Pakotteet vai ei?

Venäjään kohdistuvista uusista pakotteista on syntynyt oireellinen keskustelu, joka jakaa mielipiteet oikeastaan odotetulla tavalla.

Perimmäinen kysymys on tietenkin halutaanko heiveröistä aselepoa pitää yllä. On täysin mahdollista – joidenkin mukaan todennäköistä – että aselepo ei kestä, ja rauhanprosessia ei saada kunnolla käyntiin. Oikeastaan Jukka Tarkka paljasti, mistä on kysymys: Venäjän läsnäolo Ukrainassa on tekijä, jonka takia mikään rauhanprosessi ei ole perusteltua. Tästä taas voidaan johtaa ”pakotteiden pakollisuus”: ei saa antaa yhtään periksi sovituista pakotteista, vaan niitä päinvastoin on syytä kiristää niin kauan, kun Venäläisiä on Ukrainassa.

Ollaan kylmän sodan luontoisessa asetelmassa, jonka parhaiten tunnistaa asennepuolelta. Mielipiteitä jyrkennetään perusideologian mukaisesti ilman, että on tarkoituskaan päästä aitoon, rehelliseen vuoropuheluun.

Ilkka Kanervan rooli on mielenkiintoinen. Hän on ETYJ:n kautta sitoutunut rauhanprosessiin ja koki ikävänä yllätyksenä pakotteet. Mahtoi olla vaikeaa ymmärtää, miten pakotteet sopivat ETYJ:n tekemään työhön Ukrainassa. EU tekee yhdellä kädellä yhtä ja toisella toista. Arvostan Kanervan suoraselkäisyyttä tässä asiassa. Mitä hän tekee jatkossa? Kanerva on tunnetusti joustava periaatteissaan ja saattaa vielä hyvinkin lipsahtaa pakotteiden kannattajaksi aselevon säilymisestä huolimatta. Toivottavasti hän ei tee niin. ETYJ:n presidenttinä hän voisi osoittaa nyt todellista valtiomiesmäisyyttä.

On todella uskomatonta, että kun on saatu kiduttavien vaiheiden jälkeen aselepo aikaiseksi niin jatkoprosessia ei malteta odottaa. On aivan selvää, että tilanne ei ole tyydyttävä sotilaallisesti eikä poliittisesti, mutta nyt ei ole parempaakaan tarjolla. Eikö voitaisi edes yrittää?

Oma lukunsa on taistelu Suomen ulkopoliittisessa johdossa. Erkki Tuomiojan jättämä pöytäkirjalausunto, jossa Suomi varaa mahdollisuuden jäädä pakotteiden ulkopuolelle on mielenkiintoinen. Tuomiojan ajatus koskee siis tilannetta, jossa aselepo vallitsee ja EU siitä huolimatta käynnistää pakotteet muutaman päivän sisällä. Pääministerin mielipiteistä voi päätellä, että hänelle halu pysyä EU:n ”yhteisessä rintamassa” on suurempi kuin Suomen etu tässä tilanteessa. Puheissa nämä edut (Suomen ja EU:n edut) manipuloidaan tietenkin samaa tarkoittaviksi. Lopulta varmaan ilmoitetaan, että Suomen ulkopoliittinen johto käy yhtä jalkaa.

Tämä on EU-politiikkaa paljaimmillaan. Suomalaiset tuntuvat pelkäävän suunnattomasti, ettei meitä vain sijoitettaisi kompromettoitaviin tahoihin. Mitä tämä on? Olla siis aselevon puolella - taistella sen puolesta – onkin arveluttavaa. On siis pyrittävä länsi-ideologien riveihin maksoi mitä maksoi.

Tavan mukaan useat asiat sekoittuvat nyt keskenään. Suomettumispropaganda sanoo, että Suomi ei USKALLA ryhtyä Venäjän vastaisiin pakotteisiin (pelätessään vastapakotteita). Neutraali kanta on, että Suomella ei ole VARAA pakotteisin, ei pakotteiden itsensä takia, vaan Venäjän vastapakotteiden takia, jotka saattavat osua pahasti yksittäisiin yrityksiin ja Suomen hauraaseen talouden elpymiseen.

Nyt markkinoidaan kovasti venäläisten halua irrottaa Suomi muusta EU-yhteisöstä. Olen tässä pyrkinyt korostamaan Suomen itsenäistä roolia ja siinä roolissa Suomi itse määrittää suhteensa sekä EU:hun että Venäjään. Suomessa on virallisesta EU-kannasta irrallinen ultra-EU-ajattelu, jossa pyritään olemaan se luokan kiltein oppilas, vaikka siihen ei pystytäkään – ei taloudessa eikä politiikassa.

Neuvostoliitto kieltämättä rajasi aikanaan Suomen liikkumatilaa, vaikka sitä on ehkä liioiteltu (ja Suomi itse liioitteli sitä!). Nyt tämän ulkoisen liikkumarajoitteen (liikkumatilamme on kasvanut!) on korvannut sisäinen vapaaehtoiselta pohjalta tapahtuva liikkumatilan rajoittaminen. Nyt on ripustauduttu länteen kouristuksenomaisesti. Meillä on selvästi taipumus itse luoda kohtalonomaisia riippuvuuksia ympäristöömme. Edelleenkään itseluottamus ei tahdo riittää todellisen itsenäisyystahdon ja vuorovaikutteisten kansainvälisten suhteiden tasapainoiseen yhdistämiseen.

Lähtisin liikkeelle Ukraina-kysymyksessä itse aselevon logiikasta. Sen tarkoituksena on mahdollistaa vankien vaihto, taisteluasemien jäädyttäminen, rajavalvonta ym. asiat. On ilmiselvää, että näistä rauhanprosessi voi käynnistyä, jos on käynnistyäkseen. Nyt näyttää siltä, että joillakin tahoilla tätä prosessia ei oikeasti haluta viedä eteenpäin – propagandassa kyllä halutaan, mutta se on toinen juttu. Mutta oikea rauhanprosessi ei voi käynnistyä ideologisesta huitelusta, vaan konkreettisista toimista, ja nyt on edes yritetty.

Tilanne ei ole valjennut kylmän sodan sotilaille (esim. Tarkka, Stubb, Haglund….). Molemmilla puolilla ”rintamaa” on hallitsemattomia joukkoja, jotka yrittävät pilata tarkoituksella aselevon. On täysin mahdollista, että molemmin puolin on jakauduttu vielä (vähintään) kahtia osapuoliksi, jotka käyvät keskenään taisteluja. Tämä perusasetelma tekee etenemisen jo suunnattoman vaikeaksi. Miksi ehdoin tahdoin ne osapuolet, joiden rauhallisuuteen voitaisiin luottaa – ja joilla on edellytykset rauhallisuuteen – nyt sortuvat hermoiluun.

Jos kaivetaan ideologiset aseet heti kättelyssä esille, paljastuu synkkä totuus: on niitä, joilla ei oikeasti ole tarkoituskaan saavuttaa tuloksia aselepoa seuraavissa neuvotteluissa. Aikaa siis käytetään joukkojen uudelleen järjestelyyn, kaivautumiseen, jatkosodan huollon järjestelyyn, voimasuhteiden arviointiin ja liittolaisten hakemiseen tulevia taisteluja varten jne. Sama kuoppien kaivaminen näyttää tapahtuvan myös EU:n puitteissa: on todellakin kysymys vain taistelutauosta.

Olen monesti pyrkinyt tuomaan esille, että Venäjän edut on pakko ottaa huomioon Ukrainassa, jotta rauhanprosessissa päästään eteenpäin. Joka muuta väittää, asettaa itsensä älyllisen epärehellisyyden kategoriaan. Ei ole maailmaa, jossa oikeudenmukaisuus toteutuu (vrt. Syyria, Irak, Egypti jne. ) likikään ihanteellisesti, jossa säälliset ihmisoikeudet ovat edes lähellä toteutumista ja jossa oikeusvaltion periaatteista pidetään tinkimättä kiinni.

Länsimaiden kaikkitietävä ylemmyydentunne ei ole paras tae yhteisymmärryksen löytymiselle. Se päinvastoin koetaan monissa konfliktimaissa vastenmieliseksi.

Edellä esitetystä huolimatta en suostu pitämään itseäni kyynikkona, joka ajattelee asioita vain valtapoliittisesti.

Rauhanprosessi – jos se käynnistyy kunnolla – on sekoitus hyvin monenlaista ainesta. Etniset ja kansallisuusongelmat ovat hyvin monien kriisien käyntiinpaneva voima, samoin ne ovat aiheuttamassa suurvaltakonflikteja, sillä suurvallat sekaantuvat sisällissotiin.

Ukrainassa on kerta kaikkiaan tilanne, jossa eri väestöryhmät joudutaan ottamaan huomioon. Neuvostoliiton romahdus poisti monia ongelmia, mutta loi myös uusia, sillä Neuvostoliitto oli kansojen (pakko)sulattamo. Usein nuo eri kieli- ja kansallisuusryhmien ongelmat syntyivät väestön (pakko)siirtojen seurauksena. Nyt korjaamme näiden toimenpiteiden jälkiä.