Ei aika mennyt koskaan palaa – ja liekö tarpeenkaan!

 

 

Käväisin päivänä  muutamana kuvaamassa kotipaikkakuntani Mäntsälän uusinta nähtävyyttä ”Kirsikkapuistoa”. Se on nimensä mukaisesti mutkittelevan joen varrelle istutettu harvahko kirsikkapuumetsikkö, nyt toki vasta alkutaipaleellaan . Itse asiassa koko joenvarsi on laitettu usean kilometrin matkalta kuntoon, niin että silmä lepää näkymässä. Kyllä se kestikin. Ympäristö tarjoa mainion virkistys-, kävely- ja lenkkeilymaaston, jota vasta turhan harva käyttää hyväkseen. Nyt ylös, ulos ja lenkille!

Kuvatessani kameralla eri näkövinkkeleistä joenvarsimaisemaa tuli mieleen 40 vuotta sitten kokemani episodi. Olin silloin Mäntsälän kunnan kansalaisopiston rehtori ja ihmiset tavan mukaan esittivät harrastustoiveitaan ja kehittämisaiheitaan  toteutettavaksi. Yksi tällainen oli paikkakunnan tunnetun poliitikon ehdotus, että Mäntsälän esteettinen kuva pitäisi saada houkuttelevammaksi. Mäntsälä oli rakennettu savipohjaiselle maaperälle, jossa vihreyttä näkyi vain harvakseltaan. Helsingin läheisyys houkutteli kunnan vahvaan kasvuun noin aikoina. Ympäristö ei rakentunut samassa tahdissa kuin asunnot. Maa oli paljas ja kylmä.

Olimme tavallaan pääkaupunkiseudun etälähiö. Väkiluku oli hieman yli 11 000 (nyt 21 000). Muistan että Mäntsälän keskustan lättänä maisema oli irvailun kohde, kun siellä ”ei kasvanut oikein mikään”.

Joka tapauksessa poliitikon ehdotus koski sellaisen  yleisöluennon järjestämistä,  jossa ulkopuolinen  puolueeton asiantuntija saisi lausua arvionsa Mäntsälän asumisviihtyvyydestä  ja maisemanhoidosta. Julkilausumattomana  ajatuksena oli kritiikin kohdistaminen siihen,  että  Mäntsälässä ei tapahtunut riittävän nopeasti ja riittävän laajasti maiseman parannustyötä.

Luennoijakin oli katsottu valmiiksi. Paikalle kutsuttiin helsinkiläinen arkkitehti, joka pahaa aavistamatta esitteli diakuvaesityksen avulla minkälaiselta nykyaikaisen kunnan keskustan pitäisi näyttää pensaineen ja lehti- ja havupuuvyöhykkeineen. Alta kulmain katsoin paikalle tulleen kunnanjohtaja Tapio Hyyryläisen ilmeitä –  ja pelkäsin pahinta. Kaikki sujui hyvin kunnes tultiin kohtaan,  jossa arkkitehti näytti  dian, jossa joen yli taipui kaarisilta todella idyllisesti. Kuva oli jostakin päin Suomea. Kunnanjohtaja sai suoraan sanottuna raivarin  ja loihe lausumaan kovalla  äänellä, että mistä tahansa paikkakunnalta voidaan löytää tällainen maisema,  kunhan vain vähän etsitään. Kunnanjohtaja antoi ymmärtää vihaisena, että Mäntsälää aliarvioitiin ja paneteltiin.

No, kyllä siitäkin selvittiin.

Seuraavana aamuna arkkitehti soitti ja mielensä pahoittaneena valitti saamaansa kohtelua. Hän otti sen tietenkin henkilökohtaisesti aivan  kuten kunnanjohtajakin. Selitin,  että kunnanjohtajalle sattui huono päivä jne. Ei muuten sattunut,  kyllä ”pomo” oli ihan oma itsensä, jonka mukaan piiloajatuksena oli,  että ”Mäntsälä olen minä”. Jos siis Mäntsälää arvostellaan on se henkilökohtaisesti johtajaan kohdistuvaa kritiikkiä.

::::::::::::::::::::::::::

Kuvatessani siinä joen mutkia ja upeaa rakennettua ympäristöä viivähti mielessä,  mitä on tapahtunut viimeisten 40 vuoden aikana. Oli tapahtunut juuri se,  mistä arkkitehti loihti näkymän, minkälainen  Mäntsälän piti olla.  Epäilen,  että arkkitehti olisi nyt hyvin tyytyväinen näkemäänsä. Samaa voitaneen sanoa yleisöluentoa toivoneesta poliitikosta – näin uskon ja toivon. Ja olenpa varma,  että kunnanjohtajakin tuolta jostakin pilven päältä on valmis nyökyttelemään, että tämä on se, mistä voi olla ylpeä. Asiat pitää vain tehdä jossakin järjestyksessä.

Ja yksi asia unohtui: on siellä se kaarisiltakin!