Kuka on suomettunut?

Kuka suomettuikaan Fennovoima-asiassa? Oliko se Suomen hallitus vai peräti ympäristöministeri Ville Niinistö itse? Siinäpä pähkinä purtavaksi.

Olen jakanut suomettumisen omissa määritelmissäni kahtia. Ensinnäkin iso valtio (Neuvostoliitto/Venäjä) painostaa pientä valtiota (Suomi) saadakseen tahtonsa läpi jossakin asiassa. Tämä on klassinen kuvio. Maailmanhistoria on täynnä tämän tyyppistä ”suomettumista”, jossa iso valtio rajaa pienen valtion suvereniteettia. Suomi sopii tähän historialliseen läpivalaisuun lähinnä esimerkiksi.

Toinen suomettumisen laji on se, kun suomalaiset (henkilöt, puolueet tms.) itse käyttävät isoa naapurivaltiota hyväkseen toisia suomalaisia vastaan saadakseen tahtonsa läpi tai mitätöidäkseen jonkin itselleen vastenmielisen päätöksen. Usein tämä tekniikka liittyy valtapolitiikkaan. Aikoinaan leimattiin neuvostovastaisiksi sellaiset hahmot tai puolueet, joiden pääsy hallitukseen haluttiin estää. Tämä on sitä inhottavinta suomettuneisuutta.

Ville Niinistö sovelsi luovasti ”toista suomettuneisuuden lajia” – ei uhkaamalla toisia suomalaisia venäläisellä mahdilla - vaan kompromettoidakseen itselleen vastenmielisen hankkeen Venäjän länsimaalaisittain paheksuttavan käytöksen takia. Mutta yhtäkaikki hän käytti Venäjää hyväkseen päästäkseen päämääräänsä.

Ollaan mielenkiintoisessa tilanteessa, kun ministeri yrittäessään syyttää muita suomettuneisuudesta sortuu siihen itse. Venäjä ei ainakaan minun tietojen mukaan ole painostanut Suomea julkisesti eikä peitellysti millään tavalla. Venäjällä on tiedetty, että jos he painostaisivat ydinvoimakysymyksessä Suomea, olisi lopputulos varman kielteinen. Myöskään en usko mihinkään mielistelyyn. Siis että ydinvoimakysymyksessä tehtäisiin Venäjää mielistelevä päätös suomettuneisuuden hengessä.

Tullaan samaan asiaan, josta olen kirjoittanut lukuisia kertoja: miten Suomen ja Venäjän suhteet saataisiin kestävästi ”luontevalle” pohjalle. Käsitteellä ”luonteva” tarkoitan sitä, että käytännön politiikka pidetään faktoihin perustuvana: jos ollaan eri mieltä sanotaan se! Ymmärrän luonnollisesti, että tähän ei aina päästä, elävä elämä viekottelee harhapoluille, mutta niin paljon kuin mahdollista pyritään objektiiviseen arvioon yhteistyöstä.

Venäjän strategia on haasteellinen Suomelle ja kaikille länsimaille, sillä Venäjä on ”januskasvoinen hybridi”, johon suhtautuminen vaatii joskus jakomielistä asennoitumista. Itäisen naapurin läsnäolo on kuitenkin realiteetti näillä kulmilla ja kun en parempaa keksi, niin voitaisiinko yrittää selvitä Venäjän kanssa rehellisyydellä? Pitääkö tämä suomettumiskuvio jälleen käynnistää? Ehkä on turha kuvitella, että puheista päästään eroon niin kauan kuin Suomi on Suomi ja Venäjä on Venäjä.

Miten pohtisin suomettuneisuutta rakenteellisesti? Mitkä ovat sen tajuamisen kannalta ydinasioita? Tähän loppuun ottaisin esille Kari Suomalaisen tavan avata tätä suomettumissimpukkaa.

Kohta 1: Vuonna 1958 olivat ns. yöpakkaset. Tilanne aiheutui siitä, kun Suomen hallitukseen nimettiin henkilöitä, joita sinne ei olisi saanut Moskovan mielestä ottaa. Kekkonen kielsi Johannes Virolaista menemästä väitetysti kompromettoituneeseen hallitukseen, mutta Virolainen ei totellut (ja objektiivisesti ajatellen, miksi hän olisi jäänyt pois?). Aiheutui jäätävä vaihe Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa, joka loppui vasta, kun hallitus hajosi. Virolainen lähti ensimmäisenä.

Kohta 2: Hyppään vuoteen 1979 ja ns. ”juhannuspommiin”. Kekkonen oli juuri käynyt Saksassa ja vakuuttanut yhtenä vierailunsa teemana, että mitään suomettumista ei ole olemassa. Virolainen antoi ymmärtää vierailun jälkeen Suomen Kuvalehdessä, että kokoomusta ei päästetty hallitukseen vaalivoitostaan (maaliskuu 1979) huolimatta ”yleisistä syistä” (so. Neuvostoliitto ei olisi hyväksynyt kokoomusta hallitukseen). Virolainen siis ”paljasti” valtiosalaisuuden, jonka olemassaolon Kekkonen oli juuri käynyt torpedoimassa Saksassa! Kekkonen suuttui ja meni – käsittämätöntä kyllä - TV:hen ja haukkui Virolaisen pystyyn, koska tämä oli antanut ”väärän” – suomettuneen - kuvan Suomen Neuvostoliitto-suhteista.

Sitten menen Karin piirroksen oivaltavaan luonnehdintaan näistä kahdesta episodista (perustuu ulkomuistiin, koska en ole nähnyt piirrosta kymmeniin vuosiin, harmi): Yöpakkasia Kari Suomalainen kuvaa piirroksessaan seuraavalla tavalla: Kekkonen seisoo Tamminiemen portilla tukevasti omilla jaloillaan ja ottaa vastaan Virolaisen, joka SEISOO PÄÄLLÄÄN!

Juhannuspommia Kari kuvaa samassa piirroksessa siten, että Virolainen lähestyy Tamminiemen porttia tukevasti omilla jaloillaan (hänhän ei ollut suostunut hallitukseen - yöpakkaset mielessään - jossa epäkelpo kokoomus olisi ollut mukana) ja vastassa on Kekkonen, joka SEISOO PÄÄLLÄÄN!

Jos pienet vihreät miehet Marsista tulisivat tutustumaan maapalloomme ja yksi heidän mielenkiintonsa kohteista olisi ”suomettuminen”, niin en jaarittelisi mitään, näyttäisin vain tuon Karin pilapiirroksen ja sanoisin: ”tätä se on”!