Lähi-idän konfliktin ratkaisu: pienemmän pahan menetelmä?

Entä jos Saddam Hussein olisi edelleen vallassa? Olisiko riski ollut pienempi tulevaisuutta ajatellen? Olisiko meillä nyt helpompaa? Yllättäviä kysymyksiä, joihin ei varmaankaan helpolla löydy vastauksia.

Mistä moiset ajatukset edes pälkähtivät päähäni? Kun olen pitkäaikaisesti seurannut erilaisia kriisejä ja konflikteja on monesti tullut mieleen pienemmän pahan logiikka. Jos meillä on siis väkivaltainen johtaja, joka suojelee valtaansa oppositiota vastaan ja harjoittaa rajattua terrorismia, niin paranevatko asiat, jos suurvallat lähtevät tuhoamaan diktaattoria?

Suurvallat sekaantuvat helposti sisällissotien kautta kaukanakin olevien alueiden konflikteihin saavuttaakseen tavoitteidensa mukaisia etuja alueella. Myös Vietnamin sisäinen vastakkainasettelu voidaan nähdä alun perin sisällissodan luontoisena konfliktina, johon amerikkalaiset menivät 1950-luvulla mukaan pelätessään väärän osapuolen voittoa laillisissa vaaleissa. Tulos: hävitty sota ja 58 000 kaatunutta amerikkalaista sotilasta.

Sunnimuslimi Saddam Hussein suosi maallisia – jopa eurooppalaistyyppisiä - tapoja, mutta terrorisoi samaan aikaan kurdeja ja siiamuslimeja. Lisäksi hän vallanhimossaan hyökkäsi Iranin kimppuun vuonna 1980 ja – mikä pahempaa - virheellisiin tiedustelutietoihin perustuen hyökkäsi Kuwaitin kimppuun vuonna 1990 oletettuaan ilmeisesti, että Yhdysvallat ei puuttuisi valloitusretkeen. Se oli erehdys. Amerikkalaiset ja YK iskivät venäläisten tuella suurella volyymilla takaisin. Vieläkin näen George Bush vanhemman toiminnan puolusteltavana, kun hän ei hyökännyt Bagdadiin kenraaliensa neuvojen vastaisesti. Bushilla oli todennäköisesti taju siitä, että seuraukset voisivat olla arvaamattomat. Niinpä hän pysäytti hyökkäyksen ja pystyi sen jälkeen kontrolloimaan Irakia ja Saddamia.

Pojasta polvi pahenee. Bush nuorempi hyökkäsi vääristeltyihin tiedustelutietoihin nojautuen (ja mahdollisesti muistakin syistä) Irakin kimppuun 2003. Tuloksena oli Saddamin kukistuminen ja Yhdysvaltain selkävoitto.

Al-Qaidan nousun voidaan nähdä voimistuneen Yhdysvaltain valta-aseman kirvoittamana. Arabien ylpeys ei kerta kaikkiaan suvainnut amerikkalaisten häpäisypolitiikkaa. Isis on Al-Qaida-kytkentäinen liike. Näin dominopalat liittyvät toisiinsa johtaen - tapahtumia taakse päin kelattaessa - lopulta amerikkalaisten haluun hallita Lähi-Idän öljyä.

Tämä näytelmä on näytelty ennenkin. Jo vuonna 1953 Mohammad Mossadegh, kansallimielinen hahmo Iranin johdossa, lähti vastustamaan USA:n voimistuvaa asemaa maassa, ja joutui syrjäytetyksi. Sitä ei olisi kannattanut tehdä. Mossadegh ei ollut kommunisti (joka silloin edusti pahaa), ei sinne päinkään. Seurauksena oli shaahin itsevaltius, joka kumoutui islamilaisessa vallankumouksessa. Sen jälkeen Iran on ollut kyllä lännen otteessa, mutta koko ajan uhkaamassa ”lännen rauhaa”. Juuri nyt näyttää siltä, että Iranin ydinaseen kehittely on pystytty kahlitsemaan tuleviksi vuosiksi.

Tietenkin Al-Qaidan/ Isisin taustalla ovat myös uskonnolliset syyt. Mutta miksi sunni-islamistit ovat radikalisoituneet? Elettiinhän välillä pitkiä aikoja suhteellisen rauhallisissa oloissa. Kyllä radikalisoituminenkin voidaan yhdistää Yhdysvaltojen ja länsimaiden valtapyrkimyksiin. Kysymys ei ole pelkästään fyysisen ylivoiman käytöstä, vaan vielä enemmän - arabimaiden kannalta - vääränä pidetyn länsimaisen kulttuurin levittämispyrkimyksistä, jotka sotivat islamin uskonnollisia tavoitteita vastaan. Isis perustaa ideologiansa jihadismin varhaisiin muotoihin ja sen vihollisia ovat siis kaikki muut, koska ne ilmeisesti Isisin mukaan ovat jo antaneet periksi vihatuille läntisille vaikutteille.

Irakin Al-Qaida erotti helmikuussa 2014 Isisin, koska se laajensi valtaansa Al-Qaidan sisällä viime mainitun johdon vastaisesti. Amerikkalaisten lähestymistavassa kytkeytyvät toisiinsa Lähi-Idän öljy, strategiset turvallisuuskysymykset ja taustalla amerikkalainen ”Manifest Destiny”, kuvitelma oman liberaalin demokratian ylivoimasta muihin hallitsemistapoihin nähden. Mutta Al-Qaida halusi lyödä vastaan, mistä WTC-tornien räjäytys oli kauhistuttava esimerkki. WTC osoitti viimeistään, että kiihkoislamistit voivat iskeä missä vain ja ketä vastaan tahansa.

Niin, olisiko sittenkin kannattanut antaa Saddamin olla vallassa. Todennäköisesti hän rajoitetulla terrorillaan piti Irakin hallinnan käsissään, vaali ahdasta tasapainoa ja esti konfliktien laajenemisen.

Tilanteiden hallitseminen käy yhä hankalammaksi, koska pelissä ovat mukana hybridi- ja kybersodankäynnin muodot. Läntinen infrastruktuuri on hyvin haavoittuvaista, mutta vielä tärkeämmällä sijalla on ihmismielen hallinta. Ihmisten sydämien voittaminen on seikka, jonka puolesta taistellaan niin lännessä, idässä kuin etelässäkin. Olojen epävarmuus ja syvät taloudelliset taantumat ovat vaikuttamassa taustalla. Ihmiset etsivät kiinnekohtia elämälleen ja jotkut saattavat hairahtua mukaan sellaiseen, jota myöhemmin katuvat. Mutta auttaako katumus enää, jos arpa on heitetty?

Voisivatko länsimaat siis omaksua pienemmän pahan menetelmän? Voisiko laskelmointi riskejä suhteuttamalla auttaa (vrt. tapaus Saddam Hussein)? Enpä usko, sillä läntiset moraliteetit ovat tällaisen ajattelun yläpuolella.

Ja viime kädessä on kysyttävä, eikö myös osa arabeista kannata länsimaisia vapausarvoja? Eivätkö ”arabikevään” vallankumouslevottomuudet (alkaen 2010-2011) juuri kertoneet vapaampien tuulien puhaltamisesta? Vai oliko tässä jälleen kysymys lännen katteettomista odotuksista koskien demokratian etenemistä? Seurauksena on ollut entistä suuremmat ongelmat monissa maissa. Isisin kaltaisten ilmiöiden esiintulo viittaisi siihen, että muutospyrintö oli se suurempi riski.