Äärimaltilliset pyrkivät huipulle

Saska Saarikoski hehkuttaa Helsingin Sanomissa, kuinka kesän aikana Suomessa on ilmennyt ihmeellisiä ääri-ilmiöitä: ”Natsit riehuvat, sirpit ja vasarat liehuvat”. Sitten hän siirtää saman ilmiön Yhdysvaltoihin ja Englantiin todeten että Yhdysvalloissa ja Englannissa on parrasvaloihin noussut kaksi vasemmistolaista poliitikkoa, Englannissa Jeremy Corbyn (joka pyrkii työväenpuolueen uudeksi puheenjohtajaksi) ja Yhdysvalloissa Bernie Sanders (nyt pyrkimässä demokraattien presidenttiehdokkaaksi). Sen jälkeen hän yhteenvedonomaisesti räväyttää, että ”Sanders edustaa samaa vanhan kaartin luokkavihaa kuin Jeremy Corbyn”.

Oikealta laidalta hän valitsee tarkempaan käsittelyyn Donald Trumpin ilmeisesti pyrkiessään ”tasapuolisuuteen”. Hän antaa ymmärtää, että molemmat vasemmistolaiset herrat ovat ”ääripoliitikkoja”. Näin hän yrittää luoda symmetrisen maailmankuvan, jossa hulluudet vasemmalla ja oikealla menevät tasan. Ajattelin vähän selvittää, minkälainen ääripoliitikko Sanders on. Mielestäni Saarikoskelta menevät ”ääret” sekaisin, pidän nimittäin Sandersia äärimaltillisena ja aion todistaa sen. Bernie Sanders ilmoittaa olevansa demokraattinen sosialisti. Voisin vaikka uskoa sen. Hän ihailee pohjoismaisia sosiaalidemokraatteja. Hänellä on yliopistotutkinto ja hän oli kansalaisoikeusliikkeen aktiivi. Sanders on tehnyt varsinaisen urotyön ja mennyt läpi toistuvasti kongressin vaaleissa kuulumatta kumpaankaan valtapuolueeseen, vieläpä reippaalla marginaalilla. Läpimurto tapahtui vuonna 1990, kun hän pääsi Vermontista edustajainhuoneeseen. Hänestä tuli 40 vuoteen ensimmäinen ”itsenäinen”, joka on valittu edustajainhuoneeseen. Sanders jatkoi - toimittuaan välillä Burlingtonin pormestarina - senaattiin vuonna 2007, menestyen vaaleissa erinomaisesti. Vuonna 2012 hänen ääniosuutensa oli 71 prosenttia! Sandersin poliittisen agendaan kuuluvat tuloerojen tasoittamistavoite, universaali terveydenhoito ja ilmaston muutostavoitteet.

Sanders on juutalainen, mutta ”ei erityisen uskonnollinen”. Hän on ollut kriittinen finanssikriisin vaiheiden arvioija alusta lähtien. Keskuspankin pääjohtaja Alan Greenspan oli hänen erityisen kritiikin kohteensa. Samoin hän jo varhain asettui Irakin sotaa vastaan. Hänen erikoisalaansa tuntuvat olevan talouden kysymykset.

Sanders on toiminut erittäin aktiivisesti ajamiensa asioiden puolesta ja laajan kannatuksen tukemana asettui kilpailemaan demokraattien presidenttiehdokkuudesta toukokuussa tänä vuonna. Vastoin yleistä käytäntöä hän on kerännyt kampanjansa rahoituksen yksityisistä lähteistä, jotka ovat koostuneet pääosin muutaman kymmenen dollarin summista. Kampanja on saanut osakseen valtavan suosion. Juuri nyt näyttää siltä, että äänestäjät haluavat vähintäänkin näpäyttää suuria puolueita kuvittelemasta, että valinnat ovat itsestäänselvyyksiä.

En pysty tunnistamana edellä olevasta mitään ääri-ilmiöiden kaltaista. Pikemminkin hän on demokraattisempi kuin demokraatit itse. Äärivasemmistolaiseksi häntä voisivat haukkua lähinnä republikaanien teekutsulaiset.

Hämmentävää tässä on, että sekä Sanders (74 vuotta) ja Corbyn (66 vuotta) ovat ikäihmisiä, joilla on paljon nuoria kannattajia. Ehkä nuoret näkevät broileripoliitikkojen läpi ja haluavat kokenutta ja tasapainottavaa voimaa maailman epävarmuuden keskellä. Corbynin haasteena on, miten hän pystyy kehittymään kaiken vastustajasta rakentavaksi vasemmistovoimaksi. Joka tapauksessa hän on tarjonnut kanavan sivussa ja syrjäytyneinä olevien ihmisten mielipiteille. Nähtäväksi jää realisoituvatko potentiaaliset äänet itse äänestyksessä.

Corbynin toimia seuratessa tulee vähän samalaisia ajatuksia mieleen kuin Sandersin kohdalla. Corbyn saa kantaa ”äärivasemmistolaisen” taakkaa, vaikka puheet ovat kaukana agitaatiosta. Peliä sotkee media, joka haluaa luoda Corbynista lemmikkiradikaalin pelkästään saadakseen mediatuotteita kaupaksi. On mielenkiintoista nähdä, pystyvätkö Sanders ja Gorbyn aktivoimaan muutoin niin passiivisten maanhiljaisten kiinnostuksen aina vaaliuurnille saakka.

Ehkä Gorbynin ja Sandersin menestyksessä on myös kysymys vastareaktiosta hyvin oikeistolaiseen ideologiseen vaiheeseen. Varsinkin Englannissa Gorbyn on reaktio työväenpuolueen vaalikrapulaan. On jännittävää nähdä onko nykyisellä vasemmistosuuntauksella kestävyyttä vai käykö sille samoin kuin Occupy Wall Street-liikkeelle muutama vuosi sitten.

:::::::::::::::::::::::::::::.

Saarikoski ilmeisesti turhautuu, kun hänellä ei ole moitittavana radikaaleja. Niinpä hän hairahtuu lyömään rauhallisia kansalaisia sanan säilällä. Sandersista on todella pitkä matka kadun väkivaltaan. Luokkaviha-käsitteen käyttö hänen yhteydessään on liioittelua.

Oma lukunsa on sitten Donald Trump. Häntä voisi helpostikin syyttää äärioikeistolaiseksi puheidensa johdosta. Olisin kuitenkin varovainen hänen kampanjansa lopullisesta suunnasta. Yhteistä Trumpille ja Euroopan populisteille näyttäisi olevan maahanmuuttovihamielisyys, koulutetun eliitin vastaisuus, liberaalien mollaaminen (Suomessa punavihreät).

Trumpilla on ollut vaikeuksia ottaa vakavasti naisia , joka näkyy halveksuntana vastakkaiseen sukupuoleen. Tällä reseptillä ei päästä presidentiksi, mutta voihan hän yrittää sivistää ja jalostaa kampanjaansa lähemmäs keskivertoamerikkalaisten ajattelua varsinkin, jos suosio kestää.

Silmiinpistävintä Trumpin käytöksessä on tietty ylimielisyys, joka ilmenee siten, että hän ei paljon piittaa sanomisiensa vaikutuksista. Hän asettuu ikään kuin normaalin tahdikkaan käytöksen ylä- tai alapuolella. Tämä viehättää niitä, jotka muutoinkin suhtautuvan karsaasti sivistyneistön kielenkäyttööön. Joka tapauksessa hän on jopa amerikkalaisessa värikkään kielenkäytön vaalikampanjassa oma erillinen ilmiönsä.

Rikas, (tietyissä piireissä ) karismaattinen narsisti Donald Trump voi vedota naiiveihin seuraajiinsa, jotka projisoivat hänen menestyksensä omiin haaveisiinsa.

Trumpin arvaamattomuutta korostaa hänen liehittelynsä Vladimir Putinia kohtaan. Olisiko hän valmis sopimaan asioista läntisten liittolaistensa päiden yli? Voidaanhan jossakin etupiirissä Kaukasiassa antaa periksi! Tämä on tietenkin ennenaikaista spekulointia, koska vaalikamppailun playoffs-vaihe on vasta edessä.

En näe Sandersin ja Corbynin menestystä minään ääripoliittisena ilmiönä, vaan pikemminkin tasoittavana järjen äänenä kaiken tämän hullunmyllyn keskellä, missä elämme. Ja tämän sanon, vaikka en tunne viehtymystä kannattaa heitä.