Kitkaa Suomen Ruotsin suhteissa: apu, joka jäi saamatta

 

Mikko Majanderilta on ilmestynyt Suomen ja Ruotsin suhteiden yhteistyötä ja kipukohtia läpikäyvä tutkimus nimeltä ”Komplekseja, kilpailua ja kumppanuutta” (Siltala, 2020). Kirjassa keskitytään pääosin ajanjaksoon 1930-luvulta nykypäivään.

Itse keskityn tässä kirjoituksessa erääseen minua vaivanneeseen vaiheeseen maiden välisessä  historiassa, nimittäin talvisodan alla (1939) saamatta jääneeseen  - mutta väitetysti luvattuun – apuun.  Apua olisi tarvittu Neuvostoliiton mahdollista hyökkäystä vastaan.

Yhtä teoksen tavoitetta valaisee Majanderin kirjan saatteessa mainitsema toteamus: ”Miten menneisyyden kipukohdat  ovat menestysten rinnalla heijastuneet Suomen ja Ruotsin suhteisiin?”

Luku,  jonka kautta aion valaista kiinnostukseni  kohdetta on nimeltään ”Pettääkö Ruotsi”.  Luvussa mainitaan Martti Turtolan paljon huomiota herättänyt kärjistys väitöskirjassaan (1984): ”Inhimillisesti katsoen – joskaan ei juridisesti – Ruotsin poliittinen johto petti Suomen syksyllä 1939”.

Oliko Suomelle luvattu jotain 1939? Vai oliko kysymys joidenkin suomalaisten piirien toiveajattelusta? Viime mainitussa tapauksessa suomalaisten omat  toiveet muuttuivat tulkinnan kautta lupauksiksi saada konkreettista apua. Tavallisten mattimeikäläisten mielestä Ruotsilla ei ollut tosi paikan tullen kanttia asettua Suomen rinnalle, vaikka lupauksia olikin esitetty.  Voin sanoa,  että 1960-luvulla ajateltiin laajoissa kansalaispiireissä Turtolan tapaan.

Mistä puheet Ruotsin luvatusta avusta nousivat julkisuuteen? Sylttytehtaana on pidetty  Ruotsin ulkoministeri Rickard Sandleria. Oli kuultu, että ulkoministeri oli luvannut apua. Toisaalta Sandler arvioitiin luonteenlaadultaan toiveajattelijaksi ts. vaikka hänen puheitaan voitiin pitää todenmukaisina, hänellä oli vain kuvitelma mielessään avusta,  josta vallitsisi ruotsin hallituksessa  yksimielisyys. Max Jakobsonin tulkinta on, että Rickard Sandler johti harhaan sekä suomalaisia että omaa hallitustaan.  Sandler lupasi Suomen ulkoministerille Erkolle jopa puoli miljoonaa ruotsalaista sotilasta avuksi. Erkko  otti ruotsalaisen kollegansa väitteet todesta, mutta Sandler puhui todennäköisesti vain ilmaan. Erkko yliarvioi Ruotsin kykyä avustaa Suomea ja aliarvioi Neuvostoliiton kykyä käynnistää sota. ”Erkon sota”, sanoi  raivostunut  Paasikivi talvisodasta.

Hyvin tunnettu ruotsalainen diplomaatti ja historioitsija Krister Wahlbäck torjui tuoreeltaan Turtolan väitteen. Wahlbäckin kantaan yhtyy myös moni suomalainen  tutkija.  Oma lukunsa oli,  että Suomen ja Ruotsin välille oli kerääntynyt aikojen saatossa kitkaa, mm. Ahvenanmaan kysymys, Lapuan liikkeen terrori ja kielikysymys. Nämä johtivat siihen,  että ruotsalaiset vierastivat itäisen naapurin haurasta demokratiakehitystä, joka oli omiaan aiheuttamaan epäluuloa.

On tähdellistä tuoda esille,  mitä Suomen poliittinen johto ajatteli. Ainakin ulkoministeri Erkolle oli luonteenomaista samantyylinen toiveajattelu kuin Sandlerilla  oli. Hän oli varma,  että Neuvostoliitto syksyn 1939 neuvotteluissa vain bluffasi eikä tosipaikan tullen  ryhtyisi aggressioon. Yhtä vahva usko Erkolla oli Ruotsin apuun Sandlerin kanssa juteltuaan. Kaikista suomalaisista poliitikoista pahiten tässä avunantoproblematiikassa erehtyi Eljas Erkko.

Majanderin kirjan yleissävy on vapauttava Ruotsille. Enemmän kysymys oli suomalaisten katteettomasta optimismista kuin Ruotsin julkituoduista liiallisista lupauksista. Selvin esimerkki on tietenkin Eljas Erkko,  johon oli ”sisäänrakennettuna ” dogmimaisesti Ruotsilta saatava  apu. Ruotsin piti vain vahvistaa Erkon oletus. Erkko sai toivomansa vastauksen harjoittamatta itsekritiikkiä. Ulkoministeri on esimerkki päättäjästä, joka itsevarmuudellaan ja  ylemmyydentunteellaan  hallitsee ratkaisevaa,  mutta herkkää neuvonpitoa omien keskuudessa.

Säälittävin kohtalo oli presidentti Kyösti Kalliolla, jolla oli nöyrä, mutta aivan liian optimistinen kuva avun mahdollisuuksista.

Mutta voidaanko Ruotsille antaa synninpäästö? Ei voida. Meneteltiin,  kuten ruotsalaisessa  kulttuurissa on tapana. Annettiin liekaa, mutta kun piti pitää sana,  peruttiin  hiukan häpeillen kaikki lupausten suuntaisetkin ajatukset. Ruotsissa ajateltiin vain oman nahan pelastamista, mikä monestakin itsekkäästä syystä oli toki perusteltua.

Toisaalta on muistettava,  että Ruotsi tuki hyvin monella tavalla Suomea, vaikka näyttävä vapaaehtoisjoukkojen siirto jäikin tekemättä. Vapaaehtoisia tuli tuhansia,  lupauksissa oli kymmeniä tuhansia. Lisäksi tuli kullanarvoista talousapua ja sotamateriaalia.  Ainakaan tuen merkitystä ei voida mitätöidä. Toimenpiteet oli mitoitettu siten, että Ruotsi vältti joutumasta osapuoleksi Suomen ja Neuvostoliiton sotaan.

Läntisen Euroopan lupausten politiikka jatkui keväällä 1940, kun Ranska ja Englanti antoivat katteettomia lupauksia Suomelle annettavasta avusta. Tosiasiassa suurvaltapeli vei pohjan avunannolta. Suomessa herätti katkeruutta, kun Ruotsi ja Norja estivät länsimaiden  avunannon kieltämällä joukkojen läpikulun alueidensa halki. 

:::::::::::::::::::::::::::::::

Talvisodan kokemuksiin liitetään usein se,  mitä tapahtui puoli vuosisataa myöhemmin, kun ”Pohjolan puolueettomat maat tempautuivat Euroopan integraation imuun toisiaan tukien ja tarkkaillen”, kuten Majander sen toteaa. Mikko Majanderin teoksen painopiste on itse asiassa suhtautumisessa Euroopan integraatioon.

Kävisivätkö Pohjolan puolueettomat maat yhtä jalkaa Euroopan yhteisöön? Itse asiassa Suomen Tukholman lähettiläälle Björn Alholmille selitettiin varhain Ruotsin puolelta – Alholmin raportin mukaan (1989)  – että ”(ruotsalaiset)  tässäkin kysymyksessä tulevat toimimaan omien etujensa mukaisesti, jos Suomi ei jostain syystä pysyisi vauhdissa mukana”. Kun Ruotsi sitten eteni integraatiossa omia teitään,  monet Suomessa ruokkivat historiallista mielikuvaa petollisesta Ruotsista. Mutta se on jo toinen juttu.

:::::::::::::::::::::::::::::

On nähtävä niin , että meneillään olevassa Suomen ja Ruotsin sotilaallisen yhteistyön  valmistelussa ja päätöksenteossa varotaan visusti tekemästä toista osapuolta pimennossa pitäviä päätöksiä. Mutta sekin on jo toinen juttu.