Maailmanjärjestysten markkinat: kuka johtaa maailmaa? Osa 1

 

 Palaan jälleen koko ajan muuttuvaan maailmanpolitiikan ilmapiiriin, joka ilmenee joko satunnaisina tapahtumina, tarkoituksellisina operaatioina tai sitten ennalta arvaamattomina käänteinä suurvaltapolitiikan labyrinteissä.

Politiikan arvaajilla on nyt isot markkinat. Mitä epäjohdonmukaisemmalla tavalla elämä ajautuu perinteisistä uomistaan ulos, sitä herkemmin esitetään arvauksia kristallipallosta katsottuna.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Hesarissa lehden Pekingin kirjeenvaihtaja Matilda Jokinen esitti minun mielipidekuosiini sopivan arvion maailmanpolitiikan tilasta. Kolumnissaan ”Kiinalla olisi hetki iskeä, mutta se ei voi” (29.7.2025) Jokinen esittää laajan kirjon eri lähteistä kerättyjä tietoja,  jotka kumulatiivisesti saattavat olla paras lähestymistapa nykyarvioiden   pohjaksi.

Lähestymistapa on oikea, jos sillä ymmärretään suurvaltojen keskinäisriippuvuutta. Eri suurvalloilla on erilaisia tarkoitusperiä, mutta ne joutuvat ottamaan  muiden suurvaltojen mielipiteet huomioon voidakseen operoida. Tähän sisältyy vaikeatulkintaisuus , joka tekee kolumnin otsakkeen perustelluksi. Tässä suurvalloiksi luetaan USA, Kiina, Venäjä ja EU. Heti toisen maailmansodan jälkeen korostui Yhdysvaltojen ylivoimainen asema maailmanpolitiikassa. Vasta pikku hiljaa pystyttiin puhumaan bipolaarisesta Venäjän so. Neuvostoliiton huomioivasta maailmanpolitiikasta. Amerikkalainen kenraali saattoi 1950-luvulla ylemmyydentuntoisesti sanoa, että jos Neuvostoliito aloittaa sodan, se tuhoutuu itse ennen kuin yö vaihtuu päiväksi.

Nyt aletaan olla sellaisessa tilanteessa, joka valitsi ensimmäisen maailmansodan aattona, ei ollut yhtä tai kahta suurvaltaa,  jotka olisivat voineet hallita, ”johtaa” maailmaa, vaan useita valtioiden muodostamia voimaryhmittymiä.

::::::::::::::::::::::::::::

Olen aiemmin kuvannut toisen maailmansodan jälkeistä tilannetta argumenteilla, joihin viittaan seuraavassa. Yhdysvaltain kongressin asettamassa ns. Paul Nitzen komiteatyössä vuodelta 1950 arvioidaan Yhdysvaltain asemaa silloiseen maailmanpoliittiseen ja strategiseen tilanteeseen peilaten, mutta samalla tulevaisuuteen suuntautuen.

Paul Nitzen mukaan Yhdysvallat tulisi pyrkiä hallitsemaan globaalia ympäristöä ”tukikohtaimperialismin” (oma käsitteeni) ja taloudellisen ylivoimansa avulla. Se rakensikin suunnitelmansa mukaisesti 1960-luvulle tultaessa yli tuhat sotilastukikohtaa ympäri maailmaa (nykyisin sillä on  noin 750 sotilastukikohtaa). Voimansa tunnossa se kävi leppymätöntä taistelua sosialismia vastaan. Ja kaikkeen tähän sillä oli varaa. Nitzen komitea tarjosi hyvän vastineen sijoitetuille dollareille: sen mukaan Yhdysvalloilla oli varaa pitää  yllä korkeaa ja koko ajan paranevaa elintasoa ja silti luoda maailman mahtavin sodankäyntikoneisto Neuvostoliiton asettamaa haastetta vastaan.

Yhdysvaltain edellä kuvattu panostus sotilaallisen voiman lisäämiseen vapautti Länsi-Euroopan voimavarat hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen turvaamiseen. Nyt on todettu, että panostukset puolustukseen ovat olleet liian vähäiset ja Eurooppaa uhkaa sotilaallisen voiman vuosia jatkuneen alimitoittamisen seuraukset.

Jo tuolloin siis ratkaistiin Länsi-Euroopan rooli hyvinvoivien kansalaisten maanosana mm. Marshall-avun (so. amerikkalaisten) ansiosta. Siitä myös käynnistyi Euroopan sotilaallinen riippuvuus  Yhdysvalloista, joka nyt on kovasti esillä USA:n halutessa vähentää tukea ja Euroopan rimpuillessa puolustuksensa – nyt jo unholaan painuvan - ”kahden prosentin säännön” kanssa. Toisaalta olen nähnyt USA:n rahoittaman varustautumisen siten, että Yhdysvallat rakensi tietoisesti  oman puolustuksensa  eturintaman Eurooppaan. Sitä ei siihen pakottanut mikään ulkoinen voima.

Vuosikymmenien kuluessa  Yhdysvaltain mahti on pikku hiljaa murentunut  eikä Yhdysvalloilla ole enää varaa asetettuun  nitzeläiseen tehtävään. Yhdysvallat on velkaantunut kymmenien vuosien ajan. Se painostaa Natoa sisäisesti lisäämään puolustuksensa rahoituksen vähintään kaksinkertaiseksi. Saman aikaan suurvaltojen voimasuhteiden muutokset ovat asettaneet uusia haasteita. On edetty kaksinapaisesta maailmankuvasta yksinapaisuuden kautta moninapaisuuteen.

Yhdysvaltojen sisäisessä resurssikilpailussa tilanne on johtanut republikaanien hallituskaudella budjettien repeämiseen ja demokraattien kaudella  valtion velkaantumisen maltillistumiseen päinvastoin kuin puolueiden tavoiteohjelmissa sanotaan. Donald Trumpin kaudella republikaanien velkavetoisuus jatkuu entiseen malliin.

Paavo Noponen – urheiluselostajan muotokuva

 

 Paavo Noponen (1930-2016) on jäänyt minulle mieleen selostajaäänenä, jonka selostuksissa oli sitä oikeaa sävyä, jopa räjähtävyyttä. Ylen Elävässä arkistossa on videoklippi vuoden 1966 Ruotsi-Suomi -maaottelusta, jossa selostajaparivaljakko Pekka Tiilikainen-Paavo Noponen antaa näytteen sujuvasta yhteistoiminnasta. Siinä he istuvat rinnakkain Tiilikaisen selostaessa 3000 metrin estejuoksua. Pekka vakaana ja rauhallisena saattaa juoksijat viimeiselle kierrokselle,  ja juuri oikealla kohtaa kiertää kätensä Paavon niskan taitse ikään kuin kaulaillakseen (!) kollegaa. Mutta ei hän sitä tee,  vaan kouraisee kädellään selostajakumppania olkapäästä  sanoakseen äänettömästi,  että nyt on sinun vuorosi. Siinä samassa ääneen räjähtää Paavo Noponen tuolla tutulla teräksisen ärjyvällä  äänentaajuudella, joka ei jätä ketään kylmäksi. Noposen selostajan ääni yltyy kilpaa yleisön mylvinnän kanssa. Paavo Noponen oli mielestäni ensimmäinen nykyajan selostaja ikiomalla tyylillään. Hän oli kutsumusammatissaan, jonka itsekin vahvisti.

Nuo ajat ovat lähtemättömästi painuneet mieleeni, sillä kiinnostukseni urheilua kohtaan oli tuolloin 1960-luvulla vahvimmillaan. Kauas oli edetty niistä 1950-luvun alun päivistä, jolloin Noponen selosti ohuella ja alavireisellä  äänellä,  joka kertoi vielä löytymättömästä tyylistä.

Noilta ajoilta Noposta jäi harmittamaan munaus seiväshypyn selostuksessa -  ensimmäisessä urheiluselostuksessaan ikinä  - jossa Valto Olenius  ”työnsi seipään rimaan”. No, kyllä siitäkin selvittiin Pekka Tiilikaisen ystävällisellä avustuksella.

Samaan aikakauteen on luettavissa Noposen vuoden 1956 elokuussa tekemä opintomatka Yhdysvaltojen syvään etelään. Niinpä suomalaiset saivat eloisan ensivälähdyksen rock n´ roll -tähti Elvis Presleystä. Aivan mukavanoloisesti Noponen – 26-vuotiaana – selviää Hound Dogin aikuisesta Elviksen uran analysoinnista.

Noponen on tunnuksenomaisesti nimenomaan radioääni. Harvoissa TV-juonnoissaan hän saattoi kilpailla nopearytmisellä selostuksellaan kuvan kanssa, jolloin syntyi häiritsevä vaikutelma. Noposen esimiehet havaitsivat pian,  että Noponen oli omiaan radiotyöhön. Ja uravalinta oli sillä selvä.

Noponen on tunnustanut rajoittuneisuutensa: hän oli nimenomaan yleisurheilun, mäkihypyn  ja hiihdon selostaja, ei missään tapauksessa  moottoriurheilumiehiä: ”minä en pidä sitä sillä tavoin urheiluna”, sanoo hän haastattelussa vanhoilla päivillään. Liioin Noponen ei selostanut joukkuepelejä.

Noposen uran tähtihetkiä olivat Münchenin olympiakisat, joissa  Lasse Viren ja Pekka Vasala palauttivat ”Suomen urheilun kunnian” monien kieltäymyksen vuosien jälkeen. Veikko Hakulinen, Kalevi ”Susi-Kalle” Oikarainen ja Eero Mäntyranta olivat vastaavasti talvilajeissa ykköstähdet.

Noposen mielestä hyväksi urheiluselostajaksi ”pitää syntyä”.  Sujuva Suomen kielen taito ja asiantuntemus ovat selostuksen ydintä. Joskus protestoin sitä vastaan,  kun Noponen sanoi,  että selostus sinänsä on kaiken a ja o, ei tilastotietojen hallinta. Minä painotin molempia, eihän niitä tilastoja pidä tietenkään ylenmäärin  tyrkyttää selostukseen, kun kaikille ne eivät kuitenkaan avaudu. Selostuksen avainasia on tietenkin tunnelman luominen (”ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua”) ja siihen Noposen toteamukseen on helppo yhtyä.  

Paavo Noponen oli varsinainen maalailija selostuksissaan.  Värikkäät ilmaisut tuntuivat pulppuavan    luonnostaan hänen suustaan, mutta todistajalausunnot kertovat toista: hän opetteli etukäteen ”tarinan”  eli pitkän litanian herkullisia ilmauksia tunnelmasta tai urheilusuorituksesta,  mennen joskus niin pitkälle,  että   käsikirjoitti  jonkun pikamatkan  selostuksen etukäteen aivan kokonaan. Kun Noponen oletti näissä etukäteisselostuksissa tietyn urheilijan voittavan, saattoi käydä niin,  ettei käsikirjoitus toteutunutkaan käytännössä, ainoastaan selostuksessa….. Silloin harmitti.

:::::::::::::::::::::::::::

Paavo Noposen esikuvat olivat Martti Jukola ja Pekka Tiilikainen, mutta sanoisin omana tuntemuksenani,  että em. herrat olivat vanhan koulukunnan selostajia ja Noponen avasi urheiluselostuksen nykyaikaan, enkä oikein osaa sanoa,  mikä olisi selostustaidossa   ratkaisevasti muuttunut siirryttäessä Noposen päivistä tähän päivään – paitsi  nykyselostajien monipuolisuus lajikirjon laajentumisen myötä.

Kaikille edellä mainituille selostajille isänmaallisuus oli veressä. Kun Noposen selostajauran parhaat vuodet osuivat Reporadion vuosiin, oli siitä omat seuraamuksensa. Tietyissä piireissä korostunut ”sinivalkoinen ääni tai suomalaisuus” ärsytti,  ja Noposen ura saattoi kärsiä tästä. Hän ei päässyt  etenemään Tiilikaisen jälkeen  himoitsemalleen paikalle Yleisradion ”pääselostajaksi”.

Kuusamon ”sielunmaisema”  ja  yksittäisen ihmisen urotyötä symboloiva ”Susi-Kalle” olivat Noposen ikimuistettavia rakkauden tunnustuksia ja  tavaramerkkejä kyllästymiseen saakka. Sen sijaan aitamatkojen selostukset olivat Noposen aito bravuuri. Hänellä oli vaistomainen rytmiikan taju,  johon parhaiten soveltuivat aitamatkojen selostukset. Nykyselostajia hän moitti:  ”Sapettaa, kun aitamatkat selostetaan sileiksi”.

Lähelle lakipistettä Noposen räjähtävä selostus ylsi jo Rooman olympiakisoissa 1960, josta on Elävässä arkistossa näyte Armin Haryn voittamasta 100 metrin juoksusta. Joku Noposen kuulija lähetti terveiset: ”kiitos 100 metristä”.  Jo Tiilikainen sen puolitosissaan tiesi: tarvitaan ääntä karheuttavia juomia.

::::::::::::::::::::::

Lapsuuden kodin perintönä saatu kiinnostus kirjallisuuteen, kielten opiskeluun, musiikkiin ja Suomen kielen vivahteisiin kantoivat Noposta pitkälle. Näissä lienee myös hänen selostustyylinsä juuret.

Noposen uran loppuvaiheet sisälsivät turhaumia, kun hän ei päässyt selostamaan kaikkia työuransa loppuvaiheen kisoja johtuen silkasta epäonnestakin (mm. vakava kolari kisamatkalla).

Ehkä huippuselostajien työ muodostaa samalla tavalla urakaaren  kuin huippu-urheilijoilla: ensin noustaan huipulle, sitten pysytellään siellä,  ja lopulta alkaa hiipuminen toisten vallatessa paikan auringossa.  Tiilikaisen ja Noposen tähteyteen tämä urakaari liittyi elimellisesti, olivathan he aikakautensa suuria julkkiksia. Jokamiehen työura oli siitä kaukana. Paineet onnistumiselle olivat suuret.

Minulle jää käsitys, että Paavo Noponen eli monessa suhteessa uuden ajan ja menneen maailman saranakohdassa. Hän uudisti selostustyylin,  mutta samalla uppoutui yhä syvemmälle oman nuoruutensa sankareihin eikä pystynyt irtautumana menneisyyden tottumuksista ja tavoista.  

Noposta ihailtiin ja hän halusi tulla ihailluksi. Noposella oli naisensa,  joihin suhtautuminen oli kuin menneiltä ajoilta.  Äärimmillään tämä johti T.J.A. Heikkilä-tyyppiseen sankaruuden ja ritarillisuuden palvontaan kaksintaisteluhaasteineen!    Varsinkin Arto Teronen ja Jouko Vuolle Yle Urheilun tuottamassa ”Kiveen hakatut” -sarjassa mieltävät hänet verbaalisine  maalailuineen menneen maailman ilmiöksi, mitä yksinkertaistusta en kylläkään allekirjoita.

Vasen oikea, vasen oikea, oikea, oikea…

 

EVA on tehnyt vastikään kannatuskyselyn koskien  suomalaisten arvoja ja asenteita. Näyttää siltä, että muutamassa vuodessa on tapahtunut muutamia merkittäviä muutoksia, joita ohessa referoin tutkimuksen pohjalta. Mielenkiintoista on, että moni määrittelee itsensä sekä poliittisesti oikeistolaiseksi että  liberaaliksi.

Liberaaliksi?

Enpä usko, että haaveksitaan liberaalin puolueen perään. Kysymyksessä täytyy olla kaipuu liberaaliin ajatteluun vapaamielisyyden nimissä. Tähänkin on jätettävä  varaus: hyvin moni tuntee vierautta käsitettä ”liberaali demokratia” kohtaan. On ikään kuin helppo olla liberaali, koska se on  niin yleisesti hyväksytty – siis hajuton ja mauton. Siksi EVAn tutkimuksessa peräti 53 prosenttia suomalaisista määrittele itsensä liberaaleiksi. Konservatiivisesti ajattelevia on selvästi vähemmän eli 24 prosenttia.

Suuri muutos on tapahtunut perussuomalaisissa, joka on  muuntunut Timo Soinin työväenpuolueesta ilman sosialismia selvästi oikealle suuntautuneeksi puolueeksi. Turvallisuuspoliittisten teemojen noustua politiikan keskiöön on suunta vain vahvistunut.

Käsittelen seuraavassa tutkimusta referoiden poliittisen ilmapiirin muutoksia painottaen tärkeimmiksi kokemieni  asioiden merkitystä.

EVAN arvo- ja asennetutkimuksen tuloksen mukana 49 prosenttia suomalaisista sijoittaa itsensä poliittiseen oikeistoon. Vasemmalle sijoittaa itsensä 31 prosenttia vastaajista ja keskustaan vain 19 prosenttia. Viime mainittu on kutistumaan päin. Suurin muutos oikealle on tapahtunut yhden puolueen eli perussuomalaisten sisällä.

Oikeistolaistuminen saa mittaushistorian korkeimman prosenttiluvun. Mielipiteet ovat saman aikaan jyrkentyneet (muuttuneet radikaalisti tiedostavimmiksi), josta ainakin osa on luettavissa netin vaikutukseksi. Poliittisen keskustan kutistumisen voidaan osin laskea johtuvaksi vastakkainasettelun jyrkentymisestä.

Äärioikeistolaisuuden kasvun taas voidaan arvioida johtuvan yleisestä oikeistolaistumisen ja tunnustuksellisuuden voimistumisesta.

Tuloksia tarkasteltaessa voidaan nähdä arvo-asetelmat omana ylätasonaan, joka on irrallaan konkreettisesta puoluekannatuksesta. Mm. siksi perussuomalaisten oikeistopainotteinen kannatuksen lisäys  ei näy puoluekannatuksessa, ei vaikka maassa vallitsee oikeistosuuntaus.

EVAN tutkimuksen mukaan suomalaiset jakautuvat aatteellisesti neljään ryhmään: vasemmistoliberaalit (24 prosenttia), oikeistoliberaalit (22 prosenttia), oikeistokonservatiivit (18 prosenttia), sekä välityypit (32 prosenttia) ja vasemmistokonservatiivit (5 prosenttia). Tässäkin näkyy monisävyinen oikeistopainotteisuus, mutta toisaalta 24 prosenttia vasemmistoliberaaleja on vahva lukema eikä ennusta mitään romahdusta näin ajatteleville. Vasemmiston puolella jyrkän linjan  kommunistit (lähinnä vasemmistokonservatiivit) ovat menettäneet vanhasta kannatuksestaan suurimman osan.

Oikeistokonservatiivit ja oikeistoliberaalit edustavat siis yhdessä 40 prosentin kannatusta kansalaisten keskuudessa, joka on vaikuttava lukema ja kuvaa mm. markkinatalouden vahvaa asemaa.

Kuvastaako liberaalien vahva asema sitä, että suvaitsevaisuudella on edelleen tuntuva painoarvo Suomen kansan keskuudessa? Ennustettu polarisaation kasvu ei ehkä olekaan niin selvää kuin on odotettu. 

EVAn tutkimusta arvioineet ovat pitäneet matalaa äänestysprosenttia                                                      suurempana ongelmana kuin politiikan epäonnistumista. Politiikan suurimpana ongelmana on ehkä  sen merkityksen vähättely ja tai suorastaan arvon mitätöinti.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Hesarissa oli11.7.2025 vieraskynäpalstalla professori Maciej Kisilowskin kolumni ”Länsimaisen demokratian umpikujasta on vaikea löytää ulospääsyä”, jossa hän avaa kompromissihengessä liberaalien ja konservatiivien (radikaalien liberaalien ja oikeistopopulistien)  välistä problematiikkaa. Ensin hän erittelee liberaalien ja konservatiivien vastakkainasettelua konservatiivisestä näkökulmasta: Puola, Unkari, Serbia, Slovakia.… vain muutaman mainitakseni.

Liberaalit väittävät tilanteen lukkiutuneen, kun oikeistopopulistit ovat päässeet valtaan niin monissa maissa. Kisilowski tyrmää liberaalien maalaamat kauhukuvat ja toteaa, että historian kaari ei ole taipumassa mihinkään, vaan pikemminkin kahden vahvan suuntauksen välillä on jumiuduttu paikalleen.

Kisilowski: tarvitaan kompromisseja. Selkävoitoista ei kannata haaveilla.

Kisilowskia täydentäen: emmekö me Skandinaviassa ole kehittäneet aikojen kuluessa mallin (malleja), jossa liberaalit ja konservatiivit hallitsevat pääsääntöisesti vuoron perään? Sitä paitsi EVAn tutkimus osoittaa, että raja kahden pääsuuntauksen välillä on liikkuva ja hallitusvaihdos on usein melko kivuton. Tätä täydentää veteen piirretty viiva ihmisten liberaalien ja konservatiivisten ajatusten välillä. Ihmiset ajatteluineen liikkuvat ajan saatossa helposti rajojen ja kuviteltujen rajojen yli. Perussuomalaiset on järisyttävin esimerkki tästä, sanottakoon sen politiikan muutoksista mitä tahansa.

Skandinaviassa on kokeiltu liki kaikkia variaatioita hallitusvaihtoehdoissa. Tietenkin joku voi lisätä tähän faktan, että Skandinavian maissa yhteiskunnallisella  kompromissilla on pitkä historia takanaan ja kansandemokratioilla historian jäljet ovat vastaavasti myös pitkät, mutta ohentuneet  vuosikymmenien kuluessa.

Tällä hetkellä varsinkin Skandinaviassa kaksi todellisuutta etenee rinta rinnan: toisaalta mielipiteiden radikalisoitumista on ilmassa, mutta samaan aikaan vanha suvaitsevaisuuden politiikka nostaa päätään.

Kompromissin lähtökohdaksi Kisilowski tarjoaa laitaoikeistolle ”kevytversiota” sen jyrkistä tavoitteista. Ehkä ääriliberaalien tulisi vastaavasti hyväksyä kritiikki, jonka mukaan identiteettipolitiikassa on menty liian pitkälle. Käsittääkseni tämän suuntainen kehitys on muhinut pitkään.

 

Sota, jota käydään viimeiseen kerrostaloon saakka

 

Olen viime aikoina pohtinut mykyaikaisen sodan seuraamuksia. Asevelvollisuuden suorittaneena minua pidetään varmaankin jonkinmoisena sodan alkeiden asiantuntijana. Ainakin kuvittelen tietäväni, mitä sota on. Objektiivisesti tarkasteltuna asia tuskin on näin yksinkertainen. Sodan luonteen voi tietä vain sodan käyneenä - siviilinä tai sotilaana.

Kun katselen Kiovan tai Harkovan romahtaneita kerrostaloja tai mustunutta  reikää kerrostalon seinässä, mietin minkälaisen kohtalon ovat ohjuksen tai droonin tielle sattuneet kohtaamaan. Tapahtuu vieläkin pahempaa. Katsoessani uutisia saatan todeta, että oikeastaan mitään rakennetta ei ole jäljellä, vain  toistensa päälle kaatuneita elementtejä pölysotkun keskellä.

Niin voittajat kuin häviäjätkin ovat vastaavan tyyppisen hävityksen kohteena. Monesti tulee mieleen, että sotaa käydään viimeiseen kerrostaloon saakka.

Kyynikko voi sanoa, että pian ovat rakennusalan yritysten apajat valmiina, mutta eihän sitä voi näin härskisti ajatella. On pureuduttava niihin kuuluisiin ”juurisyihin”: ideologiset, uskonnolliset tai etniset ryhmät taistelevat toisiaan vastaan, ja naiset, miehet ja vanhukset vuodattavat kyyneleitä lohduttomasti etsiessään lähiomaisiaan raunioiden keskeltä. Missä on terve järki (sanity)?

Mikä lopulta on muuttunut vuosikymmenien ja  vuosisatojen saatossa? Käytän mahdollisuutta hyväkseni laajentaa näkymää aiheeseen:

Sotaa käydään aina jostain syystä, mutta tiedetäänkö, mikä se syy on? Robert McNamara, Yhdysvaltain Vietnamin sodan aikainen puolustusministeri, tunnusti, että Vietnamissa ei ensisijaisesti taisteltu suurvaltakeskittymien johtamien ideologioiden välillä.  McNamara päätyi arvioissaan siihen, että kysymys oli sisällissodasta. On vain ikään kuin pakko pitää yllä käsitystä alkuperäisestä sodan tarkoitusperästä. Vietnamin sisällissodassa, kyseenalaistettiin  amerikkalaisten kommunismin vastainen taistelu, jonka seurauksena 58 000 amerikkalaista ja miljoonia vietnamilaisia sai surmansa.

Vietnamin sodan aikana drooneja vastaavana pelon kohteena oli napalmin räjähtävä hyytelö, joka levitessään nylki pommitusten kohteiksi joutuneilta ihmisiltä ihon pois lihan ja luiden ympäriltä. Yhtä lailla alkukantaisten asumusten täyttämien kylien hävittäminen polttamalla - oli sisällä ihmisiä tai ei - oli yksi sodan julmuuksista. Raakuuksiin sorruttiin molemmin puolin. Vietkongin sissit valtasivat kylät yöllä, amerikkalaiset nuo samat kylät päivällä takaisin.

Näistä ajoista on pitkä matka Da Nangiin Vietnamin sodan aikuiseen USA:n tukikohtaan, josta amerikkalaiset turistit nyt varaavat huoneita käyttöönsä. Airbnb-mainokset suorastaan viskataan silmille. Sota on kaukainen muisto vain.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Robert McNamara on pohdiskellut lukemattomissa yhteyksissä omia ja amerikkalaisten vaikuttimia: miksi Vietnamissa kävi niin kuin kävi ? Pohdinnan tulos kiehtoo uteliaisuuttamme.

Yksi tapa avata Vietnamin sota on tehdä se Robert McNamaran muistumien kautta. Näin sota näkyi  minulle TV:n kautta: McNamara perehtyi puolustusministerinä sodan käynnin strategioihin ja ylemmyydentuntoisesti ja besserwissermäisesti opasti kenraaleitaan, jotka eivät tästä lainkaan pitäneet. Sodan saldo oli murheellinen: lähes 60 000 kaatunutta amerikkalaista. Vasta ehkä 1990-luvulla McNamara ymmärsi sodan todellisen luonteen: kysymyksessä oli ensisijaisesti sisällissota ja vasta toissijaisesti yksi kylmän sodan bipolaarisista (länsi vastaan itä) näyttämöistä. Tavatessaan parikymmentä vuotta sodan jälkeen Vietnamin johtajia hänelle valkeni, että Vietnam ja Kiina olivat olleet 1000 vuotta verivihollisia. Kuitenkin kylmän sodan tulkinnassa kaikki sosialistisen leirin valtiot (Kiina, Neuvostoliitto, Pohjois-Vietnam) niputettiin yhdeksi ja samaksi vihollispaketiksi. Entä jos McNamara olisi ymmärtänyt tämän aikaisemmin ? On vaikeaa silti uskoa, että amerikkalaisten enemmistö olisi hyväksynyt tulkinnan. Tärkeintä tässä on kuitenkin se, että jälkikäteen McNamara ilmeisen avoimesti pyrki erittelemään oman politiikkansa (ja presidentti Lyndon B. Johnsonin politiikan) virheitä. Hän myönsi, että Vietnam oli iso virhe. Tällainen oman historian kriittinen tarkastelu on jo sinällään harvinaista.

Tällainen pohdinta herättää lähinnä joko säälinsekaisia tai myötätuntoisia tunteita. On helppo olla katuvainen, kun kaikki on ohi, mutta eihän aihe päästä niin helposti otteestaan.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Errol Morrisin kuuluisassa Vietnamin sotaa käsittelevässä dokumenttisarjassa ”Fog of Warissa” on loistava loppujakso, joka paljastaa jotakin hyvin syvää McNamarasta ja sodan problematiikasta. Tämä jakso on kuvattu autossa, kamera on takapenkillä ja ohjaaja Morris haastattelee McNamaraa. McNamara itse ajaa autoa sateen hakatessa tuulilasia. Morris kysyy häneltä ratkaisevan kysymyksen: otatteko vastuun Vietnamin sodasta? Maallikko voisi ajatella, että jos Vietnam kerran oli virhe (jonka McNamara vanhoilla päivillään tunnusti), niin miksei hän samalla voi tunnustaa omaa ratkaisevaa osuuttaan siinä. Mutta McNamara oli tarkkana: hän kieltää vastuun ja sanoo, että sen myöntäessään hän olisi ”son of the bitch”, piruparka. Hän toimi presidentin avustajana, ei enempää. On myönnettävä, että jos hän olisi ottanut kokonaisvastuun, hän olisi ollut epäreilu itseään kohtaan. Hänen yläpuolellaan oli vielä mahtavampi mies: Yhdysvaltain presidentti. Silti hän ei syyttänyt presidenttiä. Hän oli lojaali loppuun saakka.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Entä tavalliset sotilaat eri maissa, miten he suhtautuvat sotaan joutumiseen/pääsemiseen? Toimittaja Anna-Stina Nykänen käsittelee asiaa kolumnissaan Hesarissa 7.7.2025: Kuka Espanjassa osaa käyttää aseita? Hyvä kysymys. Espanjahan nuukailee jo nyt Ukrainan tukemisen kanssa: Yhteinen puolustus ryyditettynä puolustuksen 5 prosentin budjettiosuudella ei todellakaan ole suosiossa. Ruotsissa varusmiespalvelun suorittaneiden osuus on 10 prosentin paikkeilla ikäluokasta. Eipä tuotakaan mainostettu, kun puhuttiin Ruotsin liittymisestä Natoon ja sama niukkuus vallitsee muidenkin  Natoon liittyneiden panostuksissa.

Saksalainen hyvinvointia korostava yhteiskunnallinen malli sotaan varustautumisen sijasta on kova sana Euroopassa. Hyvinvoinnin pumpulinpehmeyteen on jo ehditty tottua.

Suomen tilasta Nykänen antaa kovin ruusuisen kuvan: suomalaisille on selvää, että kaikki osallistuvat, jos sota uhkaa (?)  Sotatutkija Ilmari Käihkö, esittää relevantin ja oleellisen kysymyksen: keitä lähetetään rintamalle?

 

Urheilu vallankäytön välineenä

 

Hannu Pelttari on kirjoittanut aiempien urheiluaiheisten kirjojen jatkeeksi teoksen, jonka nimi on ”Diktaattori katsomossa” (Kirjapaja, 2020), jolla hän viittaa paitsi yhteen  kirjaan sisältyvään Berliinin olympiakisoja ja Hitleriä käsittelevään esseeseen, niin myös perusteeseen,  jolla hän on valinnut kirjaan mukaan tulevat aiheet. Niitähän piisaa Pelttarin valitsemalla metodilla. Hän on käyttänyt ”diktaattorin valtuuksia” ja valinnut juuri nämä kirjan sivuille taltioidut tarinat.

Kirjan alaotsake vastaa mielestäni pääotsaketta paremmin kirjan sisältöä ja kuuluu seuraavasti: ”Tositarinoita urheilusta vallan varjossa”. Tämän otsakkeen mukaisesti hän on valinnut teoksen kahdeksaan lukuun tarinoita,  joissa urheilua on käytetty jonkin vallankäytön välikappaleena urheilun historiassa. Olen itse valinnut tarkastelun ja arvioinnin kohteiksi kaksi esseetä: ”Media kaappasi urheilun  - tukahduttaako myös?” ja ”Urheilijat aktivisteina – mustat nyrkit Mexicossa”, joka kiertyy kahden pikajuoksijan Tommie Smithin ja John Carlosin elämäntarinan  ja urheilija-aktivismin ympärille.

Molemmat esseet ovat tuiki ajankohtaisia: media todella vyöryttää harmaan eminenssin tavoin urheilun  taustalla ja tarvittaessa syrjäyttää itse urheilutapahtuman  edun tieltään. Tommie Smith ja John Carlos toimivat varhaisina muurinmurtajina rodullista tasa-arvoa tavoittelevassa  rintamassa, kuten tämän päivän urheilija-aktivistit taistellessaan rodullisen tasa-arvon puolesta.

::::::::::::::::::::::::

Media kiinnostui urheilusta Suomessa  varsin myöhään 1800-luvun lopulla ja silloinkin vain pienin  uutisin. Niinpä vuosisadan vaihteen olympiakisat menivät miltei ohimenevällä maininnalla  Suomen lehdistössä. Vuoden 1912 olympiakisat  olivat varsinainen median seurannan lähtölaukaus, joskin Hannu Pelttari kiistää lähteisiinsä viitaten , että niissä olisi juostu Suomi maailmankartalle (”Urheiluhistoriamme suurin huijaus”). Pikemminkin Suomi tuli tietoiseksi olemassaolostaan ja kansallisesta itsetunnosta. Suomen lehdistössä kisoille saatettiin uhrata jopa sivu päivittäin.  Sekä porvaristo että työväestö pyrkivät omimaan kisojen suuren sankarin Hannes Kolehmaisen  ennen kuin hänestä tuli koko kansan hymyilevä Hannes.

Kaksikymmentäluvulla media sai yhä vaikuttavamman aseman. Helsingissä jopa kuulutettiin kovaäänisten kautta suurkilpailujen tapahtumia. Radio teki myös läpimurron kaksikymmentäluvun lopulla tullen vuosikymmeniksi merkittävimmäksi sähköisen tiedonvälityksen kanavaksi.

Berliinin olympiakisat olivat varsinaiset radiokisat, mutta muutakin mullistavaa tapahtui. Saksassa nimittäin aloitettiin  TV:n koelähetykset jo Berliinin kisojen yhteydessä ja Yhdysvalloissa 1950-luku muodostui TV:n vuosikymmeneksi vastaanottimien määrän lisääntyessä räjähdysmäisesti.  Radion valtakausi urheilussa ulottui silti pitkälle 1960-luvulle saakka. Itsekin seurasin tuolloin Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen selostuksia suurella innolla.

Vuoden 1960 olympiakisat seurasin isoisäni maatilalla. Maalaistalon tupaan olivat TV:n äärelle kokoontuneet naapuritkin. Isäntä oletti, että vieraat sammuttavat TV:n lähtiessään.  Koulussa biologian opettajani antoi mahdollisuuden seurata ”yksityisesti” Oslon hiihdon maailmanmestaruuskisoja kesken  oppitunnin vuonna 1966. Televisio yleistyi 1960-luvulla ja ohitti radion selkeästi seuraavalla vuosikymmenellä. Seitsemänkymmentäluvulla tulivat sitten väri-TV:t  Itse näin ensimmäiset väri-TV-lähetykset vuonna 1974.

Satelliittilähetykset astuivat kuvaan mukaan Tokion vuoden 1964 olympiakisojen yhteydessä. Tosin lähetykset tulivat Suomeen pienellä viiveellä. Englannissa vuonna 1966 pidetyt jalkapallon MM-kisat olivat todellinen läpimurto televisiolle. Minäkin seurasin intensiivisesti  Eusebiota  ja muita virtuooseja.

Medianäkyvyyden lisääntyessä raha rupesi näyttelemään yhä merkittävämpää osaa suurkilpailujen  järjestämisessä ja televisioinnissa. Vähitellen TV:llä oli mahdollisuus vaikuttaa urheilulähetysten  sisältöön ohi järjestäjien tavoitteiden. Raha ratkaisi. Aluksi liikkuivat miljoonat, sitten kymmenet miljoonat ja lopulta miljardit.

Suosiotaan nostivat erityisen hyvin TV:hen sopivat lajit, kuten snooker. Omaksi suosikikseni on noussut jousiammunta,  joka hyötyy TV-näkyvyydestä.

Median määrätessä osin myös kilpailujen sisällöistä on käynyt niin,  että esimerkiksi yleisurheilun Timanttiliigassa ei nähdä pitkiä juoksumatkoja. Kaupallinen media jopa pyrkii puuttumaan yksittäisten lajien sääntöihin,  joilla urheilulajia harjoitetaan. Paroni Pierre de Coubertinia voisi soveltaa seuraavasti:  tehokkaammin, tiivistetymmin,  kaupallisemmin. Lajivalikoimassa on tapahtunut mullistus. Uusia lajeja työntyy media- ja urheilumarkkinoille ja osa vanhoista lajeista kärsii aneemisuudesta. Aiemmin hyvin keskeinen ”Nykyaikainen viisiottelu” sopii esimerkiksi: se ei enää ole erityisen nykyaikainen eikä merkitykseltään keskeinen, mutta toisaalta juuri viisiottelun sääntöjä on urheilulajien keskinäisen kilpailun paineessa muutettu ehtimiseen.

Vielä suurempia mullistuksia on tulossa.

Tietokonepelaaminen  on kehittymässä  kovaa vauhtia uudeksi mahtilajiksi. Internet luo yhä uusia mahdollisuuksia pelaamiseen. Samaan aikaan tiedonvälityksen kirjo kasvaa eikä yksikään vanhoista ”kanavista” ole putoamassa pois. Media määrää tahdin, siitä tulee yhä suurempi vallankäyttäjä. Lajikohtaiset kanavat muun muassa yleistyvät.

Näyttää siltä,  että seuraava suuri asia on juuri e-urheilu. Herää paljon kysymyksiä. Käydäänkö taistelua osanottajien välillä enää eri maita edustaen vai ovatko urheilijat taustayhtiöidensä edustajia?

Jopa korona on muuttamassa urheilun sääntöjä. Vaikuttaahan epidemia tiloihin, yleisöön, suorituspaikkoihin ja moniin muihin asioihin. Siirrytäänkö urheilussa etäurheiluun? Jääkö henkilökohtainen kontakti pois? Vain taivas on rajana muutoksille: muuttuvatko olympiakisat aidosti suorituspaikkojen osalta koko maailman kisoiksi?

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Tommie Smith ja John Carlos ovat kotoisin laajan Amerikan mantereen eri puolilta, mutta yhteinen kokemus oli köyhyyden kurimus. Silti molemmat raivasivat tien yleisurheilun huipulle.   Se oli toimiva sosiaalisen nousun väylä mustille. Carlosia ja Smithiä voi verrata vain Muhammad Aliin, joka samalla tavalla taisteli rotunsa oikeuksien puolesta. Ensimmäisenä sai kyytiä  Alin ”orjanimi” Cassius Clay.

Vietnamin sodan vastustaminen ja kieltäytyminen palvelusta veivät Alilta maailmamestaruuden ja työmahdollisuudet. Silti Ali taisteli itsensä mustan yhteisön sankariksi, joka  uransan loppupuolella nousi myös valkoisen rodun ylpeydeksi. Viimeinen todiste tästä saatiin,  kun Ali sytytti olympiatulen Atlantassa 1996.

Toki urheilussa eteneminen huipulle saakka oli mahdollista vain harvoille ja valituille,  joiden lahjakkuusrakenne antoi siihen mahdollisuuden. Carlos ja Smith olivat tiedostavia mustien oikeuksien puolustajia, jotka käyttivät tilaisuuden hyväkseen asiansa puolesta.

Smith sen enempää kuin Carloskaan eivät olleet militantteja, vaan Martin  Luther Kingin liikkeen kannattajia.  Molemmat lahjakkuudet valmistautuivat Mexico Cityn vuoden 1968 olympiakisoihin. Kumpikin onnistui pääsemään loppukilpailuun 200 metrin juoksussa. Sekä Smith (kulta) että Carlos (pronssi) nousivat palkintopallille käsi ojennettuna ylös, toisella vasen käsi, toisella oikea.

Smithin ja Carlosin vastoinkäymiset Meksikon jälkeen olivat  aivan omaa luokkaansa. Heillä oli suuria vaikeuksia sopeutua siviiliin johtuen tekojensa seuraamuksista Meksikossa. Työmahdollisuuksia ei kerta kaikkiaan annettu.

Tommie Smithin voittoaika oli maailmanennätys,  19,83, mutta se hukkui protestin hälinään. Smithin ja Carlosin vierellä palkintopallilla seisonut Australia Peter Norman tuki protestia omalla henkilökohtaisella panoksella  joutuen hänkin vaikeuksiin tapahtuneen  johdosta. Myös 400 metrin voittaja ja ME-mies  Lee Evans oli osa protestia vahvistaen siten taistelurintamaa. Koko 400 metrin juoksun kolmoisvoiton tuonut amerikkalaistrio oli palkintojen jaossa mustat baskerit päässä.

Kuten sanottu kisojen jälkeen vuosikausien ajan Smithillä ja Carlosilla oli vaikeaa. Mutta kaikki voi muuttua ja kaikki muuttui. Aivan kuten Alin kohdalla niin myös Smithin ja Carlosin teon hyväksyttävyys kasvoi 2000-luvulle tultaessa. Heidät hyväksyttiin ja heille jopa pystytettiin patsas.

Yksi asia on selvä: Smith ja Carlos toimivat rotuerottelun vastaisen taistelun airuena. He olivat suunnannäyttäjiä niille,  jotka nyt jatkavat aktiiveina pikajuoksukaksikon työtä.

Smith ja Carlos osoittivat,  että uhraamalla oman hyvinvointinsa voi saavuttaa jotain suurta, jotain koko kansakuntaa koskevaa…. ei, vaan koko maailmaa koskevaa.

:::::::::::::::::::::::::

Hannu Pelttarin kirja muodostuu löyhästi toisiinsa sidoksissa olevista tarinoista,  joita yhdistää kilpaurheiluun liittyvä vallankäyttö.  Vallankäyttö on usein epävirallista ja välillistä, mutta monella tapaa vaikuttavaa. Monesti kertomuksissa on vahva yhteys suuriin yhteiskunnallisiin mullistuksiin.  Esseiden keskushenkilöt ovat poikkeusyksilöitä, joita ohjaa järki tai tunne niin kuin ihmiselämää yleensäkin. Helppolukuiset tarinat voi lukea satunnaisjärjestyksessä  kiinnostuksen mukaan.

 

Entä jos Venäjä voittaa sodan?

 

 

Julkaisin blogikirjotukseni ”Natoon liittyminen – jälkiviisauden analyysit” 10.6.2023, jota lainaan ohessa soveltuvin osin. Pohdin siinä monista näkökulmista Natoon liittymisen merkitystä mahdollisesti syttyvän sodan näkökulmasta.

Yksi lähestymistapa johtaa juurensa johtamisen filosofiaan. Usein todetaan, että suuri johtaja  (millä elämän alueella tahansa) johtaa joukkojaan edestä. Hän siis omalla esimerkillään johtaa joukkojaan kohti päämäärää. Sotilasliittoon päin kallellaan olevien odotus oli,  että presidentti (Niinistö) raivaa tien auktoriteetillaan Natoon. Monen mielestä asia ei ole aivan näin yksinkertainen. Kenraalin ei esimerkiksi kannata johtaa joukkojaan  edestä vaan vähän taaempaa,  jotta näkee kokonaiskuvan ellei sitten tarkoiteta edestä johtamista pelkästään vertauskuvallisessa mielessä. Hyvä johtaja ei ole pelkästään esimerkillä johtaja vaan myös strateginen johtaja.

Mielestäni presidentti Niinistö menetteli juuri niin kuin presidentin pitää menetellä haettaessa Natoon. Hän halusi johtaa kansaansa hieman varovaisemmin kuin monet muut eikä rynnätä kärkeen hulmuavien lippujen etujoukoissa. Minulle - Nato-kriitikolle - presidentti edustii tarpeellista vastuuntuntoa ja perehtyneisyyttä.  Pelkäsikö presidentti? En tiedä, mutta siitä olen varma, että hän tunsi valtavaa vastuuta siitä, tehdäänkö akuutissa tilanteessa oikein.

Lopulta päätökseen johtanut argumentti tuli hiukan yllättävältä taholta: Venäjän hyökkäys Ukrainaan 22.2 2023 laukaisi enemmistön kannan. Kollektiiviselle pohdiskelulle pantiin piste: liityimme Natoon. Päätös syntyi ”yhdessä yössä”.

Entä nyt, kun ajattelemme - liityttyämme Natoon - tehneemme kaiken oikein? Risto E.J. Penttilän mukaan ”Suomi on turvasatamassa”. Minusta se ei ole.  Asia on kesken, eikä Nato tarjoa meille turvasatamaa esimerkiksi kyber- ja hybridiuhkia vastaan. Hyppäsimme liikkuvaan junaan. Olemme mukana jatkokertomuksessa, jonka suunnan olemme kuvitelleet hahmottavamme. Historia ei kuitenkaan ole loppunut, niin kovasti kuin sitä toivommekin. Siksi valitsin aikanaan - runsaat 2000 blogikirjoitusta sitten - tämän kirjoitussarjani nimeksi ”Historia jatkuu”.

Tuntuu kauhuskenaariolta luottaa tosiasialähteenä Donald Trumpiin, joka on kuuluisa siitä, että panee päätöksensä uusiksi ennen kuin yö vaihtuu päiväksi.  Soveltaako hän logiikkaansa Naton viidenteen artiklaan. Johdetaanko tulevia aikoja hetken mielijohteesta?

Kun toimittaja kysyi Trumpilta, onko oletettavaa, että Putin jatkaa  valloituksiaan Ukrainan jälkeen, oli vastaus ”on se  mahdollista”. Jonain toisena hetkenä hän voi vannoa viidennen artiklan nimiin.

:::::::::::::::::::::::::::::::

HS:n (3.7.2025) Suvi Turtiainen on haastatellut saksalaista professoria ja sotatutkijaa Carlo Masalaa, joka esittää yhtenä tulevaisuuden skenaariona, että Venäjä onnistuu tavoitteessaan hajottaa Nato. Se merkitsisi Venäjälle sodan voittoa tai ainakin osittaisvoittoa. Masala on kirjoittanut kirjan ”Venäjä voittaa – skenaario” (Siltala), jonka Tommi Uschanov on kääntänyt suomeksi. Referoin ohessa Turtiaisen Masala-haastattelua ja lisään omia kommenttejani.

Masala haluaa eurooppalaisten ainakin tiedostavan vaarat. Tähän asti Venäjä on pyrkinyt testaamaan puolustajan uskottavuutta erilaisilla ja kiusaamishärnäämisillä. Masalan tyylistä antaa kuvan mainittu Turtiaisen haastattelu, jossa professori luo kuvitellun tilanteen, jossa Venäjä yllätyshyökkäyksellä valtaa pienen osan Suomen pinta-alasta. Ottaisiko Venäjä tällaisen riskin? Entä ottaisiko Yhdysvallat riskin, että puolustaisi Suomea silläkin uhalla, että Venäjä hyökkäisi vastareaktiona suomalaista suurkaupunkia vastaan? Melko rohkeaa aprikointia.

Masalan noin satasivuisessa skenaariokirjassa eletään vuotta 2028. Ollaan edetty vaiheeseen, jossa eurooppalaiset ovat kyllästyneet tukemaan Ukrainaa ja Ukraina itse on joutunut antautumaan Venäjälle. Samaan aikaan populistit ovat nousseet valtaan Ranskassa ja lännessä toiveikkaasti odotetaan vapaamielisemmän hallituksen nousua valtaan Venäjällä. Venäjä miehittää osaa Viroa ja Natomaat eivät pääse yksimielisyyteen yhteistyöstä keskenään. Naton viides artikla osoittautuu hyödyttömäksi.

Masalan uhkaskenaarion kohteena on hänen kirjassaan itse asiassa Viro eikä Suomi. Sama se. Itselläni on vaikeuksia sulattaa teoriassa tällaista vaihtoehtoista skenaariota yhtenä mahdollisena toteutumana. Siinä on liian paljon spekulatiivisuutta. Mahdoton ajatus se ei kuitenkaan ole. Jotain tämän suuntaista voi oikeastikin tapahtua elävässä elämässä ja vain yhdeksi mahdollisuudeksi se lienee tarkoitettukin.

HS:n Suvi Turtiainen asettaa kyseenalaiseksi länsimaiden ajautumisen näin helppoon Venäjän virittämään ansaan. Voin yhtyä hänen kantaansa. Tämä ei kutenkaan ole oleellista vaan kansainvälisen politiikan Pandoran lippaan avaaminen. Kuka sen avaa, joutuu ennalta arvaamattomiin ikävyyksiin. Yrittäjiä voi olla montakin, mutta vaara koskenee kaikkia, jotka rohkenevat Pandoran lippaan avauspuuhiin, so. pyrkivät konfliktissa paljastamaan ratkaisun, jonka kuvittelevat olevan kaikkien hyväksymä.

Konfliktissa on helppo nähdä toiveajattelusta johtuvia virhepäätelmiä. Näitä kuvitelmia ovat: 1) sopimukseen perustuvat asioita kunnioitetaan (viidennen artiklan kaikkivoipaisuus), 2) yhteistyön ja yksimielisyyden edut ovat voimassa, 3) luottamukseen nojaaminen yleensä kansainvälisissä suhteissa kannattaa, 4) oman edun tavoittelun välttäminen on pääsääntö , 5) heikompien auttaminen ja vahvemman oikeuden käytön kieltäminen ovat yleisesti hyväksyttyjä päämääriä.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Suurvaltojen luonne on osin muuttunut. Venäjä jatkaa vanhalla imperialistisella linjalla, joka kohdistuu pääasiassa sen rajanaapureihin, Yhdysvallat sen sijaan on muuttanut strategiaansa. Tänä päivänä sillä on ”tukikohtaimperialismin” lisäksi vanhatyyppisiä kolonialistisia pyrkimyksiä (Panama, Grönlanti). Kun Yhdysvalloilta haetaan tukea, on huomattava, että sen toimintatavat ja strategiat ovat muuttuneet. Pahimmillaan USA ja Venäjä voivat kannustaa toisiaan imperialismin tiellä.

Yhdysvaltain presidentti on perinteisesti seisonut länsivaltojentukena, mutta Donald Trumpin aikana asetelma on horjunut, sillä Trump on pelannut osin Vladimir Putinin pussiin ja käyttäytyy muutoinkin arvaamattomasti ja arveluttavasti. Trump tulkitsee muiden asioita ja omia asioitaankin omalla tempoilevalla tavallaan

Yhdysvalloilla on pyrkimys ainakin pidemmällä aikavälillä vetää joukkojaan pois Euroopasta. Mitä vähemmän joukkoja on, sitä epävarmemmaksi käy Euroopan valtioiden tukemisen mahdollisuus. Myös pelotevaikutus heikkenisi. Euroopan riittävän omatoimisen puolustuksen rakentaminen on jättimäinen kestohaaste. Viime aikoina  Saksa – esimerkkinä - onkin tiivistänyt puolustustaan  ja lisännyt asevarusteluaan. Tämä on poikkeus aikaisempaan, sillä Saksa on perinteisesti pelännyt ydinsotaa, jos se lisää omaa varusteluaan. Putin on käyttänyt tätä saksalaisten  pelkoasennetta hyväkseen uhkailunsa tehostamisessa. Tilanne on nyt kuitenkin muuttumassa: Saksa ymmärtää tänä päivänä, että pohjoisessa ovat etulinjan maat, joita pitää tukea.

Masala toteaa, että Suoimikin tarvitsee apua muilta. Kun haastattelun lopuksi Suvi Turtiainen reaktionomaisesti toteaa hänelle, että Suomen puolustus on kunnossa, ja että jo ennen nykyistä kriisiäkin Suomella oli uskottava puolustus, Masala on  vähän aikaa hiljaa, mutta toteaa sitten, että lopulta ”tekin tarvitsette liittolaisia”.

Melko yleisen asiantuntijoiden konsensuksen mukaan Venäjä kohdistaa aggression Ukrainan ulkopuolisiin tahoihin, jos se pääsee niskan päälle Ukrainassa.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Historiankirjoitus joutuu lujille yrittäessään luoda edes joltisenkin tasapainoista  kuvaa Lähi-idän nykyvaiheesta historian muodostamaa näyttämöä vasten. Donald Trump - jos ei muuta - toimii kaiken kakofonisen sekasoinnun symbolina. Voittajat ja tappion kärsineet ovat vielä hämärän peitossa, mutta riitaisat äänet ulottuvat  vuosien ja taas vuosien päähän.

Masala pyrkii olemaan tietoisesti inhorealisti, jolla hän uskoo torjuvansa liiallisen luottavaisuuden, että kaikki järjestyy. Toisinkin voi käydä ja Masala on ottanut tehtäväkseen valmistella meitä vaihtoehtoiseen lopputulokseen.

Tappavampi Nato?

 

 Samaan aikaan, kun maailmalla raivoaviin kriiseihin ja sotiin yritetään löytää rauhanomaisia ratkaisuja, kovenee  avainhenkilöiden kielenkäyttö. Naton pääsihteeri Mark Rutte, jyrkkä oikeistolainen, maalaa pirun seinälle puhuen tappavammasta Natosta kiveen hakattuna päämääränä.

Varustautuminen ja vastavarustautuminen viettävät riemujuhlaa kansalaisien hämmästellessä isojen herrojen intoa käynnistää pahaenteisesti jotain suurta. Tällä verukkeella sitä ei tietenkään markkinoida vaan puhutaan puolustukseen käytettävistä kertaluokkaa suuremmista määrärahoista.

Eetteri on täynnä arvailuja siitä, kuinka kauan menee ennen kuin Venäjä on valmis hyökkäämään Naton kimppuun - Suomi mukaan lukien. Nyt siis ei enää uskota ”pelotteen” laimentavan vastapuolen sotaintoilua. Tilanne muistuttaa ensimmäistä maailmansotaa edeltäviä kuukausia: marssittiin kaduilla miehisen kunnon korostamisen merkiksi. Nyt tosin en tiedä tavallisten ihmisten sotainnosta, mutta johto ja spekulantit ovat  valmiina. Puhutaan kolmesta, viidestä tai seitsemästä vuodesta Venäjän hyökkäyksen alkamiseen ikään kuin konkreettiset numerot lisäisivät uskottavuutta.

Rutte aivan silmissä mielistelee presidentti Trumpia tarttuen hänen puheidensa mahtipontisiin yksityiskohtiin myönteisessä mielessä tai suorastaan palvovassa  hengessä. Vastenmielistä! Makeilu tuntuu yltävän diktatuurien johtomiesten puheiden tasolle.

Mitä isot edellä sitä pienet perässä. Presidentti Stubb on ottanut roolin Rutten (ja välillä Trumpin) aisankannattajana niin, että meinaan punehtua. Vähempikin itsekorostus riittäisi.

Nato-maiden kaitsemisessa sitä työtä onkin. Kukin 32 jäsenmaasta on keskittynyt omien turvallisuusetujensa vaalimiseen. Turvallisuusyhteistyössä odotukset ovat samaan aikaan korkealla tasolla.  Euroopan valtioita koskevien yhteisten tavoitteiden onnistumisesta on aivan liian optimistinen kuva. Omalta osaltani olen varoittanut jo 2010-luvulta lähtien ylioptimistisuudesta Nato-liittoutuneiden tavoiteasetannassa, joka voi johtaa törmäyskurssille erimielisten osallistujatahojen kesken.

Puolustusmäärärahojen tavoitetaso on asetettu viiteen prosenttiin bkt:sta (helpotukseksi on laadittu 3,5  + 1,5 prosentin asteikko) varsinaisen aseistuksen  lisäämiseksi sekä sotilasliittoa voimistaviksi agendoiksi ja niitä vastaaviksi resursseiksi. Espanjan ja muiden Etelä-Euroopan valtioiden peli omaksi hyödyksi on vastenmielistä ja kertoo huonosta moraalista. Siihen tuskin koskaan totutaan muissa jäsenvaltioissa. Mutta eipä asiaa auta yhtään Donald Trumpin häilyvät kannat. Epäilen, että Trump haluaa kevennystä omiin prosentteihinsa. Säännöt ovat niin kuin niitä luetaan.

Ennen suuria kokouksia puhutaan paljon yksimielisyydestä, mutta sillä vain tehdään karhunpalvelus faktoille. Eripura on silmin nähtävää ja korvin kuultavaa.

Entä Naton viidennen artiklan tuoma turva? Itse artikla on väljä ja sillä lähinnä katetaan monia sodan esille tuomia huoltohaasteita. Aseellinen tuki ratkaistaan jäsenvaltioiden parlamenteissa, kussakin erikseen ja itsenäisesti. Tapansa mukana Trump on antanut horjuvia ”mielialamielipiteitä” viidennen artiklan tulkinnoista. Mihin esimerkiksi Suomi voi tosiasiassa luottaa?

Entä sitten  tarkempi jakoesitys puolustusmäärärahojen osalta (pehmeät ja kovat toimenpiteet)? Mihin luetaan esimerkiksi   pitkäaikainen tarve laajentaa vaikkapa rataverkkoa? Se voidaan sisällyttää sekä koviin että pehmeisiin keinovalikoimiin tarkoitusperän mukaan, josta käydään vääntöä.

Viimekätisenä tavoitteena on eurooppalaisen sotilasmahdin luominen. Potentiaalia on, mutta miten lienee tahdon laita?  Länsi-Euroopassa on totuttu niin laajaan hyvinvointiin, että sodan mahdollisuudesta puhumisesta on pitkin matkaa suorastaan laistettu.

Edellä esitettyyn viitaten 150 miljardin yhteisvelkaratkaisu on kaikkea muuta kuin lukkoon lyöty.

Miinusta ei ole tarpeeksi keskusteltu Yhdysvaltain omaksumasta ”trumpilaisesta marttyyriudesta”. Sen mukaan Yhdysvaltain joukot taistelevat Euroopan puolesta. Aivan varmasti Yhdysvallat sijoittaa joukkoja Eurooppaan ja aseistaa Eurooppaa myös siksi, että se haluaa siirtää etulinjansa Eurooppaan eikä omille rajoilleen tai lähialueille. Natsi-Saksa pystyi Amerikan mantereella toisessa maailmansodassa vain tihutöihin satamissa.  Taistelut käytiin Euroopassa ja Kauko-idässä. Kiitoksen taistelutahdosta ansaitsevat sekä eurooppalaisten vastarinta että Yhdysvaltain massiivinen tuki.

::::::::::::::::::::::::::

Kaikkialla Euroopassa lisätään sotilaallista valmiutta, mutta silti useista aselajeista lasketaan puuttuvan merkittäviä osia. Ollaan  rajalla, jossa pitää tehdä dramaattisia päätöksiä. Niinpä esimerkiksi Saksassa suunnitellaan asevelvollisuusarmeijaan siirtymistä. Jo viime vuonna paljastui hävettäviä puutteita, joiden  takia  ei pystytty aseistamaan joitakin joukko-osastoja joko puutteellisten  asemäärien tai sitten aseistuksen huonokuntoisuuden takia. Myös miehistöpula on ilmeinen.  

Tappavampi Nato? Tuntuu siltä, että eurooppalaisten monimutkaisten  ongelmien ytimessä on pikemminkin armeijoiden  varustuksen, tehokkuuden, yhteisen tahtotilan, diplomaattisen kyvykkyyden ja sen kuuluisan ”pelotteen” puute kuin Mark Rutten kiirehtimä armeijoiden parempi valmius  tappaa.