Mitä tarkoittaa ”isäntämaasopimus”? Lyhyesti kerrottuna se määrittää, millä tavoin Suomi velvoitetaan erilaisiin tukitoimiin tilanteissa, joissa Suomeen sijoitetaan Nato-joukkoja. Tähän yleensä kiireesti lisätään, että on Suomen vallassa tulevatko joukot tänne vai eivät. Halutaan korostaa, että isäntä on Suomi.
Hyvin monet kuitenkin ajattelevat, että Suomi tosi asiassa rajoittaa suvereniteettiaan omasta halustaan kriisitilanteessa tai harjoiteltaessa kriisitilannetta varten. On ehkä syytä kertoa tilanteista ja aikajaksoista historiassa, jolloin Suomi on – yleensä ulkoisista syistä – joutunut rajoittamaan isännän roolia omassa talossa. Milloin Suomi historiansa aikana oikeastaan on ollut ilman ulkomaista isäntää, milloin se on ollut asemassa, jolloin sen itsenäistä toimintaa ovat rajoittaneet sopimukset?
Erilaisia alistussuhteita en erittele yksityiskohtaisesti. Uskon kuitenkin näkökulman avaavan Suomen liittoutumisen ja liittoutumattomuuden problematiikkaa mielenkiintoisella tavalla. Tulkitsen seuraavassa isäntämaakäsitettä tietoisen väljästi.
Kautta historian Suomi on joutunut ottamaan kantaa ulkoiseen ”isäntään”. Ruotsin vallan aikaa kesti 600 vuotta aina vuoteen 1809 saakka (1249-1809) . Tämän ”isäntämaasopimuksen” me suomalaiset koulukirjoissamme mielsimme Ruotsi-Suomeksi, mutta ruotsalaiset aivan oikein nimesivät pelkäksi Ruotsiksi. Suomi oli Itämaa eli alusmaa osana Ruotsin valtakuntaa.
Ruotsin valta vaihtui Venäjän valtaan ilman katkosta. Venäjän yli 100-vuotisen vallan aikana Ruotsin vallan ajan kulttuuri ja hallinnon kehikko säilyivät hämmästyttävässä määrin. Tämä liimasi Suomen läntiseen kulttuuriin Venäjänkin alaisuudessa. Monet kuvaavat autonomian aikaa positiivisin sanakääntein. Suomalaiset tottuivat autonomian suomiin vapauksiin. Asia toimi toisinkin päin: Suomi käyttäytyi uskollisen alamaisen tavoin keisaria kohtaan. Vasta aivan autonomian lopulla ilmeni suuria vaikeuksia, kun maata yritettiin venäläistää.
Välittömästi itsenäistymisen jälkeiset vuodet olivat vapaan maan demokratiaharjoitusta. Vihdoinkin puuttui ulkopuolinen isäntä. Itsenäisyydestä oltiin syystäkin ylpeitä, mutta kansanvaltainen järjestelmä oli hauras.
Suomella oli toki merkityksetön hyökkäämättömyyssopimus Neuvostoliiton kanssa 1930-luvun alusta alkaen (1932-1939). Kolmekymmentäluvun aikana Suomi pyrki yhteistyöhön ”reunavaltioiden” (Baltian maat, Puola) kanssa. Mihinkään konkreettiseen sopimukseen ei kuitenkaan päästy.
Talvisodan aikana Suomi ei luottanut itsenäiseen puolustukseen, vaan pyrki tukeutumaan Ruotsiin pettyen tässä tavoitteessa. Osa Suomen johdosta suhtautui varsin illuusiottomasti Ruotsiin tukeutumiseen. Talvisota oli sota, jossa testattiin uskottava itsenäinen puolustus. Itsenäisyys säilyi, mutta aluemenetyksin.
Jatkosodan aikana revanssiajatus eli Suomessa vahvana. Menetettyjen alueiden takaisinvaltaukseen pyrittiin Saksan kanssa tehdyn ”isäntämaasopimuksen” avulla (kirjallista sopimusta ei ollut). Tavoitteena oli paitsi talvisodan menetysten takaisinvaltaus, niin myös ”suuri Suomi”.
Hävityn sodan jälkeen Suomi solmi painostuksen jälkeen ”isäntämaasopimuksen” eli YYA-sopimuksen Neuvostoliiton kanssa, jota kautta kesti virallisesti vuoteen 1992 saakka. Suomi oli itsenäinen valtio, mutta kuului ainakin neuvostoliittolaisen käsityksen mukaan sen etupiiriin.
Itse asiassa sotilaallispoliittisesti sitoutumatonta aikaa edellä esitettyjen määritelmien puitteissa on ollut vain vuosina 1917 (tai Tarton rauhasta 1920 alkaen)-1941 ja 1992-2014. Suomi tosin liittyi Naton rauhankumppanuusohjelmaan jo vuosina 1994-1995, mutta tätä sidettä pidän vielä löyhänä.
Sivuutan tässä ensisijaisesti talouspoliittiset yhteenliittymät, joissa Suomi on tai on ollut mukana.
Suomen historiassa on joitakin saumakohtia, jolloin Suomen asema olisi voinut muuttua siitä, mikä sittemmin toteutui. 1600-luku oli Ruotsin suurvallan aikaa. Venäjästä kasvoi kuitenkin sitä mahtavampi valtio 1700-luvulla ja Ruotsi joutui alakynteen. Vuosisadan lopulla Ruotsin heikennyttyä ja Venäjän vahvistuessa Suomella oli tilaisuus irtautua Ruotsin vallasta Venäjän tuella ja saavuttaa itsenäisyys. Tilaisuus kuitenkin menetettiin ja osa kapinallisten johtohenkilöistä teloitettiin.
Itsenäiseksi Suomi julistautui 1917 Saksan ja Venäjän puristuksesta juuri oikealla hetkellä. Saman tapainen tilanne uusiutui jatkosodan lopulla, kun Suomi onnistui riistäytymään irti Saksan ja Venäjän välistä. Ja jälleen aikaikkuna oli dramaattisen pieni.
YYA-sopimuksesta irtautumiseen ei liittynyt erityistä dramatiikkaa, vaan molemmat osapuolet hyväksyivät vallitsevan tilanteen. Virallisesti sopimus päättyi vuonna 1992. Naton kanssa tehtävä isäntämaasopimus on väljästi sukua Neuvostoliiton ja Suomen YYA-sopimukselle. Siinä on myös yhtymäkohtia Suomen ja Neuvostoliiton valtiovierailujen yhteydessä laadittuihin kommunikeoihin. Sekä YYA-sopimuksessa että kommunikeoissa määritettiin yksipuolisesti Suomen velvoitteet, vaikka kysymys oli kahdenvälisistä valtiollisista suhteista (viittauksella Saksaan).
Mutta eihän nykyinen (tuleva) isäntämaasopimus rajoita Suomen päätösvaltaa! Suomen käsissä on edelleen kutsutaanko tänne Nato-joukkoja vai ei. Toisaalta näin oli tilanne myös YYA-sopimuksen aikaan (1948-1992), jolloin lähtökohta oli, että Suomi määrittää itse hyökkäysuhan ja (Neuvostoliiton) apujoukot vasta tämän jälkeen kutsutaan/tulevat maahamme. Koskaan ei jouduttu tilanteeseen, jossa olisi tarvittu viimekätistä Neuvostoliiton tulkintaa samasta asiasta. Tulkintaerimielisyys väijyi taustalla.
Kriisi Itämeren alueella voi johtaa odottamattomiin seuraamuksiin: Suomi sitoo itsensä isäntämaasopimuksella Natoon niin perusteellisesti, että Venäjä pitää Suomea vihollisenaan, jos se pitää Natoa vihollisenaan Itämeren alueelle ulottuvassa konfliktissa.
Isäntämaasopimuksella on otettu selvä uusi riski, että Suomi on sotatoimialuetta vakavan kriisin puhjetessa idän ja lännen välille. Kysymys ei ole niinkään Suomen ja Venäjän rajasta, vaan laajemmasta Itämeren alueen asetelmasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti