Olen juuri saanut päätökseen Muhammad Alin elämänurasta kertovan kahdeksanosaisen dokumenttisarjan katsomisen. Taustalla soi lopputekstien aikana, dokumentin ”tunnusmelodiana” Bob Dylanin ”I Shall Be Released” Nina Simonen upeana tulkintana. Monet muistot viivähtävät mielessä, poikkeuksellinen elämäntarina . Sarja löytyy Areenasta nimellä ”Historia: Muhammad Ali”, joka on myös alkuperäisen dokumentin nimi. Muita määreitä ei tarvitakaan….
Luulenpa, että tämä
mammuttimainen kuvakerronta on melko lähellä täydellistä tarinaa kaikesta oleellisesta,
mitä Alin elämään sisältyi.
Kun ajattelen historiaan pysyvän tuntuisesti jääneitä elinaikamme
henkilöitä, ovat he etäällä minusta,
siltä ainakin tuntuu, mutta Cassius
Clayn alias Muhammad Alin kanssa olen elänyt rinnan nuoruuteni ja keski-iän
vuodet aina ikääntymisen kynnykselle saakka. Alilla on tällä ajanjaksolla ollut
monta elämää: nuoruus ja lapsuus Louisvillessa alemman keskiluokan olosuhteissa, ryhtyminen nyrkkeilijäksi, oman
kamppailulahjakkuuden työstäminen ammatiksi saakka, kehittyminen yhdeksi
kaikkien aikojen urheilijoista lajista riippumatta, uskonnollisen
elämänkatsomuksen omaksujaksi kääntyminen,
uskonnolliseksi vaikuttajaksi ryhtyminen, yhteiskuntajärjestelmän
eriarvoistavien piirteiden kriitikoksi ryhtyminen, armeijapalveluksen
kyseenalaistajaksi kääntyminen järjestelmätasolle saakka, mustan rodun
edunvalvojaksi ja globaaliksi lähettilääksi ryhtyminen, viihdyttäjän roolin
kehittäjäksi kypsyminen huippuammattilaisen tasolle saakka, murtautuminen
roturajat rikkoen kansalliseksi ja kansainväliseksi ikoniksi…..
Käytän dokumenttia omien muistikuvieni lähteenä ja runkona,
mutta en referoi sarjan sisältöjä pikkutarkasti.
Seurasimme serkkuni kanssa 1960-luvun vaihteessa pikkupoikina
Ingemar Johanssonin ja Floyd Pattersonin raskaansarjan keskinäisiä kohtaamisia.
Sattumalta ensimmäinen blogikirjoitukseni käsittelee tilannetta vuonna 1964,
jossa Johansson haastattelee (!) silloista Cassius Clayta. Kysymys oli
oikeastaan siitä, että Cassius ajatti Johanssonia pitkin kotikaupunkinsa
Louisvillen katuja ja mainosti vierastaan kovaäänisesti avoautosta käsin
”yhtenä kaikkien aikojen maailmanmestareista”. Clay oli jo tuolloin omaksunut
”suurin ja kaunein” sloganit, jotka autoajelulla kohdistuivat hänen
vieraaseensa, entiseen maailmanmestariin, Johanssoniin.
Mutta tätä ennen Clay voitti 18-vuotiaana olympiakullan
Roomassa 1960 ja alkoi saada nimeä tulevaisuuden suurlupauksena.
Jo ihan pikkuisena Cassius mainosti vanhempiensa mukaan
itseään nerona. Supliikki toimi jo
tuolloin. Nuori Cassius eteni nyrkkeilijän urallaan porras portaalta eteenpäin kohti
maailmanmestaruusottelua. Onni potkaisi varhain Clayta, kun hän sai taustajoukkoihinsa
louisvillelaisten liikemiesten ringin, joka näki Clayssa potentiaalisen
supertähteyden, ja joka osasi johdatella
hänen uraansa taitojen kehittymisen mukaisesti.
Jo uransa alussa Clay omaksui tunnetuksi tulleen
nyrkkeilytyylinsä, joka perustui käsien
alhaalla pitämiseen, nopeisiin
jalkoihin, pään ja ylävartalon nopeaan
edestakaiseen liikkeeseen (ei niinkään sivulle tapahtuviin väistöihin) ja salamannopeisiin jab-lyönteihin. Tyyli ei
ollut riskitön, mutta yleensä Clay
onnistui välttämään osumat tai sitten vastustaja vain kevyesti tavoitti Clayn.
Myös suu kävi koko ajan. Ennen otteluja ”Louisvillen suurisuu” (Louisville lip) yleensä kertoi,
missä erässä hän päättää ottelun. Yhtä lailla sujui loppusoinnullisten runojen rustaaminen
ja lausuminen. Hän oli itse itsensä paras mainosmies, jonka maine kiiri läpi valtakunnan. Hän poikkesi lähes kaikista muista urheilijoista juuri supliikillaan,
huumorillaan ja sanavalmiudellaan. Hän
puhui suohon parkkiintuneet ja kyyniset lehtimiehet.
Kun Sonny Liston löi Floyd Pattersonin, avautui Claylle mahdollisuus kohdata
karhumainen, ylivoimaisensa pidetty Liston maailmanmestaruusottelussa. Liston oli
selvä ennakkosuosikki ja odotettiin, että
hän tukkii Clayn suuren suun eikä vain yhdessä vaan kahdessa perättäisessä
ottelussa. Samaan aikaan Clayn nyrkkeilijäntaidot alettiin tunnustaa yleisesti.
Ja niin vain kävi, että Liston taipui ennakko-odotusten vastaisesti molemmissa
vaiherikkaissa otteluissa. Lehdistötilaisuudessa ottelujen välissä Ali
huudahti vapauttavan lausahduksen: ”Voin sanoa ja puhua, mitä haluan!”
Se kuulosti itsetietoiselta itsenäisyysjulistukselta mustan kulttuurin
piirissä , kuten eräs varttuneempi toimittaja totesi.
Ensimmäisen Liston-ottelun voittotunnelmissa Clay paljasti, että hän oli liittynyt mustiin muslimeihin, joka
oli järjestäytynyt Nation of Islam -järjestöksi. Sen johtajana toimi Elijah Muhammad. Valkoisiin ja
juutalaisiin Nation of Islam suhtautui kielteisesti. Näissä yhteyksissä Ali
oppi tuntemaan myös radikaalin mustien johtajan Malcolm X:n. Alista järjestö sai valkoisen ylivallan
ankaran kriitikon. Noina aikoina Ali ei
todellakaan ollut pidetty valkoisten keskuudessa. Mutta pian Ali joutui
tekemään valinnan Elijah Muhammadin ja Malcolm X:n välillä, jotka ajautuivat
erimielisyyksiin. Ali valitsi Elijah Muhammadin, johon hän luotti monien
mielestä liian sokeasti ja antoi järjestölle avaimet ohjata itseään
nyrkkeilijän ammatissa.
Ali puolusti mestaruuttaan 1965-67 useita kertoja
huippuvastustajia vastaan (mm. Patterson, Cleveland Williams, Zora Folley,
Ernie Terrel….).
Ali rakensi muurin itsensä ja niiden ihmisten välille, jotka eivät suostuneet käyttämään hänen uutta
nimeään vaan juuttuivat hänen ”orjanimeensä” Cassius Clay. Ali kehitti supliikistaan
tunnusmerkin, jolla hän raivasi ammattimaisten
sanankäyttäjien hyljeksinnästä
huolimatta tien huipulle, mutta toisaalta loukkasi supliikillaan verisesti monia
hänen kannaltaan viattomia ihmisiä.
Alin menestys särki monta ihmissuhdetta ja tuotti tuskaa
lähimmille varsinkin sekä puolisoille että runsaalle määrälle tyttöystäviä.
Aikaa riitti lapsille vain häviävän pieni tuokio. Ehkä se oli sitten
laatuaikaa. Islamilainen naisen alistaminen sai erikoisia muotoja Alin
persoonan kautta. Henkisen julmuuden vastapainona Ali harjoitti
hyväntekeväisyyttä ja kanssaihmisten taloudellista ja muunlaista avustamista. Tässä
hän oli uskomattoman höveli. Osa rahoista kului myös Alia ympäröivän ”seurueen
”tai ”siipiporukan” ylläpitoon.
::::::::::::::::::::::
Asepalveluksesta kieltäytyminen oli yksi periaatteista, joista Ali ei missään tapauksessa antanut
periksi. Häntä uhkasi viiden vuoden vankilatuomio, jota hän asianajajien avulla viivytti
vuosikausia. Alin suosio laski alimmilleen, olihan kansalaisten enemmistö
tuolloin vielä Vietnamin sodan oikeutuksen kannalla. Alin islamilainen vakaumus
kesti. Hänen elantonsa oli kuitenkin kiinni nyrkkeilijän uran jatkumisesta ja tuomion roikkuminen ilmassa esti häntä
ottelemasta vuosina 1967-70. Hän elätti
itseään mm. luennoimalla, esiintymällä mainoksissa ja olemalla mukana TV:n
keskusteluohjelmissa. Kiitos näiden
esiintymisten Alin persoona avautuu syvällisemmin kuin muutoin olisi tapahtunut.
Vihdoin vuonna 1971 Alin tuomio kumottiin monien vaiheiden jälkeen korkeimman
oikeuden päätöksellä.
Seitsemänkymmentäluvun vaihteessa raskaansarjan nyrkkeily
sai julkisuusbuustin, kun kauan odotettu Muhammad Alin ja vuoden 1968
olympiakisojen raskaansarjan olympiavoittaja Joe Frazier ottivat yhteen. Ottelu
(”Fight of the Century”) käytiin maaliskuussa 1971 Madison Square Gardenissa. Ottelua
edelsi raivoisa vihanpito ottelijoiden välillä. Ali oli ylivoimaisesti
aggressiivisempi osapuoli ja kävi
kovilla kierroksilla ennen ottelua. Ottelu sai ennen kuulumattoman huomion
osakseen. Puolitoista tuhatta
lehtimiestä pyrki seuraamaan ottelua ja sillä oli 300 miljoonaa
TV-katselijaa. Hulluus valtasi nyrkkeilymaailman: valtava määrä kuuluisuuksia
ryntäsi paikalle. Ali lupasi varhaisen vaiheen
tyrmäyksen, mutta erehtyi pahasti tällä kertaa. Nopeus ja tanssitaito eivät
riittäneet. Frazier hallitsi ottelua ja voitti kaikkien kolmen tuomarin
papereissa. Ali kärsi uransa ensimmäisen tappion.
Jo Frazieria vastaan Ali ei pystynyt kehätanssahtelulla väistelemään
iskuja, vaan otti niitä vastaan yhä
enemmän, erityisesti uransa jälkipuoliskolla. Alin iskukestävyys oli hyvällä
tasolla, mutta lyöntien jäljet näkyivät
väistämättä varsinkin, kun hän ei malttanut lopettaa nyrkkeilyuraansa ajoissa.
Frazierin jälkeen Ali kohtasi mm. Jerry Quarryn ja Oscar
Bonavenan. Ali selvitti ottelut, vaikka
tauko näkyikin kehätyöskentelyssä.
Monet odottivat uusintayhteenottoa Alin ja Frazierin
välillä. Paras ajankohta meni ohi, kun
ottelua ei saatu aikaiseksi. Samaan aikaan Frazier menetti mestaruutensa
kahdella rökäletappiolla uutta tähteä George Foremania vastaan. Ali omalla
tahollaan - monien voitettujen ottelujen ohella - kärsi odottamattoman takaiskun kokematonta Ken
Nortonia vastaan. Jäljellä oli kahden tappion kärsineen ja ”hiipuvan”
nyrkkeilijän, Alin ja Frazerin kohtaaminen. Kuitenkin ottelun lataus säilyi
korkealla tasolla. Ennakkotunnelmissa käyty keskustelu ennen erään TV-shown käynnistymistä
johti käsirysyyn Alin jälleen kerran suututettua Frazierin.
Alin ja Frazierin välinen ”Super Fight II” oteltiin tammikuussa 1974. Tällä kertaa Ali otti
selvän pistevoiton. Molemmat ajoivat itsensä näännyksiin täydet erät
kestäneessä kamppailussa.
Alin maine sai uutta buustia, kun Yhdysvallat vetäytyi
Vietnamista. Hänet voitiin julistaa oikeassa olijaksi kansalaisten keskuudessa.
Suuren enemmistön myötätunto säilyi Alin
puolella läpi jäljellä olevan elinajan.
Oli aika otella mestaruudesta Alin ja George Foremanin kesken.
Ottelu käytiin Zairen Kinshasassa lokakuussa 1974. Kamppailua mainostettiin
nimellä ”Rumble in the Jungle”. Se oli taistelu vain vähän liioitellen kahden
maailmankatsomuksen välillä: Foreman
heilutti USA:n pienoislippua Tommi Smithin ja John Carlosin synnyttämän
antiamerikkalaisuuden hengen vastaisesti voitettuaan vuoden 1968 olympiakisojen
raskaansarjan kullan, kun taas Ali oli USA:n harjoittamaa politiikkaa vastaan
monella eri rintamalla, mutta varsinkin koskien Vietnamin sotaa. Ali
haukkui Foremania valkoiseksi.
Foreman oli kirkas ennakkosuosikki tuossa omalaatuisessa
viidakkotaistelussa. Ali oli ympäristössä, joka suosi häntä. Hän oli käsite zairelaisille
ja kaikille afrikkalaisille. Foremanilla oli kova työ sopeutua kuumiin ja
hänelle vihamielisiin olosuhteisiin. Koettiin käsittämätön tapahtuvaksi: Ali voitti tyrmäyksellä kaikkien odotusten
vastaisesti. Alin maine hakattiin kiveen ikuisesti juuri Mobutun Zairessa.
Ali käyttäytyi Zairessakin entiseen tyyliin pitämällä
lähellään sekä vaimoaan että uutta tyttöystäväänsä tai pikemminkin uusia
tyttöystäviä. Häntä eivät mitkään moraalisäännöt koskeneet. Alimaiseen avoimeen
ja rehelliseen tyyliin hän tunnusti tekosensa myöhemmin TV:ssä kaikelle
kansalle. Ja ihmiset ymmärtääkseni soivat hänelle paheksumisesta vapaat
erioikeudet!
Yksi ottelu oli käymättä: Alin ja Frazierin kolmas ja ratkaiseva
ottelu näiden kahden legendan välillä.
Alin ikonisuuden koostamisessa
tarvittiin tämä yksi kamppailu, joka päättyi Filippiineillä Alin voittoon, kun pahasti hakattua Frazieria ei päästetty
viimeiseen erään. Myös uupuneen Alin
terveydelle taistelu oli yksi osa tulevaa ja tuhoisaa sairaskertomusta: liike
ja puhe hidastuivat. Yleisö rakasti Alin sairaaksi!
Alin ura nyrkkeilijänä ei päättynyt kovin kunniakkaasti, mutta loppu on pääosin vaipunut
unholaan. Silti hän voitti jatkuvasti. Lopettamisen yrittämisestä häntä ei voi
syyttää, mutta ympärillä hyörivä väki, ”seurue”, ”hännystelijät” - Alin oman viehtymyksen lisäksi - piti huolta
siitä, että nyrkkeily ei unohtunut. Ottelut eivät jääneet historiaan. Alia pidettiin oikeutetusti hiipuvana nyrkkeilijänä,
ei kuitenkaan kehäraakkina. Vuonna 1978 Ali menetti maailmanmestaruutensa Leon
Spinksille vain voittaakseen sen takaisin uusintaottelussa: kolmas
maailmanmestaruus! Uran loppupuolen
ottelujen nyrkkeilyllisten ansioiden vähetessä palkkiot nousivat joissakin otteluissa
huippuunsa. Sitä korjaa, mitä kylvää. Raha on kova konsultti!
Viimeisen ottelun luonne looginen seuraus Alin väsymisestä.
Hän kohtasi huippukuntoisen uuden tähden Larry Holmesin. Ali oli hiekkasäkki,
jolle Holmes joutui sanomaan kesken ottelun: ”Älä ota enää iskuja vastaan”. Alia
ei päästetty enää kehään 10. erän jälkeen. Hän oli loppu. Holmes kävi
pyytämässä anteeksi ottelun jälkeen pahoinpitelyään!
Alin loppusaldo nyrkkeilijänä oli 56 voittoa ja viisi
tappiota. Uran briljantteja huipentumia olivat ottelut Sonny Listonia, Joe
Frazieria ja George Foremania vastaan.
:::::::::::::::::::::::::::
Alin uran kahtena pahimpana erehdyksenä monet pitävät ensinnäkin Alin irtautumista Malcolm
X:stä ja kääntymistä moraalikysymyksissä suurpiirteisen Elijah Muhammadin kannalle
mustien muslimien sisäisessä kamppailussa. Tässä taistelussa Malcolm X oli alun
perin ideologisempi, mutta pyrki elämänsä viimeisinä aikoina irti militantista
mustien liikkeestä rakentaen suvaitsevaisuutta rotujen välille. Siitä hän sai
maksaa hengellään: radikaalit ainekset surmasivat hänet kostoksi - militantin siiven kannalta - ”luopiona”. Toiseksi Alin pimeänä puolena
pidetään toisten ihmisten – jopa hänelle itselleen suopeiden ihmisten - solvaamista. Tämän julman käyttäytymisen symbolina
pidetään Alin ala-arvoisia hyökkäyksiä (”Setä Tuomo”) Joe Frazieria vastaan, joita tämä ei koskaan elinaikanaan antanut anteeksi
Alille. Frazier oli jopa tukenut
taloudellisesti Alia, kun mies oli rahapulassa vaikeina aikoina. Joe Frazier
sopi kyllä legendan rakentamiseen - Alin legendan.
Ali oli nopea kaikessa, kunnes vauhti hyytyi viimeisten
vuosikymmenien Parkinsonin tautiin. Sitä ennen kädet ja jalat olivat vikkelät, samoin teräväkielinen suu: supliikki oli
parhaimmillaan ylivoimaista. Yksi kaikkien aikojen viihdyttäjistä hiljeni
elämäntyönsä eläväksi muistomerkiksi.
Muhammad Alista muotoutui vähitellen maailman kuuluisin
ihminen. Siinä mielessä Ali oli oikeassa: ”I Am The Greatest”. Elämänsä lopun
Ali omisti uskolleen ja uskonnolleen.
Uudella vuosituhannella Ali sai arvonantoa yksituumaisesti
ja palkittiin kerta toisensa jälkeen teoistaan. Hauraan ja tutisevan mestarin
viimeinen uroteko oli olympiatulen sytyttäminen Atlantan olympiakisoissa 1996.
Ali kuoli 74-vuotiaana vuonna 2016.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti