Helsingin Sanomissa (8.9.2012) oli juttu yksityisen sektorin työntekijöiden merkityksestä kuntatalouteen ”Kunta tarvitsee yksityistä rahaa”. Juttu on oikeansuuntainen, mutta tarkennettavaakin jää.
Esimerkkeinä suurista yksityisen sektorin työvoimaosuuksista mainitaan Urjala ja Kärkölä. Kummankin kunnan yksityisen sektorin työvoimaosuus suhteessa julkiseen on noin 40:n suhde 10:een, kun esimerkiksi Vantaalla luku on 33/10 ja Oulussa 19/10. Etlan Hannu Kaseva, samoin kuin kuntaministeri Henna Virkkunen toteavat suuren yksityisten osuuden tukevan kunnan elinvoimaisuutta. Tämä pitää osin paikkansa. On kuitenkin todettava, että Urjalan ( 21 %) ja Kärkölän (20,75 %) veroprosentit ovat korkeita. Kunnat, joissa on pieni yrityskanta kuten Muhos (16/10) pystyvät alempaan veroprosenttiin kuin nuo mainitut kaksi ”yrittäjyyskuntaa”. Tarvittaisiin enemmän tietoa kunnista ennenkuin voidaan tehdä johtopäätöksiä. Olisi hyvä tietää esimerkiksi kuntien valtionosuuden määrä ja velkataso.
Kunnat saavat yrityksiltä kiinteistöveroa, tuloveroa henkilöstön kautta ja yhteisöveroa. Näistä kiinteistövero on selkeä tulolähde. Jos yrityksellä on hyvin iso kiinteistö, voi kiinteistövero nousta satoihin tuhansiin euroihin vuodessa. Yhteisöverotuotto on jo spekulatiivisempi. Kysymys on siitä millaista tulosta yritys haluaa näyttää. Lisäksi yhteisövero maksetaan valtiolle, joka ”palauttaa” osan siitä kuntaan, monikuntaisissa yrityksissä moneen kuntaan jako-osuuksina. Tuloverotuotto on tietenkin tärkeä tulolähde kunnalle. Huomioitava on, että jos kuntaan tulee uusi yritys tuo palkattava henkilökunta tullessaan myös menoja (koulut, päiväkodit ym.).
Sekä kiinteistövero- että yhteisöverotuotto ovat kunnan kannalta pienehkö tuloerä verrattuna koko tuloverotuottoon. Kuntien välillä on tässä kuitenkin suuria eroja.
Kunnan menestymiseen ja dynaamisuuteen on monia syitä. Aivan ratkaisevaa on tulotaso. Sen merkitys on suurempi kuin yksityisen ja julkisen sektorin työpaikkojen suhde. Jos tulotasoa eritellään tarkemmin nousee merkitseväksi seikaksi nykyisen tulotason ja tulevan tulotason suhde. Kunnat jotka menettävät elinvoimaa eli hyvätuloisia veronmaksajia ovat heikoilla jatkossa. Kunnat, joihin muuttaa parempituloisia asukkaita kuin mitä on kantaväestön ja poismuuttaneiden tulotaso voittavat jatkossa. Useiden kuntien kohdalla on tapahtunut jo niin, että aktiivit kuntalaiset ovat jättäneet kunnan ja hakeutuneet rintamaille. Maailmanlopun kuntia ei pelasta edes yksityisen sektorin suuri työntekijämäärä. HS:n jutussa Reijo Vuorento toteaa oikein, että varsinkin yksityiseen sektoriin kuuluvan maatalouden suurehko suhteellinen osuus ei tuo nettotuottoa. Maatalous on pitkälti yhteiskunnan tukemaa tuotantoa.
Menestyviä kuntia ovat usein suurkaupunkien kehyskunnat. Niissä on positiivinen kierto opiskelun, asumisen ja työn välillä. Lapsiperheitä on runsaasti, koska vanhemmat muuttavat lastensa kanssa mieluusti suurkaupungista väljempiin (ja edullisempiin) asumisolosuhteisiin kehyskuntiin. Lapset muuttavat aikanaan opiskelemaan suurkaupunkeihin ja valmistuessaan (ja kun heidän lapsensa ovat syntyneet) muuttavat takaisin kehyskuntiin. Tämä positiivinen kierto luo menestyskunnat. Juuri nämä suurkaupungissa jalostuneet tulomuuttajat ovat kehyskuntien menestysresepti. Tulomuuttajat hyvine tutkintoineen vaurastuttavat kuntaa. Näin tapahtuu siinäkin tapauksessa, että työpaikka jää (kuten useimmiten tapahtuukin) suurkaupunkiin. Asuminen ratkaisee verotulojen kohdistumisen.
Itse olen kiinnittänyt huomiota työpaikkojen vaihtosuhteeseen eli kuinka paljon työntekijöitä tulee kunnan ulkopuolelta töihin kuntaan ja kuinka paljon lähtee töihin ulos kunnasta. Tästä suhteesta käytän nimitystä dynaamisuusluku. Jos dynaamisuusluku on tasan 1 on lähtijöiden ja tulijoiden määrä yhtä suuri. Useimmissa Helsingin kehyskunnissa lukema on 3.0-3.5. Jos suhde on tuon suuruinen tai suurempi on kysymys voittopuolisesti asumiskunnasta. Jos suhdeluku lähenee 1.0:aa on kysymys merkittävästä työssäkäyntikunnasta. Helsingissä lukema on 0,7 (se on siis dynaaminen työssäkäyntikunta). Helsingin kehyskunnista työpaikkakuntaa parhaiten edustaa Tuusula, jossa lukema on 1,5:n paikkeilla. Menestyksen merkki on siis se, kun kunnassa on hyviä, tunnettuja ja suuria työnantajia, jotka houkuttelevat naapurikunnistakin työntekijöitä. Tietenkin verotulot viime manitussa tapauksessa menevät naapurikuntaan, mutta se on vain yksi totuus asiassa. Parhaassa tapauksessa - kuten Tuusulassa - kunta on sekä asumis- että työssäkäyntikunta.
Työpaikkaomavaraisuus on usein esillä ollut termi. Ns. teoreettinen työpaikkaomavaraisuus sisältää sekä omassa kunnassa asuvien omaan kuntaan sijoittuvat työpaikat että muualta kuntaan tulevien työpaikat. Se on siis työpaikkojen vaihtosuhdetta täydentävä mittari. Työpaikkaomavaraisuuden ollessa korkea (esim. lähestyy 100 prosenttia tai ylittää sen) kunta on kiistämättömästi menestyjä. Esimerkiksi erikoiskauppa on tällaisessa kunnassa riittävän vahva ja ehkäisee tehokkaasti ostovuotoja suurkaupunkeihin.
Ns. todellinen työpaikkaomavaraisuus tarkoittaa kunnan omien asukkaiden työssäkäyntiä omassa kunnassa. Luku on monitulkintainen. Suuri maatalousväestö johtaa korkeaan todelliseen työpaikkaomavaraisuuteen. Se ei taas välttämättä merkitse kunnalle menestystä.
Korkea yksityisen sektorin työpaikkaosuus kunnassa saattaa koostua pääosin yhdestä suuresta työantajasta. Tämä on riski. Niinpä tässäkin mielessä pelkästään yksityisen sektorin työpaikkojen korostaminen ei ole riittävä menestyksen ehto.
Tietenkin työllisten määrä ja työllisyystilanne samoinkuin ns. huoltosuhde ovat tärkeitä menestysmittareita. On tärkeää, että omassa kunnassa on työpaikkoja, mutta lähes yhtä tärkeää on, että töihin pääsee naapuriin tai joka tapauksessa lähialueelle ja mieluiten hyvillä julkisilla kulkuvälineillä. Tämä mahdollistaa korkean työssäkäyntiasteen ja toimivan huoltosuhteen.
Viime aikoina on menestyksen mittarina korostunut pk-yritysten mahdollisimman suuri määrä. Kun vienti tökkii ja globalisaatio kuristaa suuria yrityksiä on tärkeää, että sijalle nousevat pienet ketterät työllistäjät.
Kuten tästä huomataan kokonaismenestystä voidaan kuvata vain erilaisten mittareiden yhdistelmällä. Yksityisen ja julkisen sektorin asettaminen toisiaan vastaan ei ole hedelmällistä ajattelua. Juuri julkisen sektorin hyvien työpaikkojen tuottamilla palveluilla (koulut, päiväkodit) luodaan edellytykset menestyville yrityksille. Kunnan taloudenhoito vaatii tehokkaiden ja lahjomattomien virkamiesten panoksen. Elinkeinotoiminnan edistäminen on yksi kunnan tärkeistä tehtävistä. Meillä on kaikesta kohinasta huolimatta kokonaisuudessaan erinomaiset julkiset palvelut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti