En tuntenut Peter von Baghia, mutta kuuntelin hänen esitelmiään, luin hänen kirjojaan ja seurasin hänen uraansa kokonaisuudessaan. Lyhyet elokuvaesittelyt TV:ssä jäivät nuoruudessa mieleeni. Hän käytti usein polveilevien lauseiden rakenteissa sanoja, jotka löivät ällikälle. Tuli tunne, etten ihan kaikkien elokuvien kohdalla nähnyt niitä siten, kun von Bagh näki. Mutta elokuvia alkoi seurata ikään kuin von Baghin luomasta näkökulmasta.
Minua häiritsee, kun Peter von Baghia puhutellaan elokuvaihmiseksi. Minusta hän oli kulttuuri-ihminen, harvinaislaatuinen taistelija kulttuurielämän alueella. Uskon, että hän oli niitä tyyppejä, joka pudotteli ajatuksen siemeniä ympärilleen kulkiessaan eteenpäin. Se, joka onnistui kulkemaan hänen vanavedessään, todella viisastui.
Kehen vertaisin häntä? Minulle tulee mieleen etäisesti Olavi Paavolainen, niin erilaisia kuin he olivatkin. Molemmat olivat ihmisiin vaikuttajia. Ehkä juuri heidän panoksensa johti monen seuraajan kohdalla ansiokkaisiin tuloksiin.
Suuri kulttuuriteko oli, kun hän teki viihdetaiteilijoista dokumenttielokuvia. von Bagh tajusi ensimmäisten joukossa, että monen viihdetaiteilijan elämä tulee olemaan melkoisessa nosteessa jonain päivänä kauan kuoleman jälkeen.
Minusta yksi näkijän ominaisuuksista on kyky nostaa näennäisestä massasta esille aliarvostettuja mestariteoksia. von Baghissa oli tämä näkijän ominaisuus. Peter von Bagh ei tehnyt yhtään huonoa tai keskinkertaista dokumenttia. Jossain lehdessä esiteltiin hänen intensiivistä työskentelytapaansa, josta ulkopuoliselle saattoi syntyä kuva sekavasta vyyhdestä, mutta lopputuloshan on tärkeintä. Käytännössä kaikki työt, mitkä hän teki noteerasin jo etukäteen.
Yksi mielenkiintoinen piirre von Baghissa oli hänen repivä kriitikkominänsä. Me, jotka olemme lukeneet Filmihullun pääkirjoituksia saimme von Baghin tästä puolesta jatkuvasti muistutuksia. Vastaan tuli oikeaa suoraa ja varsinkin vasemman käden jabeja. Monesti tuli mieleen, että olisihan tuon ja tuon asian voinut sanoa kauniimminkin.
Täysin toisenlaisen kuvan hän antaa itsestään dokumentin tekijänä. Hän piilottaa oman mielipiteensä tyystin ja antaa henkilöidensä puhua ilman välispiikkejä. von Bagh kuvasi tällaista tekotapaa jossain haastattelussa täysin tietoiseksi lähestymistavaksi. Hän oli usein eri mieltä henkilön kanssa, joka toi ajatuksiaan esille, mutta visusti varjeli, ettei oma (voimakas) mielipide päässyt tunkeutumaan etualalle.
Hän tuli luoneeksi eräänlaisen sisältäpäin tarkkailijan roolin kuvaamiensa tähtien kautta.
Kuulun niihin, joka on sekä antanut että saanut joululahjaksi von Baghin teoksia miltei joka vuosi niin kauas taaksepäin kuin muistan. von Bagh ehti nähdä maineensa nousun viimeisinä vuosinaan aivan uusiin sfääreihin. Kirjamessuilla viime syksynä hän helposti täytti jättisalin kiinnostuneilla ihmisillä. Hänestä oli tullut ikoni.
Olen viime aikoina selaillut uudelleen Sininen laulu -teosta. Miksi se on kulttuuriteko? Siksi mielestäni, että se avaa yhden kirjan sivuilla kokonaisen maailman Suomen kulttuurihistoriaan. Oma tapani lähestyä tuota kirjaa on lukiessani tehdä henkilölöytöjä, joiden tuotantoon sitten tutustun tarkemmin vaikkapa netin kautta.
Olen pitänyt itseäni tavallisen ahkerana ihmisenä, mutta von Baghin kohdalla joutui usein kysymään, että miten ihmeessä se mies jaksaa. Peter Suurelle täytyisi löytyä työn jatkaja - ei hänen korvaajaansa, sillä se on mahdotonta – mutta joku, joka tallentaisi osuvia havaintoja ja luonnehdintoja nykyelämästä ja sen vaikuttajista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti