Georg C. Ehrnrooth: oikeassa olemisen varmuudella

 

YleTV1:ssä näytettiin taannoin dokumentaristi  Michael Franckin dokumentti ”Kummisetäni ja Kekkonen”.  Dokumentissa Franck pohtii suhdettaan  kummisetäänsä Georg C. Ehrnroothiin (1926-2010), joka oli yksi tunnetuimmista ”toisinajattelijoista”  Urho  Kekkosen Suomessa. Dokumentissa pohditaan sitä, miksi Ehrnrooth päätyi poliittisissa valinnoissaan niille linjoille,  joista hänet nykyisin tunnetaan.

Ehrnroothin toisinajattelu ei enää tänä päivänä kuulosta kovinkaan eksoottiselta, pikemminkin siitä on tullut valtavirtaa. Neuvostoliitto/Venäjä  ei nykyisin edusta ylivoimaista Suomen ja itäisen naapurin suhteiden määrittäjää. Toista oli ennen:  yhteisissä neuvottelujen j päätteeksi laadituissa  kommunikeoissa määritetiin vain Suomen asema suhteessa Neuvostoliitoon, ei lainkaan toisin päin.

Dokumentti alkaa jostakin vaaleja edeltävästä  TV-väittelystä,  joissa Ehrnrooth oli omimmillaan. Näitä tilaisuuksia luonnehti Ehrnroothin supliikki ja leppymätön vastakkainasettelu Kekkosen kanssa. Jostakin syystä näiden herrojen suhdetta määritetään usein vain Ehrnroothin antipatioiden kautta. Kuitenkin dokumentissa Kekkonen livauttaa suustaan,  että muutoin hän voisi vetäytyä vanhuuden lepoon (kun Neuvostoliiton suhteet on saatu kuntoon), mutta kun tuo Ehrnrooth jatkaa vihanpitoa. Osoittaa Kekkoselta melkoista leppymättömyyttä – ja umpiehdottomuutta  - taistella omassa asiassaan viimeiseen vastustajaan saakka.

Ehrnroothin suvussa ovat teollisuusmiesten lisäksi hyvin edustettuna Mannerheimit. Koska äiti kuoli Jori C:n ollessa vielä lapsi, tulivat molemmat  isovanhemmat Ehrnroothille rakkaiksi. Tästä lienee tarttunut ajatus pitää vanhuksista huolta myös myöhemmin poliitikkona. Ehrnroothien suku oli varma tapaus Kristiina Halkolan ”20 perheen” listalla. 1960-luvun vasemmistoradikalismille Jori C. oli ykkösmaalitauluja.

Tärkeä oli myös marsalkka Mannerheimin viimeinen kirje, jonka saaja oli Jori C. Ehrnrooth”. Siinä Mannerheim varoittaa kansakunnan moraalisen otteen höltymisestä, joka lienee jäänyt elämänohjeena nuoren Ehrnroothin mieleen. 

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli tapahtumasarja, jota Ehrnrooth ei voinut antaa anteeksi Kekkoselle, sillä kuten dokumentissa todetaan Kekkonen olisi perustelluista syistä itse voinut olla syytettyjen penkillä. Kekkonen leimautui Ehrnroothin mielessä opportunistiksi.

Nuoren Georgin Yhdysvaltain opintomatkan (1953) aikana elettiin mccarthyismin aikaa ja Ehrnrooth näyttää suhtautuneen varovaisen myönteisesti ilmiöön. Ehrnrooth sivuuttaa mielipiteissään mccarthyismin  karkeat ylilyönnit kritiikittömästi. Merkitsikö matka Ehrnroothille uuden oppimista? Kyllä, matkalla oli nuoreen Georgiin  hänen aiemmin omaksuttuja asenteitaan vahvistava vaikutus.

Kautta koko dokumentin paljastuu Ehrnroothin huonohko sopeutuminen oikeastaan mihinkään seuraan. Hän ei ollut puoluettaan (RKP) varten vaan puolue oli häntä varten. Mahtavana äänien kerääjänä hän oli kuitenkin välttämätön RKP:lle. Äänisaalis vaihteli alun noin 10 000 äänestä keskivaiheen 15 000 ääneen ja loppuvaiheen 10 000 ja 7000 ääneen. Ehrnroothin luottoäänestäjiä olivat ”mummot”, jotka näkivät varmaankin varsin tyylikkäässä Jori C:ssä ihannevävypojan.

Ehrnroothin fiksoituminen Kekkosvastaiseksi  tuli esille pitkin Ehrnroothin poliitikon aktiiviaikaa: vuoden 1956 presidentinvaaleissa hän liittoutui kokoomuksen kanssa, ja todisteet suomettumisargumenteilleen  Ehrnrooth löysi yöpakkasista (1958) ja noottikriisistä (1961).

Sitten tuli poikkeuslaki. Neuvostoliiton röyhkeydet olivat tuolloin 1970-luvun alussa pahimmillaan, eikä ole mitenkään sattuma, että Ehrnrooth joutui niiden kohteeksi. Vuoden 1973 poikkeuslakitaistelu on ehrnroothilaisuuden kovaa ydintä. Vähitellen Kekkosen poikkeuslailla tapahtuneen valinnan kannalle käännytettiin riittävä määrä kansanedustajia. Ehrnroothille moinen ei tullut kuuloonkaan. Hän piti poikkeuslakia kaikkein epämiellyttävimpänä asiana eduskuntaurallaan. Poikkeuslain vastustajiksi asettuneet 28 kansanedustajaa saivat pilkkaa osakseen.

Ehrnrooth ei sopinut joukkoon oikeistossakaan, tai ehkä pitää sanoa, että hänen aikanaan 1960-luvun lopulta lähtien kokoomus liikkui vasemmalle ja Ehrnrooth pysyi asemissaan oikeiston äänitorvena. Niinpä hän hyökkäsi rajusti kokoomuslaisia ja oman puolueensa maltillisia oikeistolaisia vastaan. Hänen reviirinsä oli ahdas ja torjunta oli aktiivista.

Ehrnrooth kypsyi olemassa olevien puolueiden toimintaan ja perusti vuonna 1973 Suomen perustuslaillisen kansanpuolueen, jonka puheenjohtajaksi hän ryhtyi. Tästä alkoi kummisedän korpivaellus muusta puoluekentästä  eristäytyneenä  ja ulkopoliittisesti epäluotettavana henkilönä.

Dokumentissa tuodaan esille Raimo Ilaskiven suulla,  kuinka Ehrnrooth yritettiin ”pelastaa” politiikan umpikujasta liike-elämän puolelle. Hanke ei menestynyt. Ehrnrooth asemoi itsensä lopullisesti äärioikealle,  joka käsitettiin symmetrisesti äärivasemmiston  vastavoimaksi.

Viimeinen vaihe Ehrnroothin poliittisella uralla päättyi,  kun  Kekkosen jälkeen  presidenttiehdokkaaksi nousi 1980-luvulla Mauno Koivisto, jota Ehrnrooth kannatti. Vihdoinkin Ehrnrooth vapautui Kekkosen varjosta. Perusideologiaansa hän ei toki muuttanut.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Lähihistorian tapahtumat tukevat monin tavoin Ehrnroothin ”oikeassa olemista”, ja siitä hän tietenkin iloitsi. Ehrnroothin muihin puolueisiin kohdistunut antipatia kuitenkin rajasi  ilon eikä vapautunutta riemua irronnut.

Vastustajat leimasivat hanakasti Ehrnroothin kuuluvaksi äärioikeistoon. Käyttäisin tätä käsitettä Ehrnroothin yhteydessä  hyvin varovasti, koska äärioikea liitetään helposti terrorismiin , josta Suomessa ei tietenkään ollut kysymys. Ehrnrooth itse korosti perustuslaillisuutta ja isänmaallisuutta. Sosiaalipolitiikassa hänellä oli ”sydän vasemmalla puolella” varsinkin vanhustenhuoltoon liittyvissä kysymyksissä.  Hän kritisoi Korkeasaaren apinatalolle myönnettyjä määrärahoja vanhusten asumistarpeiden rahoittamisen sijaan.

Ehrnroothin henkilökohtainen kannatus pysyi vaaleissa korkealla tasolla pitkään. Tätä edesauttoi Ehrnroothin verbaalinen kyky loihtia vastustajistaan kielikuvia nykyisten huippupoliitikkojen tapaan, ellei paremminkin.

Jälkikäteen voidaan sanoa, että ehdottomuus omissa tavoitteissa esti Ehrnroothin nousun suomalaisen politiikan huippugalleriaan. Demokratian kannalta hän toimi sekä hellittämättömänä omanatuntona että toisaalta pilasi omaa kuvaansa, kun hän ei piitannut muiden – paitsi aivan läheistensä - mielipiteistä. Vielä yksi yllättävä näkökulma: Georgin vaimo Mary luonnehti kotioloissa miestään – vetäytyvyydessään ja konservatiivisuudessaan – ”Perhe on pahin” -sarjan Archie Bunkerin kaltaiseksi omissa oloissaan  viihtyväksi viipyilijäksi! Valitsiko luonne vanhenevan Ehrnroothin yksinäisen miehen statuksen vai kohtaloko valitsi sen hänen puolestaan?

Sankari vai maanpetturi? Dokumentissa  päädytään johtopäätökseen,  että aika on se suure,  joka erottaa nämä ääripäät toisistaan. Niin Ehrnroothin kohdallakin tapahtui, eri aikoina vallitsivat erilaiset suhdanteet. Hän määritti asian niin -  dokumentin mukaan -  että kärsijä Suomen politiikasta ei ollut Ehrnrooth itse vaan demokratia.