdissa (eli korkeasuhdanteessa), kun olisi pitänyt jarrutella ylikuumenevää taloutta. Molemmat kritisoivat ankarasti 1990-luvun lamaleikkauksia: silloin taas olisi pitänyt panostaa elvyttävään kasvuun. Se oli sitä aikaa.
Nyt tilanne on molempien mielestä toinen eli ikäjakauman paha vääristymä ei tuota kasvun edellytyksiä, ei työvoimaa eikä kysyntää. Molemmat vakuuttavat haastattelussa, että kun talouskasvua ei ole, ei elvytyskään auta. ”Työikäinen väestö vähenee ja huoltosuhde kasvaa kieroon ”, sanoo Pekkarinen. Molemmat ovat liikuttavan yksimielisiä tästä.
Suomen taloutta on hoidettu virkamiesjohtoisella talouspolitiikalla: ensin virkamiehet ja sitten poliitikot. Ruotsissa on väitetysti tehty päinvastoin: poliitikot päättävät suunnan ja virkamiehet toteuttavat. Ihan näin suoraviivaisesti asiat eivät kuitenkaan ehkä ole.
XXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXX
Mutta ovatko Vartiainen ja Pekkarinen elvytysvastaisuudessaan oikeassa? En oikein jaksa uskoa, että tänä päivänä on ensisijaisesti kysymys elvytysvastaisuudesta (hallitus panostanee 600 miljoonaa euroa infran kunnossapitoon). Pikemminkin on kysymys siitä, että kasvua välillisesti lisäävät koulutusinvestoinnit (koulutuksen avulla tapahtuva elvytys!) ovat leikkausten kohteena. Monet ovat sitä mieltä, että vaikutukset tässä kohden ovat tuhoisia. Pitäisi siis panostaa koulutukseen, koska Suomessa työvoiman tarjonta ei vastaa kysyntään. Käytetäänkö tästä nimeä ”koulutuselvytys” on ehkä sittenkin yhdentekevää. Tärkeää on, että panostukset oikeasti tehdään.
Nyt hallitus toteuttaa politiikka, jossa se leikkaa arjen koulutusmenoista rankasti ja jakaa sitten potin pienennettynä takaisin koulutuksen erityiskohteisiin (digitaalisuuden edistäminen ym.). Kaikki on pantu sen varaan, että kärkihankkeet – riskillä – osuvat kohdalleen ja ovat tuottavia sijoituksia.
:::::::::::::::::::::::
Mitä sanoo tähän jälkikeynesiläinen Jussi Ahokas? Ahokas luettelee prinsiippejään, joita ovat seuraavat: eläköitymisen vaikutuksia on liioiteltu, tuottavuusloikat (teknologinen kehitys) ovat potentiaalisia talouden nostajia, euroalueen kysynnän hiipuminen on Suomen ongelmien ytimessä, Vanhasen mainitsemaa kustannustason korkeutta liioitellaan, investointikysynnän laahaaminen Euroopassa on iso ongelma jne.
Kysymys on siis investointi- ja kysyntälamasta.
Mitä virheitä tehdään Ahokkaan mielestä? Talouspolitiikka ei ole riittävän elvyttävää (Ahokas kumppaninsa Lauri Holapan kanssa esittää 4 miljardin (!) elvytystä. He vaativat, että koulutus- ja t&k-leikkaukset on peruttava, samoin työttömyysrahojen leikkaukset. Hallituksen ohjelmaan verrattuna Ahokas on siis ultraelvyttäjä. Hallituksen keihäänkärkihankkeet eivät täytä elvytysvajetta.
Monet ovat miehet ja monet ovat mielipiteet. Samalla suunnalla ovat kannat koskien infran rakentamista. Onhan kysymys asioista, jotka joka tapauksessa pitää tehdä ja korjausvelkaa on kertynyt monen 600 miljoonan verran.
Mutta mitä sanoisin itse perusongelmasta elvytys/sopeuttaminen?
Kuulemani mukaan kauppiaan viimeiset sanat olivat: ”Kyllä tätä pitäisi vielä voida syödä”. Niin, mitkä olivatkaan taloustieteilijän viimeiset sanat? Ne lausui uusklassikko Robert Lucas, Yhdysvaltain kansantaloustieteen seuran puheenjohtaja (ja taloustieteen Nobelin voittaja 1995) vuonna 2003. Hän nimittäin sanoi, että ”lamantorjunnan muodostama keskeinen ongelma on käytännöllisesti katsoen lopullisesti ratkaistu”. Kaikki huomio piti kiinnittää teknologiseen kehitykseen. Tuosta hetkestä kolmen vuoden päästä Yhdysvaltain asuntomarkkinat saavuttivat kiehumispisteen….. ja sitten rytisi.
Ratkaisevaa pitkässä juoksussa on se mitä, yliopistossa opetetaan. Paul Krugman lainaa edellä mainittua Robert Lucasia, joka vuonna 1980 eräässä seminaarissa kuuluisalla tavalla julisti, että jos yksikin seminaarin osanottajista esittelisi keynesiläisiä lähestymistapoja talouteen, voisivat seminaarilaiset aloittaa ”kuiskuttelun ja tirskumisen”.
Viimeaikaisen taantuman kärjistäjä on venäjänkaupan hiipuminen, se on sokeapiste, mitä yksikään päättäjä halua tunnustaa. Aasemamme maailmassa on sellainen, että kaikenlaisen menestyksen avaimet ovat maailmankolkkamme normalisoimisessa, aivan kuin lähi-idänkin, irakiin sadamin aikana oli voimakasta rakennusvientiä, sekin on leikkantunut. Uusin tieto, jonka silmiini sain on ISIS ksen perustaja al Bagdadi on paljastunut mossadin agentti Simon Eliotiksi, joten alkaa vähitellen todistua Putinin puheet joidenkin tahojen maailman tarkoitushakuisesta epävakauttamisesta.Eiköhän kaupallinen kanssakäyminen olisi tärkeämpää, kuin vaikkapa esimekiksi amerikkalaismallisen demokratian levitys ja suoranainen pakkovienti vastenhakoiselle vastaanottajille. Myös nykyinen raakaine deflaatio on poliittisesti aiheutettu talous-sodan tulos,tämänkin toiminnan sijaiskärsijä on maamme.Lopuksi kirjavinkki Richard Sennetin Uuden kapitalismin kultuuri teoksen teemat ovat suorastaan itseselvyyksiä ympärillämme, vaikkapa konsulttien kohellukset ja se kultuurillinen lyhytjänteisyys, jonka järjestelmä on meidät kasvattanut.Uusi tulkinta tämänajan yhteiskunta rakenteesta on vertaus aibad teknologiaan, jossa suurin osa informatiosta on uinuvassa tilassa, samoin nykyisessä yrityselämässä projektit polkaistaan hetkeksi ja sitten ne haihtuvat ja kukaan ei kanna seurauksista vastuuta. Myös polittisen elämän teatterimaisuus, jonka tekijä mainitsee on arkitodellisuuttta, mainostoimistot ja ajatushautomot organisoivat näytökset, paikallistoiminta on henkitoreisaan.
VastaaPoista