Olen monesti miettinyt amerikkalaisten suhtautumista epäonnistumiseen. Usein asia esitellään ihannoiden siten, että konkurssin tehneelle annetaan uusi mahdollisuus ilman häpeää ja katumusharjoituksia. Kyllä, asia on niinkin, mutta ehkä hieman tarkempi erittely on paikallaan.
Otan esimerkin pikku-uutisesta 22.8.2014 Helsingin Sanomissa: ”Bank of America joutuu maksamaan ennätyskorvaukset”. Pankki joutuu maksamaan viranomaisille ennätykselliset 16,7 miljardin dollarin korvaukset ja itse jutussa todetaan: ”Syy on se, että pankki johti sijoittajia harhaan myymiensä lainojen laadusta ennen maailmanlaajuista finanssikriisiä”. Vaikeuksiin joutuneet asuntovelalliset saavat osan maksettavista korvauksista.
On ehkä syytä kerrata hiukan tapahtumien kulkua. Asuntomarkkinoilla vallitsivat villit olot 2000-luvun alkuvuosina. Lainoja myytiin köyhille ja kesituloisille amerikkalaisille ilman, että läheskään kaikki käsittivät, mihin paperiin nimensä pistivät. Seurauksena oli suuria vaikeuksia, sillä lainan ottaneet eivät selvinneet lainan takaisinmaksuaikataulusta, 2 (koroista/lyhennyksistä vapaat vuodet) + 28 vuotta (lainan takaisinmaksu aika). Ennen kuin takaisinmaksun oli määrä käynnistyä, olivat lainat arvopaperistettu ja myyty sijoittajille suurin lupauksin, nousivathan asuntojen hinnat jopa 15 prosentin vuosivauhtia. Tähän perustuen oli helppo luvata 10 prosentin vuosittaista tuottoa sijoittajille.
Villakoiran ydin on, että pankeille jo hyvin varhaisessa vaiheessa selvisi, että tavara (lainat) oli huonoa. Itse asiassa se olivat myrkyllistä. Siitä huolimatta lainat arvopaperistettiin eli pantiin vahinko kiertämään. Pankit myivät usein lainat omistamilleen varjopankeille, jotka sijaitsivat eksoottisissa maissa, ja jotka tekivät varsinaisen likaisen työn eli arvopaperistamisen. Asuntojen hinnat saavuttivat maksimin syksyllä 2006 ja itse kupla puhkesi 2007-2008 syösten koko maailman syvään taantumaan vuonna 2009. Miksi tähän lähdettiin mukaan? Olen lukuisissa blogikirjoituksissani käynyt tätä asiaa läpi, mutta lyhyesti kysymys oli jokaisen osapuolen (pankki, pankin meklari, varjopankki, sijoittaja) edusta. Lainojen välittäjät saivat bonuksensa ja niin myös kaikki muut osapuolet, viimeisenä sijoittaja sai lupauksen korkeasta tuotosta. Sitten alkoivat vaikeudet. Sijoittajat (yksityishenkilöt, pankit, vakuutuslaitokset, kunnat) eivät saanetkaan tuottoja, koska asuntojen hintaromahdus vei pohjan paitsi tuotolta niin myös sijoituksen takaisin saannilta.
Pahinta oli kuitenkin varjopankkien toiminta, jossa ne monistivat ja pilkkoivat lainat eksoottisiksi lainatuotteiksi, niin että arvopaperit olivat erittäin vaikeasti hallittavia kokonaisuuksia. Pisteenä i:n päällä oli arvopaperistettujen lainojen vakuuttaminen (usein alivakuuttaminen). Kun itse vakuutuksen kohde osoittautui roskaksi muuttuivat myös vakuutukset roskaksi.
Syntynyt asuntomarkkinatilanne käynnisti valtavan sekavan vyyhden, jota on setvitty kohta kuusi-seitsemän vuotta oikeudessa. Päätöksiä on saatu tämän vuoden aikana ja ne ovat olleet langettavia suurpankeille, mikä on tietysti ollut odotettua. Oikeus samalla vahvisti, että pankit olivat tienneet lainojen laadun olevan roskatasolla. Silti ne jatkoivat kaupankäyntiä.
Välittömästi finanssikriisin seurausten tultua julki käynnistivät vahingon kärsineet tahot (liittovaltio, lainaa ottaneet yksityishenkilöt) oikeustoimet. Amerikkalaismalliin virheelliseen toimintaan syyllistyneitä on rangaistu ankarasti. Vai onko rangaistu? Olen pannut merkille, että useat suurpankit ovat maksaneet korvaukset yhden neljänneksen voitolla, joten eivät pankit ole olleet missään kauhun kierteessä. Ne ovat jatkaneet ruhtinaallisten voittojen keräämistä markkinoilta.
Tietenkin on muistettava, että liittovaltion varotoimenpiteet asuntokuplan puhkeamisen jälkeen ovat osaltaan johtaneet pankkien omien pääomien kasvattamiseen. Jälkikäteen ajatelleen koko syntyvän kriisin tulilanka paloi varsin hitaasti. Lukuisat tahot varoittivat, että meno on vaarallista, mutta voimassa olevan talousopin (tehokkaiden markkinoiden teoria) mukaan markkinat itse tasapainottavat asuntojen hintojen nousun. Kukaan ei vain puhunut, millä tavalla se lopulta tapahtui. George Bushin käsittämätön ”oivallus” kuului seuraavasti: ”Kun asuntojen hinnat nousevat liian korkeiksi, ne kääntyvät laskuun”.
Riskien otto jatkui siis loputtomiin kunnes tuli täydellinen pysähdys. Pankkeja on syytetty nimenomaan siitä, että ne jatkoivat huijaamista vielä pitkään sen jälkeen, kun totuus paljastui niille itselleen.
Syyllisiä oli paljon: valvontaviranomaiset eivät hoitaneet tehtäviään. Kaiken kukkuraksi valvonnasta vähennettiin presidentti Bushin toimesta väkeä juuri pahimmalla hetkellä 2000-luvun alkuvuosina: markkinathan hoitivat itse valvonnan!
Yleinen euforia oli yksi syy: oli ikään kuin keksitty ikiliikkuja, jonka avulla asuntojen hinnat jatkuvasti nousevat, jolloin onnettomuuden kohdatessa jokainen sai joka tapauksessa vähintään omansa takaisin. Kuitenkin de facto -standardi Case-Shillerin asuntohintaindeksi osoittaa, että reaalinen asuntojen hintojen nousu oli todella pientä 1800-luvulta lähtien.
On myös paljon keskusteltu siitä voiko kuplien syntyä ennakoida. Omassa asiassaan puhuvat pankinjohtajat sanovat mielellään, ettei koskaan voida tietää, mikä on kupla ja mikä ei. On kuitenkin riittävästi todisteita varoittavista äänistä finanssikriisin edellä , mutta niitä ei otettu huomioon. Haluttiin uskoa valheellisiin unelmiin tehokkaista markkinoista.
Entä lainanottajat? Eikö heitä voida syyttää vastuuttomuudesta? Oma arvioni on, että amerikkalaiseen ajatteluun kuuluu, ettei asiakaita syytetä ainakaan ensimmäisinä. Suuret ja mahtavat – siis pankit ja liittovaltio – ovat herkästi syyllisten kärjessä, tässä tapauksessa pankit. Asiakkaat nähdään helposti suurten ja mahtavien uhreina, jotka kasvoton koneisto on ottanut syleilyynsä. Vaikea tätäkin ”syyttämättä jättämistä” on ymmärtää. Ehkä lopulta pienen ihmisen asunnonmenetys on se, joka luo myötätunnon kehän kotitalouksen päälle ja suojelee heitä arvostelulta.
Yksi syytettyjen penkin kaikkein merkittävimmistä tahoista on ollut keskuspankki Fed. Sen johtaja Alan Greenspan - yksi tehokkaiden markkinoiden teorian kiihkeimmistä puolesta puhujista – joutui kiirastuleen syksyllä 2008 kongressin kuulusteluissa. Eläkkeelle hän oli lähtenyt pari vuotta aiemmin suurena sankarina. Hän selvisi pälkähästä, kun myönsi, että hänen ”ajattelussaan oli virhe”.
Sitten on vielä suuret ideologit (Cato-instituutti!), jotka loivat koko teoreettisen pohjan asuntovelkojen perusteeksi. Siis ne, jotka näkivät köyhien asunnonhankinnan amerikkalaisen unelman täyttymyksenä (omistajuusyhteiskunta!), vaikkei sille löytynyt mitään pohjaa johtuen takaisinmaksukyvyttömyydestä. He eivät ole rangaistavien penkillä, vaan ovat päinvastoin syyllistäneet muita tahoja.
Kuitenkin on sanottava, että ainakin näennäisesti amerikkalainen yksinkertaisen tuntuinen tuomitsemiskäytäntö, jossa pankit erotetaan suurimmiksi syntipukeiksi näyttää toimivan paremmin kuin eurooppalaisten rimpuilu irti kriisistä seurannaisvaikutuksineen.
Tosin Paul Krugman New York Timesin kolumnissaan (14.8.2014) tuo esille, että kriisin jälkivaikutukset Yhdysvalloissa ovat kaikkea muuta kuin ohi. Hän näkee, että kriisitietoisten väittelijöiden yksi osapuoli eli ”too-muchers” on sitä mieltä, että liittovaltio ja keskuspankki elvyttävät liikaa ja aiheuttavat ”Kreikka-syndrooman” (velkavankeuden) ja toinen osapuoli eli ”not-enoughers” on sitä mieltä, että riittämätön elvytys johtaa pikemminkin ”japanisaatioon” kuin ”hellenisaatioon”. Ai että on tuttu jako!
Eurooppalaisten alati jatkuva taantumassa kärvistely taas perustuu krugmanilaisittain liiaksi ”too-muchers” -painotteisuuteen eikä lainkaan ”not-enoughers”-painotteisuuteen!
Vielä askarruttaa tämä amerikkalainen hourupäisyys, jossa yli-innokkaana syöksytään ahneuden hengessä seikkailuihin ja sitten jätetään jälkeen suorastaan globaalit savuavat rauniot, joiden maksamiseen eurooppalaisetkin ovat osallistuneet. Toisaalta eurooppalaiset itse kritiikittömästi sijoittivat amerikkalaisiin arvopapereihin, joten he saavat syyttää tästä osin itseään.
Ja kyllähän Euroopassa oltiin saman valheen kourissa: Irlannin ja Espanjan asuntokuplat ovat tästä esimerkkinä.
Niinpä niin, pankit ovat pian maksaneet sakkonsa ja elämä jatkuu jälleen ennallaan. Tämän suuntaisesti totesivat kuuluisan kirjansa ”This Time Is Different” -otsakkeessa Kenneth Rogoff ja Carmen Reinhart tarkoittaen, että virheistä ei kuitenkaan oteta opiksi.
Rangaistus perustuu siis kertarötöksen tuomitsemiseen. Kun rikos on sovitettu, ei tahroja jää, vaan voidaan rientää uusiin seikkailuihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti