Kuulun niihin, jotka eivät ole lukeneet Selänteestä kertovaa uusinta kirjaa. Valtavat kirjapinot Akateemisessa kirjakaupassa kertovat myynnin odotusarvoista, jotka täyttynevät. En ole myöskään nähnyt tuoretta Selänne-dokumenttia. Vierastan hieman tämän tyyppisten dokumentaatioiden luomaa kuvaa maailmasta ja ihmisistä.
Olen seurannut Selänteen uraa penkkiurheilijana nuoruusikävuosista lähtien kymmenet maajoukkuepelit ja NHL-ottelut mukaan lukien. Minkälaisia mielikuvia hän minussa herättää?
Suomalaiset ovat innostuneet hänestä osin sen takia, että hän on kliseemäisesti ajateltuna hyvin epäsuomalainen. Ulospäin jää kuva avoimesta, aina hyvätuulisesta urheilijasta, joka harrastaa jaloja asioita kuten hyväntekeväisyyttä.
Hän on tyyppi, joka elää oman elintasonsa mukaisesti leveästi kuitenkaan siitä melua nostamatta. Selänteen suosio juontaa juurensa jokamiehen ja urheilutähden yhdistelmästä. Tärkeintä oli kuitenkin hänen jääkiekkotaitonsa (käsittelen häntä tässä oletuksella, että urheilijaura on takana päin) . Mikä hänelle oli ominaista? Hän oli nopea luistelija, joka ei edes vanhemmiten – hidastuessaan - menettänyt paljon tästä vahvuudestaan. Ehkä kuitenkin tärkeintä oli Selänteen lähtönopeus siniviivalta: sekunnin kymmenyksen etumatka ratkaisee paljon pienessä tilassa. Tietenkin hän oli etevä kiekonkäsittelijä.
Vahvakin Selänne oli. Ei hän kuitenkaan perinteisessä mielessä ollut mikään voimapelaaja, mutta hänellä oli hyvä kehonhallinta, jolla hän pystyi stabiloimaan asemansa silloinkin, kun vastustaja taklasi vauhtia keräten paikallaan olevaa Selännettä.
Jääkiekkoilijan kannalta on usein tärkeintä, miten hän pysyy terveenä kovassa kontaktilajissa. Selänne ei tässä poikkea ehkä keskiarvosta. Loukkaantumisia sattui, mutta ei peliuran pituus huomioiden suureksi rasitteeksi saakka. Tässä varmaan luontaisella urheilullisuudella oli merkityksensä: liukkaana luistelijana ja loistavan tasapainon omaavana hän vältti pahimmat karikot.
Saavutukset olivat loistavia: Stanley Cup, olympiakisojen ja maailmanmestaruuskisojen mitaleita roppakaupalla, NHL:n kolminkertainen maalikuninkuus jne. Ehkä loistokkaimpana saavutuksena pidän kuitenkin tulokaskauden käsittämätöntä maalimäärää, 76 maalia kaudella 1992-93. Pisteitä kertyi samalla kaudella 132, mikä sekin on tulokkaiden kaikkien aikojen ennätys. On muistettava toki, että Selänteen läpimurron aikaan maaleja yleensäkin tehtiin enemmän kuin viimeisten parinkymmen vuoden aikana, mutta tämäkin varaus huomioon ottaen saavutus vaikuttaa ylittämättömältä.
Maajoukkueura on vaikuttava. Selänne menestyi useissa eri ketjukokoonpanoissa, mutta minulle ikimuistettavin on Lehtinen-Koivu-Selänne. Jere Lehtisen moninkertainen valinta NHL:n parhaaksi puolustavaksi hyökkääjäksi kertoo Lehtisen molempiin suuntiin pelaamisesta paljon. Entä Saku Koivu? Voitetun syövän takia häntä kuvataan sitkeäksi. Sitäkin hän on, mutta minulla on päässäni kuva jostain maajoukkuepelistä, jossa vastustaja roikkuu kädellään Koivun paidassa ja Koivu toisella kädellään ja mailallaan kiekkoa halliten irrottaa vapaalla kädellään vastustajan pelaajan käden irti paidanhelmastaan. Teatterista ei tietoakaan.
Sotshin olympiakisat olivat Selänteen pelaajauran helmi siinä mielessä, että hän oli joukkueen henkinen isähahmo (vaikkei ehkä tyypiltään sovi tähän rooliin itsestään selvästi) ja lisäksi vanha kokemus ja osaamine olivat edelleen hallussa. Tähän olympiakeikkaan liittyy episodi, jonka avulla tarkastelen hetken vanhenevan urheilijan luopumista.
Miksi vanhenevan urheilijan on vaikea lopettaa (Litmanen, Kurri….) ? Tämä on tietenkin hyvin yksilöllinen asia. Esimerkiksi Selänne ei ollut mikään ”fading star” edes uransa viimeisenä vuotena. Ei hän kuitenkaan ollut myöskään parhaassa iskussa. Tässä tilanteessa Anaheimin päävalmentaja istutti häntä penkillä, eikä Selänne saanut tarvitsemiaan/ansaitsemiaan peliminuutteja. Erikoistilannepelaaminen jäi vähiin. Tässä Selänne on turhan kriittinen. Anaheimin ylivoimapelaamisen tähdet (esim. Ryan Getzlaf) ovat koko liigan huippua. Selänne voisi sen verran armahtaa itseään, ettei vaadi tähtipelaajan asemaa niilläkin hetkillä, jolloin hän ei ole parhaimmillaan.
Tämä on tietenkin turhaa puhetta, sillä Selänteen luontoon kuuluu äärimmäinen kilpailuhenkisyys. Siksi hän on jaksanut niin kauan.
Nyt Selänne sanoo, ettei hän usko sellaisen ihmeen tapahtuvan, että hän joskus pelaa. Mutta kun kääntää asian toisinpäin, niin teoreettisesti pelaamisen mahdollisuus on olemassa. On vaikeaa nähdä, mikä olisi pelaamisen motivaatio (muu kuin äärimmäinen kunnianhimo) tulevaisuudessa. Penkillä istuminen saattaa jatkua, koska ”vanhus ” ei luonnollista syistä jaksa. Mitä hän tavoittelisi? Vanhimman huippu-urheilijan titteliä?
Kuusikymmentäluvulla vähän päälle kolmekymppinen urheilija oli jo ikäloppu. Niistä päivistä ihmisen elinikä on pidentynyt ja kokeneen huippu-urheilijan fyysinen tiimalasi valuu nykyisin hitaammin. Kunnon ylläpitämisen menetelmät ovat nekin parantuneet (dopingia unohtamatta).
Gordie Howe taisi pelata viimeiset ottelunsa 51-vuotiaana NHL:ssä. Siihen 44-vutiaalla Selänteellä on vielä matkaa. Olen myös seurannut nyrkkeilijä Bernard Hopkinsin uraa. Hän on edelleen huipulla 49 vuotiaana (täyttää 50 vuotta tammikuussa 2015) eikä todellakaan ole mikään kehäraakki. Inhimillisen suorituskyvyn aiempien rajojen rikkominen on aina kiehtovaa. Ruotsalainen huipputähti Mats Sundin leukaili lopettaessaan 38 vuotiaana: ”Jos olisin saanut valita, olisin pelannut 65-vuotiaaksi saakka. Valitettavasti jääkiekossa eläkeikä tulee aikaisemmin vastaan”. Pidin Sundinin asenteesta.
Mutta ehkä Selänteen uran jatkamisen pointtina olisi ensi sijassa kipinän löytyminen ja kilpailuhenkisyys.
Selänteen ura ja elämä on bisneksen täyttämä. Tällaisessa ympäristössä ylilyöntejä saattaa tulla. Anaheimin päävalmentajan haukkuminen ja haukkujen kertominen kirjassa aiheuttaa kieltämättömän särön Selänteen julkikuvaan. Kirjan myynnin kannalta välikohtauksen kirjaus on ehkä hyväksi, mutta onko se perusteltua Selänteen koko uraa ajatellen?
Asiaa on ehkä turha jatkaa, mutta Selänne olisi elämäkertaa ajatellen voinut ottaa vähän etäisyyttä jonkin yhden vuoden ja yhden kevään jaksoon hänen huippu-urheilijan urallaan, varsinkin kun ajanjaksoon sisältyi onnistuminen olympiakisoissa. Tietenkin tämäkin asia unohtuu ja kirkkaat urheilu-uran briljantit jäävät loistamaan. Ja hyvä näin.
Niinpä niin. Huipulle pääseminen on vaikeaa, siellä pysyminen on vielä vaikeampaa, mutta huipulta luopuminen voi olla kaikkein vaikeinta.
Selänne on mies parhaassa iässä. Hän on eräällä tavalla uuden aikuistumisen kynnyksellä. ”Siviiliura” alkaa vasta nyt. Motivaation pitää löytyä. En epäile, etteikö se Selänteen kohdalla löytyisi, mutta on esimerkkejä, joissa huippu-urheilun lopettamisen jälkeinen tyhjyys on ollut painostavaa.
Selänteen uran viimeisin vaihe on ollut kiehtovaa seurattavaa. Miten ehdottomalla huipulla oleva kaveri löytää vielä yhden huipun ja on itse asiassa uran päättämisen hetkellä suositumpi kuin koskaan. Näillä bisnesvaistoilla voisi kuvitella menestyttävän myös jatkossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti