Pelottaa…..

Gallupin mukaan 43 prosenttia suomalaisista kokee turvallisuusuhkaa Venäjän taholta. Asia voitaisiin kuitata lyhyesti toteamalla, että Venäjä on itse aiheuttanut Ukrainan kautta uhkakuvan. En kuitenkaan suostu hyväksymään näin yksinkertaista selitystä.

Eräs tuttavani murehti aamu-TV:ssä käydyn Ukraina-keskustelun jälkeen, että häntä on ruvennut pelottamaan. Ilmeisesti hän oli herännyt Venäjä-pelkoon vasta aivan näinä aikoina. Sanat vaikuttavat meihin. Siksi on tärkeää, että julkisuudessa ns. asiantuntijat ovat vastuuntuntoisia puheissaan. Valitettavasti monet pitävät Nato-korttia povitaskussa ja puheet ovat tarkoitushakuisia (lue: uhkakuvia luovia).

Eniten ihmisiä pelottavat usein juuri omien ns. asiantuntijoiden luomat uhkakuvat, koska heidät koetaan luotettaviksi: hehän ovat ”meidän” puolella.

Kieltämättä Venäjä on tehnyt parhaansa lisätäkseen kansalaisten pelkoja: se on yksisuuntaistanut mediaviestintäänsä koko ajan, autoritäärisyys on lisääntynyt ja toisinajattelijoita on syrjitty tai estetty kokonaan sananvapaus. Ja tietenkin Venäjän kansalaisten laajamittainen tuki noudatetulle politiikalle on vaikuttanut ihmisten tuntemuksiin meillä Suomessa. En yritä muuttaa mustaa valkoiseksi, mutta ehkä toisenlainenkin näkökulma voidaan nostaa lännessä luotujen pelkokuvien rinnalle - ihan vertailun vuoksi.

On väitetty, että Venäjä on ekspansiivinen, laajenemishaluinen imperiumi ja etenee häikäilemättä tavoitteisiinsa. Oma käsitykseni on, että Venäjä ei ole aggressiivinen nykyisen status quon – niin kuin Venäjä on sen käsittänyt - rikkoja. Sen asenne on pääosin puolustuksellinen. Se on määrittänyt oman valtapiirinsä rajat eikä hyväksy raja-alueilla merkittäviä muutoksia. Ei enää. Ihmeen pitkään se sallikin turvallisuuspoliittisen ympäristön muuttumisen, mutta ehkä tässä on ollut syynä Venäjän suhteellinen heikkous. Toisaalta ei voida kiistää EU:n ja Naton laajenemispolitiikan vaikutuksia. Venäjän politiikka on vastareaktio lännen ekspansiolle. Ukrainassa oli ilmeisesti tultu viimeiselle rajalle.

Venäjä haluaa, että sitä kunnioitetaan (Putinin diktaatti!) ja sen mielipide otetaan huomioon. Täyteyden tunnossaan EU ei ole huomannut liikkumavaransa rajoja. EU ei ilmeisestikään ole etukäteen varmistanut liikkumatilaansa (esimerkiksi Suomen osalta varmistettiin ennen Efta-sopimusta, että vaikeuksia ei tule. Sama on koskenut toki muitakin taloudellisia järjestelyjä). Koska Ukrainalla on taustana historia neuvostotasavaltana on melko luonnollista, että varmistuksista olisi ollut hyödyllistä sopia. Allekirjoittaisin aika pitkälle ajatuksen, että Ukraina on samassa tilanteessa kuin Suomi kylmän sodan aikana. Parempi sopia kuin sotia, vaikka Suomi suomettuneisuudessaan menikin liian pitkälle.

Valitettavasti EU ei harrasta aitoa neuvottelukulttuuria, vaan ajattelee laajentumispolitiikkaa oletuksena (Kreikka, Turkki, Ukraina…..). Tähän liittyy tietty ylemmyydentunne, suuri oikeassa olemisen tunne tai tarve.

Carl Haglund on antanut haastattelulausuntoja, joissa hän ”myöntää” Viron olleen oikeassa, kun on pitänyt Suomen Venäjä-politiikkaa naiivina. Miten se on ollut naiivia? Sitenkö, ettei Suomi ole liittynyt Natoon? Haglund on todennut: ”Olemme Suomessa pyrkineet vaikuttamaan siihen, että Venäjä kehittyisi läntiseksi demokratiaksi ja siinä läntinen yhteisö on epäonnistunut”. Pitäisikö positiivisena tavoitteena nähty demokratisoituminen vaihtaa synkeäksi kyynisyydeksi? Ei Suomessa ole nähdäkseni laskettu Venäjä-suhteita yhden kortin varaan missään vaiheessa.

Historia jatkuu tässäkin suhteessa ja jos katsotaan menneitä vuosikymmeniä, niin hullumminkin olisi voinut käydä. Siitä on esimerkkinä Viron valtion kova kohtalo.

Olen kiinnostuneena seurannut Ukrainan poliitikoista nykyisen pääministerin Arseni Jatsenjukin esiintymisiä. Alunpitäen hän vaikutti vankalta oikeudenmukaisuuden puolustajalta, joka vakuutti politiikallaan. Hyvä englanninkielen taito ja sujuvasanaisuus lisäsivät vakuuttavuutta. Viime aikoina hänen puheensa ovat saaneet yhä propagandistisemman leiman. Ainakin minun silmissäni hänen tietoisesti harjoittamansa ylireagoiva mielipiteen muokkaus on tehnyt hänet epäuskottavaksi. Hän on oman propagandansa vanki ilman mitään vivahteita.

Meilläkin on poliitikkoja, jotka opettavat, että nyt toteutuu München 1938 -syndrooma. Historia harvoin suoraan opettaa, tai jos opettaa, niin voi opettaa joko oikein tai väärin. Vietnamissa ei dominoteoria toiminut….

Puheissa on selvää ristiriitaisuutta: samaan aikaan, kun puhutaan Natoon liittymisestä muistetaan aina todeta, kuinka hyvät suhteet meillä on Venäjään ja kuinka meillä on etuna pitkä kokemus Venäjä suhteista. Uudessa tilanteessa Naton jäsenenä meillä ei kuitenkaan ole kokemusta Venäjän naapuruudesta. Silloin pelisäännöt voivat olla toiset.

Sitten meillä on epäuskottavia pahanilmanlintuja, jotka julkisudessa arvailevat tulevaisuutta. Mitä äkkivääremmät lausunnot sitä isommat otsakkeet. Niinpä Sofi Oksanen saa vapaasti toimia itsensä ja kirjojensa markkinoijana ja kertoa halukkaille, milloin Venäjä nappaa Suomen. Andrei Illarianov saa myöskin ilman kritiikkiä levittää pahansuopaa propagandaansa. Häntä mainostetaan Putinin entiseksi neuvonantajaksi (mitä hän aikanaan on varmaan ollutkin), joka on vaihtanut puolta. Mitä puolenvaihto tarkoittaa? Harva tuo esille, että hän on nykyisin amerikkalaisen Cato-instituutin palveluksessa, joka on miljardöörien perustama oikeistolainen thinktank.

Silmiinpistävää on, että Illarianovin ja Oksasen ajatuksia levitetään kommentoimatta eli puheisiin jää ”paremmintietäjän”, (lue asiantuntijan) leima!

Mielenkiintoista Ukrainan kriisin ympärille käydyssä keskustelussa on, että eri suunnilta tulevan propagandan lopputulos voi olla suunnilleen sama: venäläisen propagandan mukaan Suomi on jopa vapaaehtoisesti liittymässä Venäjään. Toisaalta Oksasen ja Illarionovin äärimielipiteet tulevat toiselta laidalta, jossa Suomi (tai joku muu maa) viedään väkisellä. Molemmat mielipidesuunnat operoivat räikeillä otsakkeilla.

En usko, että kenenkään tavallisen ihmisen kannattaa lähteä juoksemaan näiden ääripäiden perässä. Siitä juoksuttamisesta ei nimittäin tule loppua.

Cato-instituutti ei ole mikään puolueeton asiantuntijaelin. Se on valjastanut itsensä puolustamaan Yhdysvaltain itsekkäitä etuja. Samaan aikaan kun Illarianov luo uhkakuvia milloin millekin valtiolle, Cato- instituutin sisällä voimistuvat kannanotot, joiden mukaan Naton ei pidä laajentua, koska se ei palvele Yhdysvaltain omia turvallisuusintressejä. Cato-instituutti on lobbauskoneisto, jonka kärki on suunnattu Yhdysvaltain päätöksentekojärjestelmään.

Illarianovin mielipiteet ovat toisellakin tapaa alistettava tarkkaan syyniin. Hän nimitäin edustaa Venäjän valtionhallinnon kymmenen vuoden takaisia strategiapohdintoja. Missä tahansa esikuntatyössä (armeijassa tai siviilihallinnossa) pohditaan lukuisia strategisia vaihtoehtoja. Kun sitten tällainen henkilö, ollessaan virassa – tai kuten Illarianovin tapauksessa siirryttyään jo aivan muihin tehtäviin – antaa lausuntoja julkisuuteen, saattaa niistä syntyä hätkähdyttävä kuva maailmasta sen kirjoituspöytäympäristön näkökulmasta, jossa ao. henkilö työskentelee tai on työskennellyt. Kuitenkin kysymys on vain loputtomista spekulaatioista.

Otan tähän vielä – jo kerran aiemmin esittämäni - esimerkin omasta kokemusmaailmastani. Opiskeluaikanani 1970-luvun alkupuolella samaan laudatur-seminaariin tuli eräs evp. majuri. Silloin – silloinkin! – oli meneillään Kyproksen kriisi ja majuri oli omien esikuntapäätelmiensä ja -kokemustensa perusteella päätynyt kantaan, jossa kolmas maailmansota oli syttymäisillään. Kaikki menivät seminaari-istunnossa hiljaiseksi, vaikka väite kuulosti absurdilta. Miksi maailmansota, miksi Kyproksen takia? No, tässä on esimerkki siitä, kuinka oma työ luo leiman erittelevimmänkin asiantuntijan mielipiteisiin ja miten hän ”ulos” kammiostaan tullessaan saattaa esittää täysin käsittämättömiä mielipiteitä.

Illarianovin kohdalla voidaan todeta seuraavaa: 1) Hänen pohdintansa ovat juuri tällaisia esikuntaspekulaatioita, 2) tiedot ovat 10 vuoden takaa, 3) uuden työnantajan palveluksessa (siirryttyään maailmankatsomuksellisesti toisen ääripäähän) hän syö uuden isännän leipää eli harrastaa propagandaa sen laskuun.

Mielipiteet ovat yksilöiden mielipiteitä. Jos tilanne muuttuu esimerkiksi valtion harjoittamaksi massiiviseksi propagandavyörytykseksi on tilanne tietenkin toinen. Sivuutan tässä myös tarkoituksellisen propagandan levittämisen jonkun tahon laskuun mielipidekirjoitusten avulla.

Ylireagointi on tämän päivän median tunnuspiirteitä ja median lukemisen taito on äärimmäisen tärkeää aina kouluopiskelua (!) myöten. Hyvä yleissivistys on vahva ase propagandaa vastaan. Valitettavasti otsakepropaganda on lyönyt meilläkin läpi. Median vastuu on suuri, kun se mielellään esittää mielipiteitä maailmalta ilman kommentointia ja erittelyä. Viime kädessä voidaan kysyä riittääkö median edustajien oma asiantuntemus uutisoinnin erittelyyn.

Sitten tullaan aivan oleelliseen pohdintaan.

Mikä on kansalaisten ”keskimääräinen propagandan ymmärtämiskyky”? Tarjoan tähän optimistisen vastauksen. Veikkaan nimittäin, että se on huomattavasti parempi kuin anonyymeistä mielipidepalstoilla esitetyistä räiskimisistä voi päätellä. Tässä näkyy mielestäni suomalaisen yleissivistyksen syvyys. Rääväsuinen mielipidepalstojen mania ei kuvaa tavallisen suomalaisen kriittistä arkiajattelua.

Kuitenkin tuo alussa mainitsemani tuttavani yhteydenotto aiheutti minussa reaktion. Kyllä pelottelukampanjan vaikutus ulottuu koulutettuihinkin ihmisiin.

Minkä asian haluaisin nostaa erityisesti esille tämän päivän tiedonvälityksessä? Ilman muuta hyvää tarkoittavien kotimaisten ns. asiantuntijoiden ja poliitikkojen ”analyysit”, jotka usein ovat sukua pelottelukampanjoille. Näissä maalataan ylireagoinnin seurauksena piru seinälle oman maailmankatsomuksen mukaisesti. Olisiko liikaa vaadittu, jos näille ns. asiantuntijoille toivoisi jäitä hattuun? Kysymys ei ole halustani pimittää tietoa, vaan vastuunkannosta.

Kuten edellä on tuotu esille, myös lännessä harjoitetaan liberaalin demokratian varjolla propagandaa. Syntyy propagandojen keskinäinen taistelu ja meillä on herkkä taipumus hyväksyä ”oma läntinen propagandamme” aidompana, todellisempana. Tästä syntyy käsitys, että vastakkain ainakin näennäisesti ovat lännen omaksumat liberaalin demokratian periaatteet (EU) ja etupiireihin perustuva voimapolitiikka (Venäjä). Vaikka tässä on paljon perää, olisin silti kriittinen molempien osapuolien harjoittamaa manipulointia kohtaan.

Pelottaa… ? Kyllä. Minua pelottaa, että emme jaksa taistella goebbelsiläistä toistoon perustuvaa mielipidemanipulointia vastaan. Taitava propagandisti saa ihmiset tekemään mitä tahansa. Goebbels: ”jos olisin pyytänyt heitä (yleisöä) hyppäämään kolmannen kerroksen ikkunasta alas, he olisivat tehneet sen”. Jokaisen pitäisi vihkiä itsensä analyyttisen taisteluun tarkoitushakuisen mielipidemuokkauksen erittelemiseksi ja paljastamiseksi.