perjantai 14. syyskuuta 2012

Siirrettyä hinnoittelua

Olen mielenkiinnolla seurannut keskustelua ns. siirtohinnoittelusta. Siirtohinnoittelulla tarkoitetaan hinnoittelua samaan konserniin kuuluvien yhtiöiden välisissä liiketoimissa. Avainkäsite on markkinaehtoisuus. Konsernien sisäisten liiketoimien on oltava markkinaehtoisia. Globaalissa taloudessa valtioiden väliset sopimukset siirtohinnoittelusta ovat välttämättömia juuri kaupan globaalisuuden takia. Tavoitteena on, että tulo ja siitä maksettava vero maksetaan oikeassa valtiossa. Viimekätinen positiivinen tarkoitus on, että vältetään kaksinkertainen verotus.

Kun asia tuli julkisuuteen suurella kohulla, käsitettiin asia ehkä jopa pääosin veronkierroksi tai kähminnäksi verottajan selän takana. Keskustelusta on jotenkin välittynyt kuva, että ko. verokierto olisi lähinnä tai erityisesti Suomen ongelma. Sitä se ei ole, vaan haasteet ovat maailmanlaajuisia. Siirtohinnoittelusta ovat puhuneet monet taloustietelijät jo useita vuosia sitten. Esimerkkinä mainittakoon professori Teivo Teivainen. Kun väärät ihmiset puhuvat oikeista asioista on vaikeaa saada viestiä läpi. Onneksi tilanne on muuttumassa ja nykyisin keskustelu on levinnyt jo kahvipöytiin.

Suomessa ja Ruotsissa asian laaja julkisuus johtuu siitä, että siirtohinnoittelu tuli niin lähelle hyvinvointipalveluja ja hyvinvointiyhteiskuntaa. Kun suurten kansainvälisten terveydenhoitoalan yritysten omistajat ovat veroparatiiseihin rekisteröityneitä yrityksiä ja siirtohinnoittelun avulla verotusta oli siirretty konsernin sisällä kaikkein kevyimmän verotuksen maihin, nousi asiasta metakka. Ei ole ensimmäinen kerta, kun hyvää tarkoittava toimenpide kääntyy tavallaan itseään vastaan. On tärkeää erottaa välttämätön sopimuspohjainen siirtohinnoittelujärjestelmä sen porsaanreiistä tai tarkoituksellisista väärinkäytöksista. Markkinaehtoperiaate on tietenkin meille kaikille tärkeä asia. Sillä pyritään välillisesti varmistamaan, että hyvinvointiyhteiskunta saa sille kuuluvan rahoitusosuuden palvelujen tuottamisesta.

Veronkierto siirtohinnoittelun avulla johtuu käsittääkseni ensisjaisesti siitä, että velkavipu on saanut elämää suuremman merkityksen rahoituskeinona. Suomessa toimiva yritys maksaa konserniavustusta suomalaiselle emoyhtiölleen (jolloin sen verotetteva voitto jää hyvin pieneksi tai olemattomaksi). Miksi ? Siksi, että emoyhtiö on niin raskaaasti velkainen. Miksi emoyhtiö on velkainen ? Siksi, että emoyhtiön ulkomailla toimva emoyhtiö on antanut sille suuria lainoja (vaikka se ei niitä tarvitsisikaan). Suomalainen emoyhtiö maksaa velkoja takaisin kovilla konsernin sisäisillä koroilla ja saa tästä hyvästä ruhtinaalliset korkojen verovähennykset (plus tappiollisen tuloksen, jolloin ei tarvitse maksaa yhteisöveroa). Ulkomainen emoyhtiö sijaisee veroparatiisissa ja osoittaa siellä voittonsa. Ulkomailla toimivan pääomasijoitusyhtiön periaate on, että businesta tehdään mahdollismman pienellä omalla pääomalla ja mahdollisimman suurella velkapääomalla. Verottajan näkökulmasta konserni näyttää verotettavasta tulosta putsatulta yritysryppäältä.

Kauppalehden siirtohinnoittelua käsitelleessä Olli Herralan artikelissa (Kansainväliset veroriidat lisääntyvät, 13.9.2012) halutaan tuoda esille järjestelmän välttämättömyys. Ajatus on oikea. Uusliberaalina tuntemani Olli Herrala kuitenkin pyrkii kääntämään asian niin, että on synnytetty paljon melua tyhjästä. Kyllä tässä on kysymys erittäin laajasta ja hankalasta globaalin tason asiasta. Valtioiden välisellä erittäin vaativalla dokumentaatiolla yritetään välttää moraalia murentava verokilpailu. Siirtohinnoittelu on yksi niistä harjoitelmista, jolla globaalista taloudesta yritetään saada edes jollain tasolla säädelty ote. Vastapuolella ovat ne, jotka suhtautuvat välinpitämättömästi tai kielteisesti säätelytoimiin. Useimmat kuitekin hyväksyvät siirtohinnoittelun positiiviset periaatteet.

Kansallisvaltiopohjainen säätely on tullut tiensä päähän. Globaalilla säätelyllä on erittäin tärkeä tehtävä: sillä pyritään estämään tulevat taloussodat. Edellinen globaalin talouden vaihe ennen vuotta 1914 päättyi maailmansotaan. Sen jälkeen kaksi maailmansotaa ja syvä lama 1930-luvulla loivat automaattisesti säännöt maiden ja ihmisten käyttäytymiselle. Ajanjakso 1914-1990 on kuitenkin osoittautunut epäsuosituksi, jos ajatellaan optimaalista valtioden välistä suhteiden hoitoa. Sodat (ml. kylmä sota) ovat saaneet ihmiset kaipaamaan rauhaa, mikä on tietenkin oikein. Bipolaarinen maailmankäsitys täydennettynä kolmannella maailmalla eli ”takapajuisilla mailla” muodosti em. ajanjaksolla sen kokonaisuuden, jonka kanssa piti elää, mutta josta haluttiin pois. Tilalle luodun järjestelmä piti olla voitto liberaaleille demokratioille , joiden välillä vallitsee vapaan kaupan periaatteet. Näin ei ole käynyt: sitä mukaan kuin kaupan globaaleista säännöistä on päästy sopuun on uusia haasteita kertynyt sijalle.

Kehittyneiden ja kehittyvien maiden problematiikka on tullut uutena asetelmana myös siirtohinnoitelujärjestelmään. Suuret konsernit ovat räikeästi käyttäneet siirtohinnoittelujärjestelmää putsatakseen esimerkiksi luonnovarojen tuotannosta saadut tulot itselleen mahdollisiman täysimääräisesti. Jotkut väittävät, että kolonialismin aika on ohi. Se ei pidä paikkaansa, vaan uuskolonialismi on hienovaraisempaa: maata ei tarvitse fyysisesti vallata, jotta saa sen kansantaloudesta otteen.

Informaatioteknologian huima kehitys on ajanut hidasliikeisten ihmisten, päätäjien ja kansakuntien ohi. Globaali säätely on kuin dopingin vastaista taistelua: harvoin jos koskaan ollaan ajan tasalla.

On ymmärrettävää, että Konserniverokeskuksessa ollaan ärtyneitä, kun heidän työnsä - jonka yhteiskunta on heille antanut - ikään kuin mitätöidään väärinkäytösvyyhden varjolla. Oikea ja väärä on pyrittävä erottamaan toisistaan niin vaikeaa kuin se onkin. Oikea ja väärä ovat vaihtuneet tulkintaan: jossain hämärän rajamailla löytyy ehkä ohut naru, jota myöten kävelemällä löytyy ratkaisu. Asioiden selvittämisen kannalta on tärkeää, että ohipuhuminen loppuisi: toiset haluavat puhua siirtohinnoittelun välttämättömyysta (mikä on oikein) ja toiset haluavat puhua siihen liittyvistä väärinkäytöksista (mikä on oikein). Juupas-eipäs väittely ei johda hedelmälliseen lopputulokseen.

Valtioiden ja yritysten välinen hillitön velka- ja verokilpailu on tuonut siirtohinnoittelujärjestelmän sananmukaisesti keskuuteemme, sillä me kaikki käytämme esimerkiksi terveydenhoitopalveluita. Vielä tähdellisempää on tajuta, että valtioden ja alueiden välinen kilpailu voi johtaa sotaan joko vanhassa tai jossakin uudessa muodossa: kuka pystyy arvioimaan finanssimarkkinoiden ja siirtohintajärjestelmien ym. sekavuuden keskellä sodan riskin suuruuden ? Tai ehkä se on jo täällä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti