Retrospektiivi: Paavolainen vs. Siippainen - kahden miehen sota

 

 Ville Laamanen ja H.K.Riikonen ovat kirjoittaneet tunnetut teoksensa ”Heräsin vasta aamuyöstä” (H.K.R.) ja ”Volga virtaa nyt Moskovaan” (toim. V.L., H.K.R:) Olavi Paavolaisesta.  Olen ne molemmat lukenut. Eräänlaisena ”oheistuotteena” on syntynyt Laamasen ja Riikosen toimittama kirja Paavolaisen esseistä ja kriitikon kirjoituksista. Kirjan nimi on ”Elämme uutta luovaa aikaa. Esseitä ja arvosteluja 1922-1950” (Teos, 2019). Laajaan yli 600-sivuiseseen teokseen  on koottu Paavolaisen tekstejä,  joita hän kirjoitti hyvin moniin eri lehtiin. Ne saavat nyt arvoisensa sijan kirjallisuuden historiassa.

Keskityn tässä vain yhteen kirjan teksteistä, nimittäin  Paavolaisen vastineeseen  kirjailija Olavi Siippaisen tunnettuun ”Synkän yksinpuhelun” teilaukseen Suomen kuvalehdessä.  Siippainen ei ollut ainoa,  joka arvosteli Paavolaisen kirjaa sen melko vapaasta tosiasioiden tulkinnasta. Erityistä merkitystä on sillä,  että Siippainen palveli jatkosodan aikana tiedotuskomppaniassa (TK), kuten Paavolainenkin. He tunsivat toisensa ennestään ja Siippaisella oli mahdollisuus nähdä Paavolaisen tekstit sota-ajan kokemuksia vasten.

Olen lukenut  vuonna 1946 kirjoitetun ”Synkän yksinpuhelun” kahteenkin kertaan, koska sen sisältämä ajattelu kiehtoo minua. Olavi Paavolaisen ura on nähty usein kaarena,  joka alkoi nuoruuden vimmasta 1920- ja 1930-luvulla, ja joka sai viinahuuruisen päätöksensä 1950- ja 1960-luvulla. En aivan yhdy näihin ”elämänkaarisulkeisiin”.  Paavolaisen työ Radioteatterin johtajana vuodesta 1946 eteenpäin oli  aikalaisten kuvaamana parhaimmillaan hyvin idearikasta ja innostavaa aikaa samalla tavalla kuin aiempi toiminta nuorten kirjailijoiden henkisenä mesenaattina.

Synkkää yksinpuhelua voidaan lähestyä monesta näkökulmasta. Sehän kertoo päiväkirjamaisesti Paavolaisen sotakokemuksista. Sen luotettavuus on asetettu monesti kyseenlaiseksi. Nimenomaan päiväkohtaisten merkintöjen autenttisuutta on epäilty. Pikemminkin kysymys oli sota-ajan muistiinpanoista, joista hän sitten jälkikäteen (1946) kokosi päiväkirjan. Tämä tietenkin mahdollistaa tapahtumien aukkokohtien täyttämisen jälkiviisaudella.

Joka tapauksessa Synkkä yksinpuhelu kiehtoo Paavolaisen sisäisen kamppailun kuvauksena. Hän on tarkkanäköinen ympäristön (sekä ihmisten että luonnon) kuvaaja. Paavolaisella on taipumus maalailuun, mutta hän tekee sen hyvällä maulla. Tietenkin monet aikalaiset ovat ärsyyntyneet, kun he esiintyvät omalla nimellä kirjassa. Tätä taustaa vasten nimenomaan Paavolaisen tunteneet rintamamiestoverit ovat esittäneet kritiikkiä häntä ja hänen rehellisyyttään kohtaan.

Kirja on paljolti sen sisäisen maailman erittelyä, mitä Paavolainen koki toimiessaan tiedotuskomppaniamiehenä sodan aikana. Ehtimiseen hän vertaa itseään ja omia kokemuksiaan taisteluihin osallistuneiden miesten koettelemuksiin. Kysymys voisi olla eräänlaisesta sankaruusmyytin kaipuusta: kun rintamajermut taistelun jälkeisessä saunassa kertoilevat toisilleen aiemmin saamistaan vammoista, jää taisteluihin osallistumaton Paavolainen ikään kuin ulkopuoliseksi.

::::::::::::::::::

Synkkä yksinpuhelu ei ole sotapäiväkirja vaan kuten teoksen alaotsakkeessa sanotaan ”Päiväkirjan lehtiä vuosilta 1941-1944”. Jo nimestä käy ilmi, että systemaattinen kronologia puuttuu.

Siippaisen kirjoituksessa Suomen kuvalehdessä 5/1947  asetetaan kyseenalaiseksi Paavolaisen päiväkirjojen aitous koskien sotatapahtumia 1941-1944.  Paavolainen vastaa Siippaisen kirjoitukseen pitäen sitä ”häväistyskirjoituksena”. Hän ottaa esimerkiksi  Siippaisen paheksunnan,  kun viimeksi mainittu arvostelee, että teoksen lähteissä ei ole mainintaa kirjan kannen Rodinin Ajattelija-patsaan tekijästä ja patsaan nimeä. Paavolainen vastaa ärtyneenä,  että Siippainen panee tämän  rutiininomaisen asian  (kuvan kaikkien tuntemasta patsaasta)  symboloimaan koko kirjan luotettavuutta!

Siippainen teilaa Paavolaisen sotakokemukset leimaten ne mitättömiksi unohtaen, että kirjan nimessä  ei edes mainita käsitettä ”sotapäiväkirja”. Paavolaisen mielestä Siippainen sijoittaa kirjaa arvioidessaan sinne lauseita, joita siellä ei ole. Kysymys on sota-aikaan osallistumisen henkilökohtaisesta intensiteetistä. Paavolainen ei käsitykseni mukaan yritä luoda käsitystä,  että hän TK-miehenä olisi osallistunut sotatoimiin,   tai että hän olisi peräti väistynyt, kun vihollinen ryhtyi jollakin rintamalohkolla aktiiviseksi.

Yksi kaikkein yleisimmin esitetty väite Synkästä yksinpuhelusta on, että jatkosodan alussa Paavolainen hyväksyi sodan päämäärät, so. aseveljeyden saksalaisten kanssa. Tästä Siippainen saa aiheen moittia Paavolaista takinkäännöstä, hän kun sodan loppuvaiheessa ja varsinkin sodan jälkeen  omaksui laitavasemmiston kantoja.  Paavolainen puolustautuu,  ettei hänellä Synkässä yksinpuhelussa ollut jatko-sotaan ”oikein-väärin”-kantaa ja väittää vain epäilleensä sodanpäämäärien järkevyyttä. Ei Paavolainen minunkaan mielestäni Synkässä yksinpuhelussa ota selviä kantoja natsi-Saksan kanssa sotimisen puolesta (joskaan ei asetu vastahankaankaan), mutta muista lähteistä olen saanut käsityksen,  että hän ei protestoinut hyökkäysvaiheessa 1941 silloin vallassa ollutta Saksa-myönteistä suuntausta vastaan, pikemminkin päinvastoin. Hän oli Saksan kanssasotija siinä kuin monet muutkin. Paavolaisessa voi nähdä sodan kussakin vaiheessa  perin inhimillisen piirteen: hän pyrki olemaan voittajan puolella.

Virheeksi Siippainen katsoo, että Paavolainen ei kerro jatkosodan hiljaisista vaiheista rintamilla,  joista hän itse toteaa, ”ettei rintamillamme vuosikausiin tapahtunut paljoakaan maininnan arvoista”. Paavolainen toteaa, että Synkän yksinpuhelun toinen osa on lähes kokonaisuudessaan rintaman asemasotavaiheen ”tapahtumattomuuden” kuvausta.

Siippainen puuttuu  myös lottakysymykseen ja väittää,  että Paavolainen ”vainoaa lottia”. Muistan Synkästä yksinpuhelusta lottakysymystä koskevat kohdat hyvin: Paavolainen ei hyökkää yksittäisten lottien kimppuun. Sen sijaan hän moittii ankarastikin lottajärjestön tekopyhyyttä: sotaa käytiin ”lottakenraali” Fanny Luukkosen hengessä!

Lopuksi Paavolainen moittii Siippaista taktikoinnista eli hyökkäyksestä yhden miehen (Paavolainen) kimppuun sen sijaan,  että keskittyisi kirjan niihin kohtiin,  jossa kritisoidaan laajemmassa mielessä kansakunnan virheitä sodan aikana.

:::::::::::::::::::::::::::

Siippaisen kritiikki,  vaikka onkin osin helposti torjuttavissa,  tunkeutuu syvälle Paavolaisen suojauksen läpi.  Meillä on Paavolaisen huonon omantunnon kuvauksen vakuutena vain hänen oma Synkän yksinpuhelunsa itsekriittinen teksti, jossa hän pohtii henkilökohtaisia kipukohtiaan. Ne hän kyllä paljastaa lukijalleen yllättävän avoimesti.  Synkässä yksinpuhelussa Paavolaisen mieltä kalvaa ”sodan henkilökohtainen elämättä jääminen.....sillä sota  o n  ainoa mittapuu, jota meidän aikamme käyttää”. Edelleen hän ruoskii itseään toteamalla, että ”TK-miehenä oleminen on naurettava, tragikoomillinen korvike”.

Ehkä avainlause Synkän yksinpuhelun tekstissä on, että vain sota voisi antaa ”oikeuden olla kapinallinen”. Paavolaisesta suorastaan huokuu sanomisen halu, mutta häntä kaivertaa, ettei hän voi antaa sanallisen arsenaalinsa järisyttää ympäristöä ilman henkilökohtaista rintamakokemusta. Talvisodan Mikkelissä koettu haavoittuminen ilmapommituksessa ei ole mitään.

Tähän pitää lisätä, että kyllä Paavolainen osoittaa Synkässä yksinpuhelussa ”sanomisen iloa”, jopa niin, että arvostelu kirjan ilmestymisen jälkeen nujersi – näin väitetään – hänet. Yksi osa tätä Paavolaisen sisuksien myllertämistä on asetoveri Siippaisen pisteliäät huomautukset, olkoonkin,  että ne ovat vain reunahuomauksen tuntuisia ulkopuolisen näkökulmasta. Synkän yksinpuhelun ilmestymisestä suhteessa sodan päättymiseen oli kulunut liian vähän aikaa: näin ei saanut puhua!