Kaupankäyntiä vanhan ja uuden kylmän sodan tapaan

”1970 -luvulla Suomi oli niitä valtioita, jotka kävivät menestyksellisesti kauppaa Neuvostoliiton kanssa. Idänkauppa hyödytti Suomea. Se on aivan eri asia, että sillä oli poliittinen hintansa. Suomen kannalta se oli kuitenkin taloudellinen menestystarina. Suomi tavallaan hyötyi kylmästä sodasta. Nyt tämä uusi konflikti iskee suomalaisen kaupan ja teollisuuden ytimeen ja vaikeuttaa toimintaamme eli tilanne on tällä tavalla täysin erilainen.”

Näin toteaa tohtori Kimmo Ahonen Ylelle haastattelussa 28.8.2014.

Taloudellisen hyödyn ja poliittisen sitoutumisen välinen yhteys on mielenkiintoinen asia. Vanha idänkauppa oli yhdeltä osin menestys, mutta sillä oli myös varjopuolensa. Yleensäkään ei kannata rakentaa kaupallisia suhteita liiaksi yhden kortin varaan ja toiseksi osa siitä tavarasta, mitä toimitettiin Suomesta Neuvostoliittoon ei menestynyt lännessä. Syntyi ikään kuin kahdet markkinat: länsimarkkinat ja itämarkkinat.

”Suomi tavallaan hyötyi kylmästä sodasta”, toteaa Ahonen. Tämä on monitahoinen asia. Suomi kuului Neuvostoliiton etupiiriin koko sodanjälkeisen ajan, ainakin neuvostoliittolaisen näkemyksen mukaan. Suomi rimpuili puolueettomuusstatuksensa kanssa ja onnistui kohtuullisesti. Sen hintana oli kuitenkin vahva suomettuneisuuden ilmapiiri, jota harva toivoo takaisin. Erityisiä hyötynäkökohtia en kylmässä sodassa näe – en taloudessa enkä politiikassa. Noudatetulla politiikalla oli siis hintansa. Kun sitten Neuvostoliiton kaupassa 1990-luvun alussa tuli romahdus, tapahtui se pahimpaan aikaan, koska juuri tuolloin aivan muista syistä Suomen talous vajosi lamaan. Bilateraalisen kaupan loppuminen – Neuvostoliiton kaatumisen seurauksena - joudutti kaupan romahtamista. Syntyi talouden kaksoiskriisi.

Laman jälkeen Suomen ja Venäjän kauppa vajosi muutaman prosentin tasolle, joka sekin oli epäterve ilmiö, mutta johtui paljolti Venäjän sekasortoisesta tilanteesta. Kun ”idänkauppa” on piristynyt 2000-luvulla, on siitä ollut hyötyä molemmille osapuolille. Kuvaisin ajanjaksoa 1991-2014 seesteisten kaupallisten suhteiden ajaksi (pl. Venäjän talouskriisi 1998). Nyt oli oikeasti päästy tilanteeseen, jossa suomalaiset menestyivät Venäjällä tuotteiden korkealla laadulla. Samaan aikaan myös poliittiset suhteet tasapainottuivat normaaleiksi kahden valtion välisiksi suhteiksi.

Tätä jaksoa ei ehtinyt kestää kauaa, kun Ukrainan kriisi iski päälle ja sen seurauksena Suomi muiden EU-maiden tapaan on mukana pakotekierteessä. Paljon siitä hyvästä järkeväntasoisesta kaupankäynnistä, joka saavutettiin 20 vuoden aikana, on nyt menetetty - toivottavasti ei pitkäksi aikaa.

Kun Venäjällä on mennyt hyvin, niin Suomellakin on mennyt hyvin, näinhän sitä on sanottu, eikä tätä voi nytkään kiistää. Meille on valtava etu Suomen kokoisen Pietarin läheisyydestä. Mutta juuri nyt – monestakin syystä – Venäjällä menee huonosti ja se tuntuu.

Yhtälössä on nyt monta vaikuttavaa muuttujaa: ensinnäkin Venäjä haluaisi nyt saada uudelleen otteen joistakin osista entisen Neuvostoliiton imperiumia, kylmä sota on hilkulla käynnistyä ja Suomi on poliittisesti sitoutunut syvälle länteen ja samaan aikaan sotilaallisesti sitoutumassa Natoon. Toiseksi globaali talous tuo oman oleellisen mausteensa tähän keitokseen. Kaikki tahot ovat liikkeessä toisiinsa nähden. Sitten on vielä finanssikriisin painajainen, joka sellaisenaan ja jatkokertomuksineen on pitänyt talouden alamaissa Euroopassa vuositolkulla.

Venäjä-suhteiden kannalta poliittinen sitoutuminen länteen ei ole meidän erityinen ongelmamme. Myöskään Venäjä ei ole enää jähmeän ideologian sitoma jättiläinen. Tilalle on tullut joitakin epätoivottavia muutoksia, kuten Venäjän herääminen puolustamaan vanhoja etujaan, EU:n ja lännen hätäinen tunkeutuminen strategisesti tärkeille Etelä-Venäjään rajoittuville alueille ja vanhan lännen ja idän vastakkainasettelun korostuminen.

Länsi käyttää edelleen hyväkseen ideologista yliotettaan, jonka se sai vuonna 1989. Samaan aikaan Venäjällä on tapahtunut voimakas siirtymä nationalistiseen suuntaan. Itse asiassa nationalismin herääminen on laaja ilmiö sekä lännessä että idässä. Sen ”paluu” on tosiasia ainakin lännessä vallinneen sopeutumishenkisemmän kansainvälistymisen kauden jälkeen. Tässä tilanteessa – aika murheellisena ajankohtana – Suomi on syventämässä Nato-suhteitaan. Oma kantani on ollut selvä: osapuolijakoa ei pitäisi ehdoin tahdoin vahvistaa ja nyt Suomi on tekemässä niin.

Suomen ja Venäjän erityissuhteita ei haluta tänään korostaa, mutta selvää on, että Suomen talouden menestys riippuu tärkeiltä osin Venäjän kaupan menestyksestä myös tulevaisuudessa. Kysymys on oikeasti nimenomaan yritysten menestymisestä Venäjän kaupassa, mutta Suomen valtio voi edesauttaa kaupankäynnin eri muotoja omalla politiikallaan. Ukrainan tilanteesta johtuvat kaupankäynnin ongelmat, oikeusvaltioperiaatteiden puolustaminen (Ukrainan suvereniteettia on loukattu) ja liberaalin demokratian periaatteet lännessä sekä autoritäärisen hallinnon vahvistuminen idässä muodostavat sekavan vyyhden, jonka keskellä elämme.

Kauppapakotteissa on kysymys kahdesta toisensa kanssa ristiriidassa olevasta lähestymistavasta, EU:n yhteisessä rintamassa pysymisestä ja toisaalta oman edun asettamisesta etusijalle. Useimmat haluavat kollektiivisesti sitoutua länteen (EU:hun), vaikka siitä aiheutuukin ongelmia. Kun vielä kaupalliset ongelmat on todettu (toistaiseksi) vähäisemmiksi, kuin mitä on pelätty, on vahvistunut kanta, jossa Suomi pysyy pakoterintamassa.

Ongelmaksi muodostuvat monet Euroopan valtiot, jotka ottavat erivapauksia suhteessa pakotteisiin. Suomi rimpuilee (pakotteissakin) luokan kilteimmän oppilaan ja Venäjän kaupan menetysten välissä.

Kysymys on Venäjän puolelta vaikutelmasta, jonka Suomi antaa. Venäjä ei pidä Suomen argumentointia uskottavana, kun se yrittää selittää, että syvenevää Nato-liittolaisuuteen johtavaa kehitystä ei ole tapahtunut. Ollaan symbolisesti ja vertauskuvallisesti (joskaan ei konkreettisesti) lähellä ”Jartsev-syndroomaa” 1938 eli uskottavuus puuttuu venäläisten silmissä riippumatta siitä, mitä Suomi sanoo. Ja nyt ei ole kysymys kiivaasta puolueettomuusagendan puolustamisesta, vaan ehdoin tahdoin liittymisestä lännen sotilasyhteistyöleiriin vakuuttaen, että ei siitä mitään seuraa.

Olen näissä blogikirjoituksissa yrittänyt ylläpitää viileää linjaa ehkä jopa kyynisyyteen saakka. Eli kun tunteet vellovat Venäjällä ja maailmanpolitiikassa, tulisi Suomessa tunteet jäädyttää ja omalla aktiivisella panoksella pyrkiä rauhoittamaan tilannetta. Tässä presidentin toimet ovat olleet oikeansuuntaisia: Suomi on sanoutunut irti sotakiihkoisesta Itä-Euroopan populismista. Valitettavasti syvenevä Nato-kumppanuus ja liittoutumiskiihkoilu on vienyt pohjaa tältä ”viilipyttylinjalta”.

Onnettomuudeksi keskustelu eduskunnassakin on saanut vanhan YYA-sopimuksen aikaisia piirteitä: varoitellaan kansallisten etujen vaarantamisesta, jos ollaan eri mieltä innokkaimpien Nato-miesten kanssa. Ministerit ottavat irtiottoja ilmaisten halunsa päästä Natoon, vaikka hallitusohjelman henki on toinen. Puolustetaan kiivaasti mielipiteen vapautta , kuten Haglund tekee. Entä jos joku hallituksen jäsen kertoisi - hallitusohjelman vastaisesti - että suhtautuu henkilökohtaisesti kriittisesti kestävyysvajeen umpeenkuromiseen ja rakennemuutoksiin hallituksen esittämällä tavalla. Siitä nousisi iso haloo.

Syntyy vaikutelma kahdesta linjasta: ulkoministeri Tuomioja irrottaa Nato-liittoutumisen jyrkästi Ukrainasta ja isäntämaasopimuksesta ilmaisten tavallaan, että isäntämaasopimus on viimeinen raja mille mennään. Stubbin-Haglundin linjalla isäntämaasopimus on yksi etappi matkalla kohti Natoa. Asiaan kuuluu, että molemmat osapuolet vakuuttavat kiivaasti samanmielisyyttään. Näiden kahden linjan ympärillä käydään varjonyrkkeilyä.

Näyttää siltä, että eduskunta saa sanoa mielipiteensä isäntämaasopimuksesta – jossain vaiheessa! Tämä on enintä, mitä sanotaan. Todellista vapaata - päätökseen oikeasti vaikuttavaa - keskustelua halutaan välttää. Mitä tavallinen keskivertokansanedustaja ajattelee? Eduskuntakeskustelussa – joka olisi siis pitänyt käydä jo etukäteen isäntämaasopimukseen liittyen – tulee esille tulevaisuuteen suuntautuen vakavia pohdintoja Suomen ulkopolitiikan periaatteista. Nato-mieliset pelkäävät, että keskustelussa lukitaan kantoja suhteessa Natoon. Sitä ei haluta, asiat halutaan hoitaa hivuttamalla.

Ulkopolitiikka johdetaan tällä hetkellä mielikuvilla. Valitsee sanojen sota. Uhkakuvat luodaan vastustajien mielipiteistä. Ei ihme, että monet kansalaiset ovat ymmällä. Ja niin ovat kansanedustajatkin. Eduskuntakeskustelusta näki, kuinka vasemmistoliitto otti roolin monen Nato-kriittisen porvarinkin puolesta.

Kylmän sodan ajan yksi erikoispiirre olivat vaaleanpunaiset vuorineuvokset. He olivat ideologisesti Neuvostoliitoa vastaan, mutta kääntyivät Kekkosen puoleen halutessaan yritykselleen etuja Neuvostoliiton-kaupassa. Periaatteet saivat väistyä, raha ratkaisi.

Nyt haetaan uutta asetelmaa. Sotakorvausten osin muodostama ja laajentama suurteollisuus ei ole enää voimissaan, kuten 1960- ja 1970-luvulla. Kaupan jättiläiset ovat nyt avainasemassa. Markkinoiden ”vaihtamisessa” ollaan kuitenkin lähes yhtä vaikeassa tilanteessa kuin kylmän sodan aikana: tuotteet ovat hyvälaatuisen maineessa Venäjällä, mutta samaa statusta on vaikeaa saada lännessä.

Rene Nyberg viittaa HS:n Vieraskynä-palstalla 30.8.2014 käsitteeseen Ruski Mir, venäläinen maailma ja epäilee, että taloudellisen kehittämisen uhraaminen ”korkeampien arvojen ” (venäläisen nationalismin) vuoksi tulee Venäjälle kalliiksi. Entä tuleeko Suomelle kalliiksi viimeiseen saakka länteen liittyminen?

Suomi on sitoutunut länteen ja joutuu kysymään koko ajan, kuinka suuren hinnan se on valmis maksamaan länteen kuulumisesta (esim. EU). Joidenkin mielestä koko tämä kysymyksenasettelu on hävytöntä. Tietenkin kuulumme länteen ja saavat sen idässäkin tietää!

Meille on iskostunut stubbilainen ajatus, että taloudellisesti ja ideologisesti olemme sitoutuneet länteen, mutta Venäjän raja on 1000 kilometriä. Kuulostaa ”tasapuoliselta” , mutta ei ole sitä, koska Venäjän naapuruuteen liitetään erilaisin sanakääntein tuntu pakosta.