Kylmän sodan Suomi, osa 4 , Yhteenveto

 

Kylmän sodan Suomi, osa 4 (sisältää arvion dokumentin jaksoista 6, 7 ja 8 sekä yhteenvedon) 

Osassa kuusi käsitellään presidentin vaihtumista Kekkosesta Koivistoon. Dokumentissa esitetään arvelu oliko kysymys ”vapautumisesta” siirryttäessä Kekkosen ajasta Koiviston aikaan? Suomettuneet,  YYA:n kannattajat  ja kekkoslaiset sanoivat vastauksena,  että vapautumis-sanan käyttäminen tässä yhteydessä on loukkaus niitä ihmisiä kohtaan,  jotka elivät edellistä vaihetta,  ”vapaudettomuutta” (koska he eivät itse tunteneet olleensa vapaudettomia).

Dokumentin kuudennen osan pääargumentti on,  että Koiviston aikaan siirtyminen ei muuttanut paljoakaan Suomen ulkosuhteita eikä sisäpolitiikkaakaan, ei ainakaan heti. Koiviston yhdeksi merkittävimmistä teoista muodostui kuitenkin hiukan myöhemmin normaaliparlamentarismin istuttaminen Suomeen. Hallitukset istuivat koko vaalikauden ajan.

YYA-sopimus oli voimassa, samoin ystävyyden retoriikka ja lukemattomat ”vanhan ajan” iskulauseet. Koivisto jatkoi ensitöikseen YYA-sopimusta 20 vuodella. Uuden presidentin KGB-yhteys toimi yhtä hyvin kuin edellisen presidentin aikaan.

Muutostakin tapahtui. Koivisto irrotti YYA-käsitteen koskemaan vain Neuvostoliitto-suhteita eikä sitonut (sotkenut) siihen puolueettomuutta (ei tarvinnut enää ”pyrkiä puolueettomuuteen”). Myöskään ei kerrattu enää sitä,  että Lenin ”luovutti” itsenäisyyden Suomelle.

Kuudes jakso täyttyy lukuisista enemmän tai vähemmän pienistä yksityiskohdista, jotka pyrkivät kertomaan aikojen ja sattumusten muutoksista. Tässä vain luettelen muutamia: tapaus Mullova (salakuljetus Ruotsiin), K-kaupan Väiski (kulutuskäyttäytymisen siirtovaikutus Viroon), Neuvostoliiton ohjuksen harhautuminen Inarin jäälle, amerikkalaisten elokuvien kuvaaminen Helsingissä (kuvaten Moskovaa tai  Pietaria), ”neuvostovastaisuus”-käsitteen  käytön jatkuminen, peliteollisuuden tuotteiden läpilyönti,  joissa Neuvostoliitto muodostaa viholliskuvan, Valittujen palojen markkinataloutta korostava viesti, paikallisradioiden läpilyönti, ensimmäisen Neuvostoliiton historiateoksen (koko historia)  julkaiseminen sitten 1930-luvun, Paasikiven muistelmien postuumi julkaiseminen (Paasikiven inhorealismi) sekä Tsernobylin ydinonnettomuus ja sen hidas tuonti julkisuuteen.

Sarjan tämä osa pirstaloituu  osiin, joista on vaikea löytää punaista lankaa. Kai tarkoitus on osoittaa maailman vähittäistä muutosta ja vapauden kaipuuta. Halutaan myös osoittaa, että mikään muuri ei estä tiedonkulkua. Osa muutoksista presidentin vaihdoksen yhteydessä oli hyvin pinnallisia, osa tyydyttää tirkistelyn halua…..

Osassa seitsemän kuvaus jatkuu osan kuusi kaltaisena: runsaasti yksityiskohtien kuvauksia. Suomen asema muuttui, kun Neuvostoliiton johto vaihtui, Suomi ei ollut enää erikoistapaus. Gorbatsov uusi Neuvostoliiton johtoa ja mm. entinen diplomaattihenkilöstö vaihtui. Se merkitsi jatkuvuuden katkeamista, mutta sitä ei jääty  kaipaamaan, koska vanha kaarti oli  oppinut tulemaan kiusallisesti Suomen iholle yhteistyötä ”vaaliessaan”.

Gorbatsov keskittyi rauhan teemaan ymmärrettävistä syistä. Neuvostoliitolla ei ollut varaa pitää kylmän sodan armeijavahvuutta eikä asearsenaalia.

Suomen talouden tunnusluvut osoittivat alaspäin ja saman aikaan Suomen länsi-integraatio vahvistui. Idänkaupasta tuli murheenkryyni  1990-luvun vaihteessa  pysyvän alijäämän takia. Laman syntyyn liittynyttä kokonaisuutta oli vaikea hallita ja näytti siltä,  että kokonaisvaltaista kuvaa kriisin syvyydestä ei tunnistettu,  ei poliittisella eikä suuryritysten puolella.

Menneisyydenhallinta otti ensiaskelia: talvisotaa ei vieritetty  enää Suomen aloittamaksi, mutta syyllisyys vieritettiin Neuvostoliiton taholta yksin Stalinin kontolle. Suomi sai vihdoin haluamansa tunnustuksen,  kun Gorbatsov  julisti: ”Suomi, puolueeton Pohjoismaa”.

Dokumentista jää tuntu, että Koivisto yritetään riisua kaikista positiivisista odotuksista, että hän olisi aloittanut uuden kauden Neuvostoliitto-suhteessa. Päinvastoin korostetaan sitä,  että vanha peli jatkui. Tässä dokumentti ei toimi reilulla tavalla, sillä aiempi intiimi kanssakäyminen suomettumisineen siirtyi historiaan. Neuvostoliitolla ei ollut veto-oikeutta presidentin vaaleissa. Koivisto säilytti jotkin vanhan politiikan ulkoiset tunnusmerkit, mutta vältti vanhaa salailevan sopimisen  kulttuuria. Johtavien poliitikkojen Neuvostoliiton avulla tapahtuvasta syrjinnästä luovuttiin.

Koivisto oli varovainen Baltian uuden aseman tunnustamisen suhteen eikä ottanut mitään riskiä. Koivisto rakensi tulevaisuuden odotukset Gorbatsovin vallassa pysymisen varaan ja pettyi,  kun niin ei käynyt. Baltia irtosi Neuvostoliiton otteesta kivuliaasti. Verenvuodatusta (Vilnan verilöyly 1991) ei vältetty. Koivisto omaksui luonteenlaadulleen tunnusomaisesti öljyä laineille valelevan kannan ja se tulkittiin kylmäkiskoisuudeksi balttien näkökulmasta. Koivistosta jäi historiaan kriisien ja konfliktien liioittelua välttävä asennoituminen.

Boris Jeltsinin Suomen vierailu vuonna 1992 toimi idän paineesta vapautumisen viimeisenä sinettinä.

Suomen lopullinen länsimaistuminen jäi dokumentin arvioiden mukaan Koiviston seuraajien harteille. Tässä mielessä Koivisto toimi enemmän siltana vanhan ja uuden välillä kuin kaiken politiikan länsimaistajana. Hän pikemminkin varoitti nopeasta lännettymisestä, vaikka länsisuhteet kiinteytyivätkin hänen aikanaan.  

:::::::::::::::::::::::::::::

YHTEENVETO

Lopuksi vedän yhteen sarjassa esitettyjä ”kohtauksia” Suomen historiasta peittelemättä omaa ajatteluani.

Kahdeksas ja viimeinen osa esittää haasteen: eikö meidän pitäisi tuntea häpeää suomettuneisuuden ajasta?  Miksi suomalaiset reagoivat jälkikäteen vaisusti yhteiskuntaa tai ajattelua muuttaneisiin ilmiöihin, kuten suomettumiseen?  Vastaus tuskin löytyy tuntemastamme pelosta jotain suurempaa kohtaan,  vaan yleensä maltillisesta suhtautumisesta paradigman muutokseen. Jos kysytään kumpi on lähempänä suomalaisuutta (minkä tahansa) suurentelu vai (minkä tahansa) mitätöinti, niin veikkaisin jälkimmäistä. Tässä ajattelussa voi olla jotain, joka selittää nopean toipumisen Suomen sisällissodasta, puhumattakaan suomettumisesta. Epämiellyttävissä asioissa unohtaminen armahtaa.

Kuka siis pyytäisi anteeksi suomettuneisuutta? Harvassa ne ovat!  Eri asia on,  että kokemuksesta otetaan opiksi,  ja aiemmin virheeksi osoittautunutta ei haluta toistaa. Miten pitää yllä hyviä tai - huonossakin tapauksessa -  kohtuullisia  suhteita sortumatta nöyristelyyn?

Kysymys: miksi ei analysoida uudelleen tapahtunutta? Vastaus: jos tai kun suomettuneisuuden muisto on kipeä,  ei välttämättä haluta kiusata itseä ja muita  erittelemällä kipua tuottavia asioita.

Suomettuminen oli maan tapa. Tämä on armahtava synninpäästö, joka pelastaa monet. Myöskään poliittisia johtajia ei ole vaadittu tilille. Kuinka suuriin katumusharjoituksiin olisi suomettuneiden ryhdyttävä? Ketkä kaikki vahingoittuivat  suomettuneiden toimesta? Aiheutuiko kuolonuhreja? Mahdollinen katumusharjoitus jääköön kunkin omalle kontolle.

Timo Vihavaisen kirjan nimeä lainaten kansakunta oli rähmällään. Tämä pelastaa paljon: oltiin kollektiivisesti rähmällään. Dokumentissa hahmotetaan kaksi mahdollista syyllistettävää tahoa: (yksi) koko kansa ja (kaksi) kansakunnan valiot. Minua vaivaa suomettuneisuudessa vain yksi iso asia:  suomalaiset itse käyttivät Neuvostoliitto-suhteita käsikassarana poliittisten vastustajien lyömiseksi, siis toisia suomalaisia vastaan. Kuulosti siltä,  että haluttiin karsinoida (oikeasti) isänmaalliset ja vähemmän isänmaalliset eri aitauksiin.

Kun Neuvostoliitto inhosi Väinö Tanneria (koska Tanner kilpaili samoista vaaleanpunaisista  vasemmistolaisista äänistä kuin kommunistit), niin tämä erittäin suuri patriootti (jonka nimeä dokumentissa ei vahingossakaan mainittu) joutui myös Kekkosen hampaisiin. Vieläkin Tanneriin suhtautumisessa on jäljellä Kekkosen ja K-linjan ajan haikuja, vaikka jotkut, kuten Lasse Lehtinen,  ovat toimineet Tannerin maineenpalauttajina.  

Joillakin dokumenttisarjan vierailla oli toisenlaisia syitä antipatiaan. Pirkko Saisio vierasti 1970-luvun woke-ilmiötä (poissulkemiskulttuuria), jossa taistolaiset jakoivat muita vuohiin ja lampaisiin keksimänsä poliittisen ”kieliopin” tai ”sanaston” avulla. 

Entä pitäisikö tuntea myötähäpeää niiden puolesta, jotka omaksuivat suomettuneisuuden säännöt kirjaimellisesti? Jostakin syystä en tunne. Entä myötätuntoa niiden puolesta,  jotka joutuivat kärsimään? Georg C. Ehrnrooth, Tuure Junnila ja Kullervo Rainio mainittiin dokumentissa. Sanoisin kyllä esimerkiksi Georg C. Ehrnroothin osalta, että hänellä oli muitakin syitä joutua eristyksiin kuin oikeassa olemisen taito. Syynä taisi olla oikeassa olemisen ehdottomuus. Tuure Junnila oli taas henkisesti niin vahva järkäle, että hänellä oli varaa ajatella toisin, niin tässä kuin monessa muussakin asiassa.

Mikä asia poliittisessa elämässä juuri nyt on sellainen,  josta voidaan sanoa jonkin ajan kuluttua,  että se on väärin tai oikein?  Lainaan Matti Klingeä, joka on todennut: ”Menneisyyden kuvauksen suuri ongelma on jälkiviisaus. Me tiedämme, miten sitten kävi, mitä kuvauksen kohteena ollut aika ei tiennyt”.

Nuoret, jotka eivät ole kokeneet 1970-luvun suomettumista voivat opiskella teemaa kirjoista ja muusta mediasta, vaikkapa tästä kahdeksanosaisesta Kylmä sota-dokumenttisarjasta.  Totuutta ei löydy siitäkään, on vain vaihtoehtoja,  joista sitten oman ymmärryksen perusteella on valittava lähinnä oikea tai muiden tietolähteiden kanssa sopiva yhdistelmä. Harmittavin lähestymistapa on EVVK (ei vois vähemmän kiinnostaa). 

Moni taistolaisuudesta ja suomettumisesta irtisanoutunut lähtee tänä päivänä siitä, että länteen Suomi identifioituu luontevimmin. Mutta voisiko silti olla oma  paikkansa tehdä ohjelmasarja,  jossa pohditaan läntistä liittymäpintaa kriittisesti suomettumiskeskustelun rinnalla?  Nyt nähty dokumenttisarja ei pohtinut lainkaan ”läntistä vastakappaletta”  kriittisesti vaan ikään kuin toiveiden tynnyrinä: vihdoinkin ollaan vapaita! Historia ei kuitenkaan ole vieläkään loppunut.

Voiko Suomi suomettua tulevaisuudessa kaiken koetun jälkeen? Tietenkin voi. Venäjällä moni ajattelee etupiiriä,  joka ulottuu ainakin Ruotsin rajalle. Pidemmälle ei ehkä kannata jossitella: historia harvoin toistuu sellaisenaan. 

Dokumentissa kysyttiin,  voisiko Suomi ”kaukosuomettua” esimerkiksi Kiinan vaikutusvallan alle. Mikä ettei? Jos Kiina pääsee asemaan, jossa se on maailmanvaltias (jota se joskus on ollutkin), niin kuinka luontevasti sopeudumme uuden komennon alle?  Dokumentissa  todettiin,  että Suomessa ei suhtauduta  Kiinaan läheskään yhtä kriittisesti kuin Ruotsissa. Maltillisuus, pidättyvyys ja hieman unelias reagointi on tässäkin Suomen erityispiirre.

Tällaisessa dokumenttisarjassa on kokoon juostun tuntu. Se on täynnä yksinkertaistuksia. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla eriteltynä,  miten vilpitön ystävyys ja suomettunut ystävyys ilmenivät ja ilmenevät käytännössä.

Suomettuminen – kollektiivinen häpeä vai nolo menestystarina? Näin voidaan kysyä, mutta jos vastaan asian vierestä, niin kysyisin oliko Suomen kylmä sota dokumentissa kuvatun lailla pelkkää suomettumista vai oliko se muutakin?  Oli tietenkin. Se muu jää toisen dokumentin tehtäväksi.