Historian lähteitä joutuu pohtimaan todella monista lähtökohdista. Kattavat alkuperäislähteet ovat hyvä alku. Mutta entä, jos jokaisen sanan ylöspanemisen jälkeenkään palapeli ei ratkea?
Perustan seuraavan esityksen pääosin Sheldon M. Sternin kirjaan ”The Cuban Missile Crisis in American Memory. Myths versus Reality” (Stanford University Press, 2012). Tulkinnat ovat omiani.
Presidentti Kennedy kutsui kylmän sodan kuumimman kriisin - Kuuban kriisin - kolmenatoista päivänä (16.10.-28.10.1962) koolle huippuasiantuntijoita, joiden piti avustaa presidenttiä kriisin ratkaisemisessa. Kokouksia pidettiin parikymmentä kappaletta.
Eräs asia paljastui kokouksista vasta paljon itse tapahtumaa myöhemmin, presidentti Kennedy nimittäin nauhoitti salaa keskustelut. Ainoastaan presidentin veli, silloinen oikeusministeri, Robert Kennedy tiesi nauhoituksista.
Ainakin dokumentoinnin pitäisi toimia (nauhat ovat olleet tutkijoiden käytettävissä vuodesta 1997 lähtien). Mutta onko asia aivan näin yksinkertainen ? Onko siis historiankirjoituksen kannalta luotettavaa, jos suurin osan kokouksiin osallistuvista ei tiennyt, että nauhuri oli päällä? Kun kaksi osallistujista tiesi asiasta ja loput eivät, eikö tämä vaikuttanut ohjaavasti esitettyihin mielipiteisiin? Ainakin voidaan kysyä oliko salaa nauhoittaminen reilua. Kylmän sodan kyynisessä maailmassa kaikki oli tietysti mahdollista.
Kennedyn käyttämää nykypäivän näkökulmasta alkeellista nauhuria saattoi ohjata manuaalisesti, ts. nauhat eivät välttämättä sisällä kaikkea, mitä kokouksissa puhuttiin. Tällaista ei kukaan ole todisteisiin perustuen esittänyt, mutta periaatteessa manipulointi oli mahdollista. Nauhoituksia voidaan verrata kahteen muuhun lähihistorian tuntemaan nauhoitustapaan: 1) on Lyndon B. Johnsonin nauhoitukset, joissa presidentti näytti sormen pyörityksellä sihteereilleen, että nauhan voi pistää pyörimään niistä keskusteluista, joita hän kävi esim. puhelimitse ja jotka hän halusi nauhoittaa jälkipolville ja 2) on Richard Nixonin nauhat, jotka käynnistyivät automaattisesti ”ääniaktivoidusti”. Nixon ei päässyt manipuloimaan nauhoituksia, muutoin kuin tyhjentämällä jälkikäteen haluamansa nauhan kohdan. Silloin nauhaan – sen aikaisella tekniikalla - jää aukko. Niin hän tekikin kohtalokkain seurauksin.
Kennedyn käyttämä menetelmä oli haavoittuvainen, koska se oli altis erehdyksille (presidentti ei esimerkiksi muistanut painaa nappia!). Olen itsekin kuullut nauhan, jossa Kennedy kuunneltuaan Kuuban kriisiin liittyen kenraaliensa murheet, varoitti lopuksi, etteivät nämä ryhtyisi omin päin sooloilemaan. Sen jälkeen hän poistui kokouksesta unohtaen nauhurin päälle (josta kenraalit eivät tienneet mitään). Kenraalit antoivat sanaisen säilänsä heilua arvostellessaan presidenttiä.
Presidentin muistamattomuuden takia tärkeä 27.10.1962 kahdeksan hengen kokous jäi kriisin kriittisellä hetkellä nauhoittamatta.
Kennedy varmaan myös luotti siihen, että nauhoitukset jäävät salaisiksi. Tämän ajatuksen tuhosi Watergate-skandaali, jonka jälkeen avoimuuden paine sai aivan uuden painoarvon.
Hyvin mielenkiintoista on seurata pääosan esittäjien itsestään antama kuvaa esimerkiksi muistelmateoksissa ja verrata tätä kuvaa kriisin nauhoituksissa paljastuneeseen. Likipitäen kaikki kokoukseen osallistujat ovat kirjoittaneet muistelmansa, jotkut useampiakin kirjoja. Mukana olivat Kennedyjen lisäksi mm. varapresidentti Lyndon B. Johnson, puolustusministeri Robert McNamara, ulkoministeri Dean Rusk, entinen Moskovan suurlähettiläs Llewellyn (Tommy) Thompson ja presidentin turvallisuuspoliittinen erikoisasiantuntija McGeorge Bundy. Hieman vaihtelevan kokoisen tiimin kokonaishenkilömäärä oli noin 15.
Sen, että nauhat antavat rehellisen kuvan kokouksista, näyttäisi todistavan Robert Kennedyn kuuluisa kirja ”Thirteen Days” (1969), jossa hän – luullessaan, että nauhat eivät tule julkisuuteen - antaa itsestään kuvan kriisin kyyhkynä, vaikka hän tosiasiassa oli yksi selväpiirteisimmistä haukoista. Hän tarvitsi tuota kuvaa voidakseen menestyä tulevissa (1968) presidentinvaaleissa. Kirjaa ei ehditty julkaista Robert Kennedyn vielä eläessä.
Kuuban kriisin salaiset nauhoitukset avaavat näkymän muistelmien, päiväkirjojen ym. totuudellisuuteen yleisemmälläkin tasolla. Muistelmat kuvaavat aina kirjoittajansa subjektiivisia kokemuksia - tietty - mutta Kuuban kriisin nauhoitusten perusteella muisteluksiin kannattaa suhtautua entistäkin varauksellisemmin. Kriisin rauhanomaiseen ratkaisuun vaikuttivat lukemattomat seikat. Yksi näistä oli kysymys Kuuban saarrosta hyökkäyksen sijaan. Saarto sai puollon Kennedyn esikunnassa ja välittömästä hyökkäyksestä luovuttiin.
Keskityn tässä ehkä kaikkein oleellisimpaan eli vaihtokauppaan, jossa kriisin ratkaisuna Yhdysvallat vetäisi ohjuksensa pois Turkista (joka Yhdysvaltain vaatimuksesta piti pitää salassa) ja vastaavasti Neuvostoliitto Kuubasta.
Useimmat – itse asiassa lähes kaikki presidentin tiimin jäsenet – vastustivat suostumista Nikita Hrustsevin (nykykirjoitusasu Wikipedian mukaan Hrustsov) esittämään ”ohjusvaihtokauppaan”. Motiivit vaihtelivat: monet epäilivät Hrustsevin pettävän tai mikä pahinta neuvostojohtajan pystyvän osoittamaan, että Yhdysvallat on heikko joutuessaan suostumaan ”tasapeliin”. Kennedy jäi lopulta lähes yksin puolustamaan sopimista ohjusten purkuvaihdosta Neuvostoliiton kanssa.
Hieman paradoksaalista on, että juuri Robert Kennedy kävi neuvottelut Anatoli Dobryninin kanssa, jotka johtivat Turkki-Kuuba vaihtokauppaan. Mutta eihän hänellä voinut olla mitään sitä vastaan, että rauhanomainen ratkaisu saatiin aikaiseksi hänen haukkamaisen peruskantansa vastaisesti.
Perin inhimillistä on, että monet tiimin jäsenet halusivat jälkikäteen – kriisin ratkettua – antaa omasta asennoitumisestaan kriisin lopputuloksen mukaisen kuvan: taitava kyyhkypolitiikka johti lopulta myönteiseen tulokseen. Nauhat paljastavat armottomasti monien tiimin jäsenten aggressiivisen asenteen kyyhkypolitiikan sijaan. Robert Kennedyn teoksessaan ”Thirteen Days” antamat luonnehdinnat tiimin jäsenistä eivät nauhojen perusteella kestä todellisuutta. Esimerkiksi Dean Ruskista annettu kuva lähes mielipiteettömänä ja usein kokouksista poissa olevana ulkoministerinä antavat hänestä väärän kuvan. Hän oli keskeisissä kysymyksissä presidenttiä myötäilevä, hyvin argumentoiva ja aloitteellinen keskustelija, joka pystyi sanomaan presidentille EI silloin, kun näki sen aiheelliseksi.
Monessakin mielessä Robert McNamara on loistava tositarinoiden kertoja. Miten taitavasti hän käsitteli todellisuutta hienossa dokumentissa ”The Fog of War”, jossa hän ottaa argumentointitilan haltuunsa ja luo oman tarinansa Kuuban kriisistä (kuten Vietnmistakin). Hän ”avusti presidenttiä” rauhan aikaansaamiseksi, kun toiset - esimerkiksi kenraalit - halusivat sotaa. Nauhalla hän on huomattavasti haukkamaisempi….
Sheldon M. Sternin sankari on John F. Kennedy. Kirjan kirjoittajan subjektiivista asennoitumista on myöskin syytä valaista kriittisesti, olihan hän tutkijana John F. Kennedy Libraryssa vuodesta 1977 vuoteen 2000. En toki pysty kyseenalaistamaan hänen motiivejaan , mutta kyllä tämäkin huomio/epäily on esitettävä. Kuuban kriisin nauhat osoittavat kuinka vaikeaa on löytää – ainakin kaikkien yksityiskohtien osalta – likikään objektiivista totuus sanotusta ja tehdystä. Ihminen pystyy manipuloimaan todellisuutta äänitystenkin jälkeen jättääkseen itsestään historiaan myönteisen kuvan.
On väitetty, että Kennedy jäi tarkoituksellisesti pois jostakin tiimin kokouksesta. Tekikö hän sen tarkoituksella, kun nauhat olivat käytössä? Ehkä luontevampaa on ajatella, että - normaalin delegoinnin lisäksi - mielipiteiden kirjo saatiin paremmin esille presidentin poissa ollessa. Asiassa on vain yksi mutta: Kennedy oli paikalla likipitäen joka kokouksessa.
Ei voi olla kuitenkaan havaitsematta, että Kennedyn ollessa tilapäisesti pois, Lyndon B. Johnson pyrki täyttämään puhetilan, kun hän Kennedyn läsnä ollessa oli hänelle epäluonteenomaisesti hiljaa.
Stern viittaa siihen, että historian kulun arviointi ei ole palapelin kokoamista, vaan epäsopivuuksia ilmenee aina. Palapeli ei tule koskaan valmiiksi, vaikka olisi kuinka varmat faktat käytössä. Ainakin on hyväksyttävä palapelin palojen epätarkkuus.
Liioin ei mukanaolevien mielipiteen muodostus ollut kriisin aikana johdonmukainen. On jännittävää seurata, kuinka joissakin tapauksissa vahva mielipide murenee muiden keskusteluissa mukana olevien vaikutuksesta. On niitä, jotka ovat enemmän muiden vaikutukselle alttiita ja niitä jotka kerran päätettyään jotain pysyvät kannassaan, vaikka logiikka ympäriltä katoaisi.
Kirotut nauhat! Ne pilaavat monen paikalla olijan hienon tarinan oikeassa olemisesta!
Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että tämänkin päivän kriisien (Ukraina, Syyria, Irak, Palestiina…..) ratkaisu löytyy agendalta, jolla joku mukana olevista valtionpäämiehistä pystyy irtautumaan ympäristön paineesta käyttäytyä juuri tietyllä tavalla – tavalla, jonka (avustajien) ”vallitseva mielipide” sanelee. Ehkä Kennedyn menestyksen ydin Kuuban kriisissä oli kyky irtautua kylmän sodan rautaisesta logiikasta, ottaa riski kasvojen menetyksestä ja toimia asiantuntijoiden enemmistön kantaa vastaan.
Kennedy, joka retoriikassa oli kylmän sodan sotilas, ”cold war warrior”, pystyi sovittamaan näkemyksensä kokonaisvastuuseen. Viimekätinen vastuu luo viimekädessä tarvittavan vastuuntunnon!
Ehkä tähän voisi lisätä vielä sen, mitä JFK sanoi John Kenneth Galbraithille ohjuskriisin jälkeen: ”Ken, et voi aavistaakaan, miten paljon huonoja neuvoja sain noina päivinä”.
Viime kädessä on kuitenkin muistettava Kennedyn oma vastuu Kuuban kriisin syntyhistoriassa. Neuvostoliitto reagoi ohjusten sijoittamisella, koska Kennedy 1) oli vastuussa Sikojenlahden maihinnousuyrityksestä vuonna 1961, 2) yritti murhauttaa Castron toistuvasti 3) sijoitti 1960-luvun alussa ohjuksia Turkkiin, joiden kantama ulottui Moskovaan ja Leningradiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti