perjantai 7. heinäkuuta 2017

Bloginkirjoittajan sukupolvipohdintoja

Kirjoittelen tätä kesäasunnollani. Vielä parikymmentä vuotta sitten mökki ajateltiin vapaa-ajanviettopaikkana, jossa (ansio)työkiireet unohdettiin. Nyt eläkeläisen ei tarvitse murehtia työkiireistä, siispä mökistä on muodostunut vaikkapa blogikirjoitusten kirjuuttelupaikka. Samalla työelämässä tai opiskelemassa vielä olevat perheenjäsenet ovat innolla käyttämässä internetyhteyksiä.

Yritän hiljentyä mökkiympäristön otolliseksi luomaan tunnelmaan. Kävelen auringon laskiessa hiljalleen laiturin päähän ja mietin menneitä sukupolvikokemuksena. Nythän on aikaa….

Siitä on melko tarkalleen 67 vuotta, kun isovanhempien maatilalle ilmestyi TV ihmeteltäväksi. Ei ollut kanavaongelmia, kun niitä oli vain yksi. Naapureistakin tultiin katsomaan Bat Mastersonia. Usein kävi niin, että vieraat tulivat avoimesta ulko-ovesta tupaan hiljaisuudessa ja sulkivat TV:n lähtiessään. Talon emäntä oli mennyt nukkumaan hyvissä ajoin. Pitihän herätä aamulypsylle. Turvallisuus oli sisäänrakennettu tähän maailmaan.

Joskus kysyin, milloin sähköt tulivat kylään. Niin, ei siitä ollut kovinkaan kauaa, joskus 1940-luvun lopulla. Miten ihmeessä sitä ennen pärjättiin? Kehitys on kiihtynyt kiihtyvää vauhtia sen jälkeen, kun minäkin pikkupoikana seurasin Rooman olympiakisoja isovanhempieni luona TV:stä. Kotiin televisio ilmestyi vasta useita vuosia myöhemmin. Silloin todellakin TV:n tuijottaminen aloitettiin virityskuvan katselulla.

Tupa oli kaiken keskus ja vaitelias nuorempi isäntä dominoi tätä kaikkeutta, vai oliko se sittenkin emäntä, joka piti meidät kaikki leivässä….. Me naskalit vierittelimme kuulalaakereita tuvan leveillä lattialankuilla kaataaksemme toisen osapuolen tinasotilaita. Vähän varttuneempana luin hohdokkaassa ympäristössä talon vintillä iltaisin Pekka Lipposen seikkailuja ja isännän Jalluja….

Vaikka maatila oli vauraanpuoleinen hankittiin leivän jatkeeksi kalaa. Olin nuotanvedossa mukana, kuten olin heinänteossakin. Ruislyhteet ja -kuhilaat syntyivät itsestään selvinä asioina (isäntä tosin naureskeli, että Pekka se köyttää vasikkaa, kun olin hajareisin lyhteen päällä). Työsuojelumääräykset eivät olleet esteenä, kun olin se viimeinen kaveri navetan vintillä, joka tunki heinää katonrajassa pärekaton naulojen raapiessa päätä ja lämpötilan ollessa tukahduttava. Talon isäntä ei juonut virvoitusjuomia, koska ”kaikki tulee kuitenkin läpi!”

Ikää ei kysytty, kun ajoin heinäseipäitä traktorin lavalla. Palkkioksi saatiin lämpimiä perunapiirakoita (ei mitään riisipiirakoita!). Työtahti oli sekä leppoisa että kova ilman turhanaikaisia valituksia. Vai muistanko väärin? Taisi joskus ottaa koville rengin töihin lähtö. Mutta silloin ei kysytty oliko haluja puurtaa!

Maatila vaikutti silloin lapsuudessa ikuiselta. Nyt kymmeniä vuosia myöhemmin kunnan väkiluku on laskenut parista tuhannesta 700:aan. On enää kuiva puujalkavitsi sanoa, että mökkeilijöiden tullessa väkiluku kunnassa kaksinkertaistuu.

Pappani palveli kuntaa vuosikymmeniä, joukossa hallituksen puheenjohtajan tehtävät pitkälti toistakymmentä vuotta. Kun kunnanjohtajaa ei ollut piti nekin asiat hoitaa….. Jotain juhlallista oli, kun pappa lähti polkupyörällä parhaat päällä kirkolle kokoukseen….

:::::::::::

Jotakin on tapahtunut muistelijan näkökulmasta. Yhtään juhannuskokkoa ei näkynyt tänä juhannuksena. Ihmiset ovat kadonneet johonkin mökkipirtin uumeniin tai jättäneet koko juhannusjuhlan väliin. Mikään ei ole niin kuin ennen (vannoin aina töissä ollessani, etten päästä suustani tuota lausetta).

Voisin vaikka vannoa, että järvi on hiljentynyt. Ehkä se johtuu siitä, että ennen järvestä elettiin. Kajakilla tehdyt tiedusteluretket vahvistavat tuntumaa: ihmiset käyvät mökeillä, mutta ovat siellä aiempaa lyhyempiä jaksoja – siis keskimäärin.

::::::::::::::::::::

Mökkimme sijaistee eri sukupolvien ”risteyskohdassa”. Tuolla, linnuntietä 1,5 kilometrin päässä oli isoisäni karjatila. Harmi, kun metsä on kasvanut niin, että mitään ei enää näy. Tuolla järven toisella puolella vajaan kilometrin päässä on papan poikien, siis enojeni mökit. Kaikki mökit ovat seisseen paikallaan vähintään nelisenkymmentä vuotta. Nyt 92-vuotiaan enoni mökki on lähes 60 vuotta vanha.

Käyn ihmettelemässä 100 vuotta lähestyvän vanhuksen työkykyä. Järviruoko kaatuu viikatteella ja klapeja syntyy. Ihan tosissaan enoni väittää, että järviruokoa ei hänen lapsuudessaan juurikaan nähty. Nyt sitä on joka paikassa. Rehevöityminen on tehnyt tehtävänsä. Järveen ei kuitenkaan tarvitse kemikaaleja pistää, se on edelleen kirkas veden valuttua Salpausselän hiekkaharjujen läpi altaaseensa.

Ikä painaa. Tunnustettava on. Työleiri vaatii yhä kovemman ponnistelun, mutta sukupolvien vastuut ja velvoitteet painavat. Moni varmaankin ihmettelee parhaillaan, miten mökkeily elämänmuotona jakselee sanokaamme 30 vuoden päästä. Silloin monet aktiviteetit kilpailevat työleirin kanssa kilpaa – itse asiassa niin tapahtuu jo nyt. Käykö niin, että valtava kansallisomaisuus lahoaa pikku hiljaa käsiimme?

Onko kuviteltua, että epäkäytännöllisyys on leviävä tauti tee se itse -miesten ja -naisten maassa? Vai luulenko vaan? Vai onko sittenkin vain hyvä asia, että mökkipalvelut ostetaan aiempaa herkemmin mökkitalkkareilta?

:::::::::::::::::

Havahdun ajatuksistani. Aurinko paistaa enää hyvin matalalta. On parasta kääntyä laiturinpään levennykseltä kohti rantaa…. Kylläpäs myrsky onkin pudottanut risuja venetelakan päälle. Täytyypä huomenna siivota……

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti