Sailas, epäonnistunut eurohanke ja Venäjä

Silmiini osui Raimo Sailaksen kolumni Helsingin Sanomissa ”Epäonnistunut eurohanke tarvitsee ihmeen”, (1.9.2015), jossa hän jatkaa umpipessimististä linjaansa arvioidessaan Suomen ja EU:n taloutta. En ole aina samaa mieltä Sailaksen kanssa, mutta nyt hän osuu kommenteissaan naulan kantaan. Ensin hän toteaa, että ”ennen euroalueen perustamista tehtiin – myös Suomessa – runsaasti selvityksiä, joissa pohdittiin EMUn onnistumisen edellytyksiä”. Sitten hän tulee ratkaisevana kohtaan: ” Selvityksistä vastasivat useimmiten ekonomistit ja selvitykset jäivät tämän vuoksi kapea-alaisiksi”. Hän jatkaa: ”Huomiotta jäivät mukaan tulleiden maiden erilaiset yhteiskuntamoraaliin sekä kansalaisten ja valtion suhteeseen liittyvät käsitykset”. Juuri näin kävi.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että hinku päästä mukaan euroalueeseen oli niin suuri, että on epäiltävää olisivatko mitkään yhteiskunnallisten rakenteiden asiantuntijoiden interventiot saaneet päät kääntymään.

Hienotunteisuussyistä väistettiin kysymykset koskien tiettyjen Euroopan maiden yhteiskunnallista moraalia. Kysymys oli näiden maiden luottamusyhteiskunnan uskottavuudesta tai pikemminkin epäuskottavuudesta. Seuraukset näemme nyt. Olen monesti aiemmin kiinnittänyt huomiota siihen, että meillä on suhteellisen harvassa tutkijat ja asiantuntijat, jotka pystyvät päteviin arvioihin koskien sekä taloudellisia että yhteiskunnallisia aspekteja. Sääli, että yliopisto-opetus ohjaa jommalle kummalle puolelle voittopuolisesti.

Mikä on avain euroalueen problematiikan ratkaisemiseksi? EU:ssa pohditaan ja on jo pitkään pohdittu talous- ja rahaliiton tulevaisuutta. Ratkaisuksi esitetään useimmiten integraation syventämistä (ja joskus koko integraation purkamista). Tavoitteena on viime kädessä liittovaltion muodostaminen.

Talous- ja rahaliitolla olisi yhteinen budjetti, ja sillä olisi todennäköisesti yhteinen valtiovarainministeri. Ajattelu johtaa siihen, että yhteinen valtiovarainministeri voisi puuttua kansallisiin budjetteihin, siis siihen, mitä sinne on jäänyt.

Kysymys on aivan järisyttävästä muutoksesta nykyiseen: kansallinen itsemääräämisoikeus supistuisi merkittävästi. Tällaisen kehityksen vastustaminen voidaan tuomita impivaaralaisuudeksi, mutta ei se sitä ole.

Sailas viittaa siihen, että Kataisen hallitus vaivihkaa kavensi finanssipolitiikan kansallista liikkumavaraamme oleellisesti. Jatkuuko tämän suuntainen kehitys?

EU on osoittanut karvansa jo moneen kertaan. Kysymys on nyt luottamuksen kestävyydestä lähes koko Euroopan tasolla. Lähihistoria ei ainakaan vahvista luottamusta. Mitä siis olisi tehtävä?

:::::::::::::::::::

Meillä on Suomessa olemassa hyvin vahvana epäluulo Venäjää kohtan. Venäjän pelko (turvallisuuspolitiikka) on ollut väitetysti ohjaamassa meitä EU:hun ja voi olla, että se ohjaa meitä tiivistyvään integraatioon jatkossakin. Ratkaisut olisi kuitenkin tehtävä pelkästään talouden ja onnistumismahdollisuuksien määrittämin ehdoin.

Olen useasti todennut, että en ole pitänyt EU:ta turvallisuuspoliittisena ratkaisuna Suomen kannalta 1990-luvulla, vaikka siitä niin väitetään. Vielä vähemmän Venäjä olisi syy tiiviimmän integraation tavoitteluun. Jotkut poliitikot näkevät asian niin, että pitää tiivistää suhteita länteen, koska tämä on suoja Venäjää vastaan.

Tarvitaan aivan oleellinen ajattelun muutos, jotta voimme hyväksyä realiteetit sekä EU-suhteiden että Venäjä-suhteiden osalta. Emme ole missään harmaalla vyöhykkeellä, kuten Stubb ja kumppanit yrittävät väittää.

He haluavat myös sanoa, että olemalla lännen puolella, emme ole itää vastaan. Ovatko he uskottavia sanoessaan näin?