Helsingin Sanomat haastatteli eduskunnan
ulkoasiainvaliokunnan jäseniä 29.12.2021 -lehteen Venäjän viime aikojen
toimista. Haastateltuina olivat Matti Vanhanen, Kimmo Kiljunen, Elina Valtonen
ja Eva Biaudet. Hesarin otsake kertoo
kaiken: ” Venäjän käytökselle ei löydy ymmärrystä eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan
jäseniltä”. Seuraavana päivänä lehti haastatteli professori Heikki Patomäkeä
samasta asiasta, ja professorilta löytyi hieman enemmän ymmärrystä
tapahtuneelle. Aion peilata omia näkemyksiäni Patomäen haastatteluun ja katsoa
löytyykö ajatellusta yhtymäkohtia.
Yritän tässä kirjoituksessani muodostaa omaa kantaani
tietyistä tiedon palasista tai muruista, jotka ovat käytettävissä. Lisään tähän vielä annoksen
omaa ulkopoliittista seurantaani
viimeisten lähes 60 vuoden ajalta sekä pohjatiedot sivulaudaturtyöstäni ”Kylmän
sodan tulkinnoista” seitsemänkymmentäluvun puolesta välistä.
Haen perusteltua tietoa Venäjän toimille. Tämä ei tarkoita
sitä, että yrittäisin myönteisessä
mielessä ymmärtää Venäjän kieltämättä vaikeasti perusteltuja ulkopoliittisia
toimia, etten sanoisi uhkailuja.
Patomäki toteaa haastattelussa Naton laajenemisesta
1990-luvulla, että ”Venäjän näkökulmasta tulkinta on se, että kylmän sodan päättyessä venäläisten annettiin
ymmärtää, ettei Nato tule laajenemaan itään. Venäjän tulkinnan mukaan tätä
luottamukseen perustuvaa lupausta on rikottu toistuvasti ja jatkuvasti”.
Patomäen sanoista mieleeni tuli déjà vu-ilmiö: olen kirjoittanut
tästä joskus aiemmin. Vanhoista blogikirjoituksistani kaivoin esille kirjoitukseni, jolle olin antanut nimen: ”Neljännesvuosisata
väärää politiikka” (7.8.2019). Se taas perustuu aiempiin Ukraina-aiheisiin
kirjoituksiini, joista ei tässä sen enempää. En käy läpi parin vuoden takaista kirjoitustani
kokonaisuudessaan, mutta nostan siitä yhden kohdan esille, joka liittyy nykytilanteeseen
(ja Patomäen haastatteluun) selittävänä tekijänä. Lainaus ohessa:
”Tänään Naton laajenemista pidetään itsestään selvänä. Sitä
se ei ollut 1990-luvulla. Mitä tapahtui noina ristiriitaisten puheiden päivinä?
Olivatko länsiliittoutuneiden johtajat luvanneet 1990-luvun alussa jotain
Venäjälle Naton laajentumisesta? Kyllä, Yhdysvaltain ulkoministeri George Baker
ja Saksan liittokansleri Helmuth Kohl olivat suullisesti luvanneet Saksojen
yhdistämisen hintana Mihail Gorbatsoville, että Nato ei laajene itään, mutta
kirjallisesti ei toki luvattu mitään. Foreign Affairs syyskuu/lokakuu 2014
lainaa Saksan arkistoja (”Broken Promise”) ja toteaa seuraavaa: ”According to
records from Kohl’s office, the chancellor chose to echo Baker, not Bush, since
Baker’s softer line was more likely to produce the results that Kohl wanted:
permission from Moscow to start reunifying Germany. Kohl thus assured Gorbachev
that “naturally NATO could not expand its territory to the current territory of
[East Germany].” In parallel talks, Genscher delivered the same message to his
Soviet counterpart, Eduard Shevardnadze, saying, “for us, it stands firm: NATO
will not expand itself to the East.”
Tuo viimeinen lause on todistusvoimainen: ”meille (siis
lännelle) lupaus (olla laajentumatta nykyisen alueen ulkopuolelle) on luja:
Nato ei laajene itään”. Tästäkin on saivarreltu, että valtiomiehet puhuivat
vain Itä-Saksan alueesta, joka on täysin turhaa. Asiayhteydestä voi lukea, että
tarkoitettiin laajemmin Itä-Euroopan aluetta. Ukraina osoittautui sitten lännen
– Venäjän näkökulmasta - vaikutuspyrkimysten viimeiseksi rajaksi.”
Kaikki tuo liberaali ajattelu tapahtui 1990-luvun vaihteen
euforisessa ”Historian loppu” -hengessä, jolloin kuviteltiin, että kaikki asiat lutviutuvat liberaalin
demokratian nimissä, kunhan hyvää tahtoa riittää.
Venäjän vainoharhaisuuteen yltävä turvallisuushakuisuus -
jonka George F. Kennan aikoinaan määritti Venäjän ylimmäksi prioriteetiksi - on tavalla tai toisella taattava.
Minkäänlainen liberaalin demokratian Venäjään kohdistuva lähetystehtävä ei nykyisin
ole mahdollinen varsinkin, kun esimerkiksi Yhdysvallat ei itse täytä
kohtuullisiakaan vaatimuksia.
::::::::::::::::::::::::::::
Patomäki ottaa kantaa moniin asioihin, joista en ole aivan
samaa mieltä hänen kanssaan. Hän mm. toteaa, että ”olisi mahdollista, että Nato
sitoutuisi oleman laajentumatta esimerkiksi tietyksi ajaksi ilman, että annettaisiin sitoumuksia siitä, että
jotkut maat olisivat Venäjän etupiirissä.” Patomäki yrittää siis luoda tilanteen,
jossa länsi ja itä toimisivat symmetrisesti. On vaikeaa olettaa, että Venäjälle
riittäisi Naton laajentumisen estäminen toistaiseksi. On annettu lupauksia
(kts. edellä), joista ei ole pidetty
kiinni. Ei ole luottamusta. Toisaalta
Venäjän etupiirin tavoittelu saattaa olla kiveen hakattu päämäärä, se pidetään
päällä ainakin uhkana.
Olen edellä painottanut turvallisuushakuisuutta Venäjän
toiminnassa. Toinen vaihtoehto on, että
Venäjä pyrkii rakentamaan suojavyöhykkeen lännen väitettyä ekspansiota vastaan. Itse asiassa molemmat
yhdessä palvelevat Venäjän etua.
Etupiirin tavoittelussa onnistumista Patomäki pitää
epäuskottavana.
Hyvää Patomäen pohdinnoissa on, että hän yrittää löytää
poispääsyn umpikujasta eli juupas-eipäs tilanteesta. Tulisi löytää keino, jolla Venäjälle luodaan liikkumatilaa ilman, että siitä
maksettava hinta nousee liian korkealle. Venäjän korkealle asetutut tavoitteet
saattavat olla vaikeasti voitettava este. Patomäki pitää kuitenkin suuremman
konfliktin syttymistä hyvin epätodennäköisenä.
Ratkaisevaa Patomäen ajattelussa on, että hänelle ns. suomettuminen on
hyväksyttävä asia (Venäjän etujen ajamisen hyväksyminen kohdemaassa kaventamalla
itsenäisen maan riippumattomuutta tiettyyn rajaan saakka). Ymmärrän lähtökohdan
Venäjän turvallisuushakuisuuden näkökulmasta, mutta suomettumisen rajaamisen
määrittely niin, että turvallisuuden säilyttäminen suomettumisen kohdemaan
näkökulmasta on riittävä, on vaikea haaste.
Myös Suomen osalta kokemuksena oli, että suomalaiset käyttivät suomettumista
pahimmillaan toisia suomalaisia vastaan.
Patomäki arvostele suomalaisia viestimiä siitä, että nämä
eivät jaksa perehtyä konfliktiin avaamalla eri osapuolien näkymiä, vaan
luottavat mieluiten länsimaiden mediassa esiintyviin tietoihin. Johtopäätökseni
on, että Suomella on ihmeellinen alemmuuskompleksi, jossa mikään läntinen
integraatio (EU!) ei tahdo riittää. Ehkä vasta se on riittävä, että Suomi on lännen etuvartio.
Natoon liittymiseen Patomäki suhtautuu kriittisesti: ”olisi
absurdia, jos Venäjän uhkaaviin toimiin vastattaisiin lisäämällä uhkaa Venäjään
päin”.
Patomäki esittää melko suoraan toiveen, että presidentti Niinistö jossain tärkeässä
puheessaan ottaisi kantaa
jännittyneeseen tilanteeseen: mikä on Suomen rooli? Patomäki esittää yllättävän väitteen, että Niinistö on hämmentynyt eikä tiedä,
miten tässä tilanteessa pitää toimia. Veikkaisin itse, että enemmistö suomalaisista pitää Niinistön ulostuloja
perusteltuina ja riittävinäkin. Patomäki perää Helsingin hengen painottamista
yhä uudelleen, koska sitä tarvittaisiin nyt ”enemmän kuin koskaan kylmän sodan jälkeen”.
PS
Niinistön uudenvuodenpuheesta odotettiin kannanottoa nyt vallitsevaan jännittyneeseen tilanteeseen
ja sen seuraamuksiin. Se saatiinkin selvästi. Niinistö toivoi, ettei Suomen
turvallisuudesta tulisi riidan lähdettä. Hän totesi edelleen Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan olevan vakaata ja
liikkumatilan olevan arvokas asia.
Liikkumatilaan kuuluu mahdollisuus liittyä Natoon, ”jos niin päätämme”. Nato
puolestaan noudattaa avoimien ovien politiikkaa. Presidentti totesi, että
olemme tammikuun puolessa välissä viisaampia, kun nähdään, mitä Venäjän, Yhdysvaltain ja Naton neuvottelukosketuksesta
seuraa.
Avainasiat: Suomella
on liikkumatilaa, Naton oven on
myönnetty olevan auki, etupiirejä ei hyväksytä, monia solmuja avaavat (tai
sulkevat) suurvaltojen neuvottelut
käydään tammikuun puolessa välissä.
Tulkitsen niin, että N. alleviivasi, että sotilasliittoon liittymiselle on valmius,
jos suurvaltasuhteet ajetaan karille ja
johtavat konfliktiin. Nämä kannanotot eivät toki tarkoita automaattisetsi
liittoutumista eikä hätiköityjä päätöksiä, mutta ei voi välttyä ajattelemasta,
että jälleen on astuttu lähemmäksi Suomen
kansan vähemmistön edustamaa kantaa.
On toki mahdollista tulkita presidentin puheenvuoro reagoinniksi niihin uhkakuviin, joita on esitetty julkisuudessa. Presidentin
viesti – ilman uhkailun sävyä – on, että
valmius vastata uhkiin on olemassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti