maanantai 21. syyskuuta 2015

Suuri lama ja syvä taantuma

Vertasin mielessäni Rautatientorin mielenilmausta 1990-luvun laman tapahtumiin. Muistan, että silloinen jättimielenosoitus oli tätä nykyistä paljon ärtyneempi. Ihmiset olivat raivoissaan, sillä 1980-luku oli ollut monelle todella menestyksekäs – niin ainakin kuviteltiin. Silloin moni vaurastui. Vastaavasti sitten pudottiin korkealta. Silloin taustalla oli rahamarkkinoiden vapauttaminen ja sen myötä luotonsaannin helpottuminen ulkomailta dramaattisella tavalla. Liikkeellä ollut raha pöhötti Suomen talouden ja ylikuumeneminen johti lopulta talouden romahdukseen ja lamaan.

Yhteistä silloisen suuren laman ja nykyisen syvän taantuman (käytän toistaiseksi näitä nimiä) välillä ovat Venäjän kaupan vaikeudet. Yhdeksänkymmentäluvun vaihteessa bilateraalikaupan romahdus johti koko kaupan pysähtymiseen. Nythän taustalla ovat Ukrainan tilanteesta johtuvat Venäjään kohdistuvat EU:n kauppapakotteet Talouden menestys 1994-2007 voidaan tietysti rinnastaa 1980-luvun hurlumheimeininkiin, mutta erot ovat aivan liian selvät, jotta yhtäläisyysmerkkejä voidaan vetää näiden välille. Nykyistä taantumaa edeltävän 14 vuoden menestysputken lähtökohta oli kuitenkin – paitsi 1990-luvun laman yhteydessä tehty devalvaatio - niin myös aito Suomen menestyminen vientimarkkinoilla eikä vähiten Nokian innovaatioiden ansiosta.

Nykyinen syvä taantuma voidaan nähdä yhtenä globalisaation seurauksena. Entiset kehitysmaat ovat nyt kehittyviä maita, ja osa niistä meidän kovia kilpailijoita. Ei auta, että useimmat Euroopan maat ovat samassa tilanteessa. Meillä lisäongelma moniin muihin maihin verrattuna on kuluttajatuotteiden puute. Investointitavaroissa tarjonta on kohtalainen, mutta kysyntä ei vielä ole elpynyt esim. EU-maissa niin, että koko talous voisi nousta suosta. Venäjän kaupassa on ehkä saavutettu pohja, mutta kaupan tuntuva elpyminen on hämärän peitossa.

Sanalla sanoen sopeutuminen uuteen maailmaan on ollut kivuliasta. Myös 1990-luvun alussa leikattiin etuja, mutta toipuminen oli nopeaa lamasyvänteen pohjalta jo parin vuoden kuluttua. Nyt silloinen devalvaatio yritetään korvata sisäisellä devalvaatiolla, jossa maksumiehiksi ainakin aluksi näyttivät joutuvan pienituloiset. Tulonmenetykset jaettaneen kuitenkin loppujen lopuksi tasapainoisemmin.

Kun katsoin tuoretta mielenosoitusta olin näkevinäni karnevaalimeiningin keskellä suurta ärtymystä, mutten 1990-luvun vihaa. Tärkeä ero on, että yhdeksänkymmentäluvulla kärsijöiden joukko koostui osin velkaisista pienyrittäjistä, jotka devalvaation myötä joutuivat maksamaan ulkomaan luotoista järjettömiä summia. Käsittääkseni raivon moottoreina olivat pitkälle juuri yrittäjät.

Nyt - tätä kirjoitettaessa - (sijais)kärsijöinä ovat pienituloiset palkansaajat, joiden voima lepää ammattiyhdistyksen varassa. On helppoa nähdä, että kehityssuunta ei ole väliaikainen. Keskituloisista putoaa yhä enemmän väkeä pienituloisiin, joiden kohtalona ovat toimeentulovaikeudet. Hallituksen toimenpiteet palkanalennuksineen eivät edistä vientiä oletetulla tavalla, mutta heikentävät pienituloisten asemaa. Pidemmällä aikavälillä tämä johtaa ihmisten toimeentulon polarisoitumiseen hyvin toimeentuleviin ja suhteellisessa köyhyydessä eläviin, joka kehitys jyrää jo Yhdysvalloissa täydellä voimalla. Myös ”väärällä” alalla olevat korkeakoulututkinnon suorittajat joutuvat palkanalennusmyllyyn.

Vaikeuksissa oleva Suomen talous ja vaikeuksissa olevat pienet ihmiset ovat pyörimässä ison globaalin koneen rattaissa. Tämä ilmiö ei ollut voimassa vielä 1990-luvun alussa, vaikka oireita olikin näkyvissä. Myös mielenosoittajat rautatientorilla rimpuilevat pitkän teollisen ja palveluketjun päässä ilman, että ihmisille välttämättä aukenee, mistä on kysymys. Hallituksen vastaus on ”pakkojen” synnyttäminen: on pakko tehdä sitä tai tätä, jotta kansantalous pelastuu. Luottoluokittaja Fitchin päätös pitää Suomen luottoluokitus ennallaan oli monille ekonomisteille turhauttava yllätys! Arvostetun taloustieteilijän Joseph Stiglitzin vierailu Suomessa juuri oikeaan aikaan sai ehkä jonkun päättäjän mietteliääksi, mutta tuskin muuta.

Kaikkialla läntisissä maissa ollaan saman ongelman edessä. Elintaso on rakennettu isompien tulojen ja menestyvämmän talouden varaan. Tinkiminen saavutetusta on tuskallista.

Silti kehitys ei ole lineaarista. Saamme nähdä vielä monta nousukautta. Niiden volyymi vain ei ole entisensä. Palkkojen pienentäminen kilpailukyvyn parantamiseksi on melko lyhytnäköinen tie. On pakko kehittää uusia tuotteita – niin kliseiseltä kuin tämä kuulostaakin – jotta taataan edes jotenkuten elintason säilyminen tai lievä paraneminen. Oikeastaan Nokia on jälleen esimerkki siitä, kuinka yhden ainoan yrityksen yksi ainoa kuluttajille tarkoitettu tuote(ryhmä) pelasti vain vähän liioitellen koko Suomen kansantalouden. Uutta Nokiaa ei tule, mutta sitä viisasten kiveä yritetään nyt keksiä, jolla nousevien yritysten orastavista menestystuotteista saataisiin tähtimenestyjiä.

Teollinen internet, kolmiulotteinen tulostus, robotisaatio, cleantech-tuotteet jne. ovat lupaavia, mutta kuitenkin teollisessa mielessä vasta alkutekijöissään. Ne ovat lupauksia paremmasta, mutta eivät ehdi konkretisoitua lyhyellä aikavälillä. On turvauduttava vanhoihin kivijalkoihin, kuten telakkateollisuuteen, sellutehtaisiin, lääketeollisuuteen ja Nokian jälkeensä jättämän elektroniikkateollisuuden perintöön (joihin toki voidaan yhdistää edellä lueteltuja moderneja teollisia innovaatioita). Palveluvienti odottaa edelleen läpimuroa…. Onnistuessammekin meillä on edessämme suhteellisen hitaan kasvun vaihe. Jollakin aikavälillä maailman muuttuessa monien tuotteiden tekeminen Suomessakin muuttuu tuottavaksi tai ainakin kannattavaksi, mutta siihen saakka on sinniteltävä.

Työn uudenlainen jakaminen on välttämätöntä. On pakko kehittää siltoja työjaksojen väliin ja kehittää uudelleenkouluttautumista, koska uusi uljas maailma vaatii sitä. Työttömyyden kirous oli 1990-luvun laman pahin seuraamus. Työttömyysvuori suli parista kymmenestä prosentista kuuden prosentin tasolle vasta vuonna 2008. On kehuttu lamanhoidon onnistumista upealla keinovalikoimalla, mutta onnistumisella ei voida leuhkia, kun työttömyys säilyi niin pitkään massiivisena.

Rautatientorin mielenosoittajista huokui epäusko hallituksen työllistämistavoitteeseen. Hallitus teki taktisen/strategisen virheen, kun se ryhtyi toimimaan EK:n partnerina eikä vetänyt omaa kolmatta tai välittävää linjaa.

Sitten tullaan periaatteellisempiin kysymyksiin: hallitus haluaisi nopeasti lyödä asiat lukkoon, mutta räätälöiminään palasina (tuottavuusloikka muodostuu yhdistelmästä 5 + 5 + 5 prosenttia), kun taas erityisesti SAK haluaisi ajan kanssa valmistella kokonaisuuden, johon kuuluvat nyt esillä olevien asioiden lisäksi esim. työttömyysturva ja pitkäaikainen maltillinen palkkasopimus. Ristiriita on ilmeinen, mutta ei varmaankaan aivan ylivoimainen.

Yksi suomalaisen yhteiskunnan vahvuuksia on ollut, että julkinen sektori ja yksityinen sektori tukevat toisiaan. Tämä on viime aikoina haluttu unohtaa ja nähty yksityinen ja julkinen toistensa vastapooleina: julkinen kuluttaa ja yksityinen elättää. Tässä alkaa olla kysymys skandinaavisen yhteiskuntamallin kyseenalaistamisesta ja suorastaan halventamisesta.

Jotenkin ylemmyydentuntoista on, että lukuisat huomattavat kansalaiset esittävät, että suurmielenilmaus oli höyryjenpäästötilaisuus, jonka jälkeen asiat sujuvasti pannaan kuntoon ja nimet papereihin. Voin vakuuttaa, että kysymyksessä on jatkokertomus, sen verran kovia säästöesityksiä on tulossa.

Mikä on johtopäätös 18.9.2015 mielenilmauksesta? Kun mielenosoitus oli ohi, kukaan ei oikein huomannut, että jokin massatapahtuma oli pidetty. Suomalainen yhteiskuntajärjestys toimii suurten mielenilmaustenkin toteutuessa! Kun vielä illalla suomalaisten ekonomistien pettymykseksi luottoluokittaja Fitch Ratings säilytti Suomen kolme A:ta, alkoi päivä olla pulkassa.

3 kommenttia:

  1. Veljeni oli tuolloin 90 luvun mielenosoitusten aikaan mennyt paikalle suurin odotuksin, mutta pettynyt vallitsevasta suorastaan alatyylisestä vihasta ja agressiosta,oli lähtenyt kesken pois. Viimeviikoinen mielenilmaus meni tyylikämmin, tärkeintä oli ainoastaan vilauttaa vaikeuksista ,joiden eteen valtiovalta joutuisi jatkaesaan härkäpäisesti ja typerästi raiteilaan. Koska valtakunnan sisäinen rahaliikenne on tuntuvasti suurempi kuin sen valuutanmäärä ,joka saadaan viennistä, sisäisen devalvaation avulla saadaan aikaan ainoastaan kotoperäinen deflaatio. Luulisi Kreikan ja muiden edeltäkäyvien kriisimaiden esimerkin peloittavan, jos päättäjillä on olenkaan ymmärrys tallella. Tikalle suosittelisin ja muistuttaisin Väyrysen kansalaisaloiteen allekirjoittamisen tärkeydestä , uskoisit jo, ettei nykymuotista rahaliittoa ole mahdollista justeerata realimaailmaa tukevaksi, siksi nykyisen on ensin kadottava, että voisimme saada demokratiaa ja europpalaisia kansantalouksia paremmin tukevan valuutta järjestelmän tilalle, vaikkapa yhdysvaltain mallin mukaisesti,jolloin rahapolitiikan päämäärinä voisiolla mitakin tehtäviä, kuin matalan inflaation turvaaminen.

    VastaaPoista
  2. Tänä päivänä EU vaikuttaa virheeltä. Mutta kyllä talouden korjaaminen loputtomilla devalvaatioillakin oli nöyryyttävää. Kertoihan se tietystä kurittomuudesta taloudenpidossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei välttämättä eu, vaan talous ja rahaliitto nykymuodosaan. Olen vakuuttunut, että muutos vyöryy pitkin rahaliiton marginaali alueita, jälki saataa olla viellä kovinkin rumaa. Saksa kaikessa täydellisyydesään joutuu viellä koville.

      Poista