Miksi liberaalin demokratian voittokulku katkesi?

Ylen areenan audiossa ”Miksi liberaali demokratia ei valloittanut maailmaa – tai edes Eurooppaa?” (Mistä maailma puhuu -podcast) pohdittiin marraskuussa 2019 Pekka Vahvasen johdolla liberaalin demokratian vastoinkäymisiä viime vuosina. Aihe ei ole yhtään vanhentunut tänä päivänäkään. Tarkastelen ohessa aihetta hieman pidemmällä aikaperspektiivillä kuin audiossa tehdään, mutta kuitenkin nojautuen avainkohdissa audion esille nostamiin teemoihin. Käytän tässä kirjoituksessa pohja-aineistona  myös muutamia aiempia kirjoituksiani. Fokus on Euroopan kehitystrendeissä.

Kuuluisa historioitsija Eric Hobsbawm arvioi, että 1940-luvun alussa demokratioita oli vain kymmenkunta (hän laski Suomen nipin napin mukaan). Kaksikymmentä-  ja kolmekymmentäluvun nousevat diktatuurit tuhosivat  nopeasti monien demokratioiden hauraat versot ja autoritaarisuus voitti alaa.

Ylen audiossa lähdetään liikkeelle vuodesta 1989 (tästä lisää hiukan myöhemmin). Itse lähtisin vuodesta 1945. Demokratia saavutti kiistattomia voittoja toisen maailmansodan tuloksena, mutta vastapainoksi sosialistinen järjestelmä loi katteettomia odotuksia demokratian toteutumisesta Itä-Euroopan maissa.

 Amerikkalainen republikaanien taustajoukoissa toiminut Robert Kagan arvioi liberaaleja demokratioita olevan satakunta (!) 2020 luvun aattona. Jos näin on, tilanne ei ole toivoton millään lailla. Kysymys on tietenkin kansanvallan määritelmästä ja kriteereistä, jotka liberaalille demokratialle asetetaan. Ehkä luotettavin arvio on, että kehityksessä ei ole menty sen enempää taakse-  kuin eteenkään päin.

Kagan ei pidä tilannetta kuitenkaan erityisen lohdullisena. Hän  kiinnittää kirjassaan ”The Jungle Grows Back” (2018) huomiota liberaalin demokratian nykytilaan huolien täyttämässä hengessä. Täsmälleen samaan huoleen olen itse kiinnittänyt huomiota kymmeniä kertoja tämän blogini puitteissa. Kaganilla on erilainen lähestymistapa kuin minulla, mutta huolenaihe on yhteinen: miten liberaali demokratia kestää ulkopuolelta tulevan illiberaalin hyökkäyksen?

Audiossa Ylen Eurooppa-kirjeenvaihtaja Suvi Turtiainen Pekka Vanhasen haastattelemana toteaa,  että liberaalin demokratian tulevaisuus näyttää nyt heikommalta kuin pari-kolmekymmentä vuotta sitten. Liberaalin demokratian täytyy todistaa olemassaolonsa oikeutus tässä uudessa maailmantilanteessa.

Berliinin muuri murtuessa odotukset liberaalin demokratian suhteen olivat korkealla. Odotettiin ihmisten vapauden kaipuun realisoituvat länsimaistyyppisissä kehittyneissä demokratioissa. Näin ei käynyt. Syntyi päinvastoin demokratian kriisejä. Iloittiin kyllä vapauksista, mutta huoli kasvoi verrattuna vuoden 1989 odotuksiin. Demokratia ei ole monien mielestä lunastanut siihen asetettuja toiveita: on yhteiskunnallista levottomuutta ja epätasa-arvon on lisääntynyt. Sanalla sanoen epämukavuudet demokratian sisällä ovat kasvaneet, epäillään valtion instituutioita ja samalla populismi – josta enemmän tuonnempana – on voittanut ihmisten mielissä alaa.

Demokratia on sirpaleista, usvaista, se ei  avaudu ihmisille,  kuten ennen vähemmän hektisessä ilmapiirissä. Turtiainen: joudutaan pohtimaan aiempaa enemmän,  miksi demokratia olisi (tai on) hyvä asia.

Globaali kehitys on ajanut liberaalin kansanvallan yli ja entiset positiiviset ja optimistiset mielikuvat ovat haihtuneet osin ilmaan. Yhdysvallat on veden jakajalla globaalitason esimerkkinä horjuvasta demokratiasta – näin ainakin voitiin sanoa Donald Trumpin ollessa presidentti. Merkille pantavaa on, että Eurooppa on menettänyt asemiaan verrattuna muutamien vuosikymmenien takaiseen aikaan. Ylevät arvot ovat ylätasolla edelleen voimassa, mutta käytännön toimet eivät vastaa niitä. Kiina on osoittanut olevansa innovatiivinen ja  samalla toteuttaa autoritaarista valtiokapitalismia kommunistisen puolueen suojissa. Vakava kilpailukykyhaaste läntisille demokratioille!

Ihmiset haluavat edelleen vapautta ja vapauksia, mutta käsitteen sisällöstä on erilaisia tulkintoja. Joka tapauksessa kilpailussa vapauksista on tänä päivänä tarjolla erilaisia vaihtoehtoja. Vaihtoehto voi olla jotain muutakin kuin tuntemamme liberaali demokratia.

Ohjelmassa lainataan bulgarialaista valtiotieteilijää Ivan Krastevia, joka sanoo, että lännen antama lupaus kylmän sodan jälkeisestä ”haavemaasta” ei ole toteutunut. Yksi ongelmia aiheuttava tekijä on,  että  läntisen Euroopan ratkaisu koettiin ainoaksi mahdollisuudeksi tai  sitten muut vaihtoehdot - jos niitä oli - joka tapauksessa suljettiin pois.

Ehkä syntyi myös väärinkäsityksiä. Turtiainen: Puola ei ihaillut Saksaa sen demokratian takia,  vaan sen takia,  että se oli arvoiltaan perhekeskeinen ja monessa suhteessa konservatiivinen maa. Ne liberaalit ja radikaalit muutokset,  jotka Saksassa ovat nähtävissä nyt eivät sovikaan vanhoillisen ja uskonnollisen Puolan esikuviksi.

Puolalaiset tuntevat itsensä petetyiksi,  vaikka ulkoinen vauraus on maassa lisääntynyt. Monissa Itä-Euroopan maissa on sama tunne eli, että ollaan toisen luokan kansalaisia. Kävi jopa niin,  että liberaaleja arvoja ajaneet nuoret muuttivat joukolla länteen, kun olivat kärsimättömiä muutosten hitauden johdosta. Tulevaisuus lähti länteen?

Onnellisuuserot idän ja lännen välillä ovat Pekka Vahvasen mielestä kuitenkin kaventuneet ehkä jopa sen takia,  että puolalaiset ja unkarilaiset ovat löytäneet identiteettinsä (ainakin vanhoillinen osa väestöstä) korvaten lännen imitoinnin. Kohottaako Viktor Orban kansallista itsetuntoa: oma on aina oma?

Puolalaiset  ja unkarilaiset ovat ottaneet käyttöön lännen keinoja menestyäkseen taloudellisesti (EU:n tuella!) ja saman aikaan säilyttäneet oleellisia osia konservatiivisuudestaan periaatteella ”irti länsimaisesta liberaalista hapatuksesta”.

Pekka Vahvanen (Krastevin johdattelemana) toteaa,  että vuoden 1989 iso kysymys ei ehkä ollut pelkästään taistelu liberaalin demokratian ja diktatuurin välillä vaan sen rinnalla taistelu keskusjohtoisuuden ja nationalismin välillä. ”Vuosi 1989” unohti nationalismin voiman. Puolan ja Unkarin nykyiset johtajat olivat mukana antikommunistisessa liikkeessä. Mustavalkoisesti ajatellen heidän piti siis olla demokraatteja! Krastevin mukaan nationalismi oli koko ajan taustalla, mutta ”äänettömällä”. Vasta viime vuosina sen volyymi on noussut.

Kaivaako liberaali demokratia – Marxia mukaillen - omaa hautaansa?  Turtiainen: eri leirien puhumattomuus (lue: kyvyttömyys ymmärtää toisiaan) aiheuttaa ongelmia. Siksi Turtiainen suosittelee tutustumista niihin ihmisiin, joita ei tapaa kaupungeissa tai asutuskeskuksissa. Silloin  avautuu mahdollisuus toisenlaisen maailman kuuntelemiseen. Toisen asemaan asettuminen on avainkysymys.  Demokratian ohittaviin suoran toiminnan liikkeisin kuuluvat monet populistiset liikkeet, kuten Ranskan keltaliivit, joiden kannatus on vahvimmillaan Turtiaisen mainitsemilla maaseutu-  ja pikkukaupunkipaikkakunnilla.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Populismiin suhtaudutaan liberaalidemokratioissa yleensä kriittisesti, mutta on myös näkemyksiä, joissa populismi toimii eräänlaisena demokratian korjausliikkeenä. Se toimii tällöin ”havahduttajana”, kuten populismitutkija Juha Herkman sen määrittelee. Populismi on tällöin - ihmisten oman kokemuksen perusteella - sivuun joutuneiden tarpeellinen vaikutuskanava myös liberaalidemokraattisissa olosuhteissa. Se voi herättää ennen näkemätöntä aktiivisuutta politiikassa (äänestysprosentin nousu) ja joskus se voi saada aikaan kiinnostuksen politiikkaa kohtaan ensimmäistä kertaa ihmisen elämässä.

Populistinen lähestymistapa voi erottua perinteisestä politiikan harjoittamisesta kielen tai kielikuvien perusteella. Populistit ovat usein normaaliin poliittiseen jargoniin kyllästyneitä ihmisiä. Monet populistipoliitikot ovat supliikin mestareita.

Populistipuolueet voivat löytää sellaisia uusia politiikan tekemisen väyliä, joita perinteiset puolueet eivät ole onnistunet löytämään, eivät ainakaan riittävän painokkaasti. Populismi yhdistelee usein sellaisia arvo- ja ideologia-asetelmia, joita ei aiemmin arvattu olevan olemassakaan. Populismi voi siis toimia perinteisten puolueiden kannustimena uusien näkökohtien löytämisessä.

::::::::::::::::::

Populismin uhkat liittyvät useimmiten sen tapaan yksinkertaistaa yhteiskunnallisia ongelmia. Tämä on johtanut usein kyvyttömyyteen lunastaa annettuja lupauksia.

Populistit voivat aiheuttaa hämmennystä niin pitkälle, että normaalit päätöksentekomenettelyt estyvät. Donald Trump presidenttinä oli elävä esimerkki poliittisten käytäntöjen muuttamisesta niin, että päätöksenteko vakavasti vahingoittui.

Juha Herkman nimeää populismin suurimmaksi vahinkovaikutukseksi sen, että demokratia vääntyy autoritaariseksi vallankäytöksi, kuten joissakin Euroopan maissa on tapahtunut.

Meillä kuusikymmentälukulaisilla oli hiukan yksinkertaistaen sellainen käsitys, että yhteiskunnallinen kehitys länsimaissa jatkuu moniarvoisuutta jatkuvasti lisäävään suuntaan. Totta kai maailma oli tuolloinkin täynnä epäoikeudenmukaisuutta, mutta vastukset oli tehty voitettaviksi. Kehitysoptimismi oli vallitsevana. Pidimme itsestään selvinä asioita, jotka eivät sitä olleet.

 Emme esimerkiksi kiinnittäneet tarpeeksi huomiota Suomessa ns. vennamolaisuuden nousuun yhdeltä osin edistysajattelun kritiikkinä. Liberaali kehitys ja edistys sen ajan populistien kritiikin näkökulmasta  pitivät sisällään arveluttavia voimia, jotka uhkasivat pientä ihmistä. Populistit löivät eliittiin vastenmielisyyden leiman: eliitti oli ylemmyydentuntoista ja vierasta kansan syvien rivien näkökulmasta. ”Seteliselkärankaiset” oli yksi peitenimi kansakunnan elitistisille harhaanjohtajille. Kritiikki oli aiheellista tai aiheetonta,  mutta monille tunne oli aito.

Vennamolaiset edustivat liberaalien näkökulmasta konservatiivista vastarannankiiskiajattelua, joka piti tuomita. Tänä päivänä ajattelen aavistuksen verran toisella tavalla. Peruskantaa muuttamatta näkisin niin,  että vennamolaisten kritiikissä oli perää. Kansakunnan eturintama meni eteenpäin unohtaen kansan syvien rivien ahdistuksen,  kun elämäntapa ja elinkeinot olivat suuressa myllerryksessä. Presidentti Kekkonen edusti yhtä vastustettavaa voimaa vallantäyteydessään ja Neuvostoliitolle nöyrine ulkopoliittisine linjoineen. Vennamolaisten mielestä nöyristely oli  oikea sana kuvaamaan eliitin – liberaalisti ajattelevien – suhtautumista, oli kysymys ulkopolitiikasta tai rahavallan asemasta.

On suuri houkutus ajatella, että nyt 2000-luvulla elämme uudelleen noita samantyyppisiä aikoja: jälleen edistys liberaaleine oikeassa olemisineen edustaa ylemmyydentuntoista vallitsevaa suuntaa, joka kuulostaa perussuomalaisen oikeistopopulistin näkökulmasta omahyväiseltä ajattelulta. Neuvostoliiton paikan on ottanut EU byrokratioineen ja resursseja apposen auki ahnehtivine kitoineen. ”Rysseli” vie viime kädessä – näin väitetään - tärkeimmän eli itsenäisyyden.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

 Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja Heikki Aittokoski lainaa kolumnissaan (”Maailman sivu: Vapaa maailma on puutarha viidakon keskellä eikä mikään itsestäänselvyys”) 11.3.2019  Robert Kaganin  tämän blogikirjoituksen alussa mainittua kirjaa The Jungle Grows Back, jossa Kagan esittää väitteen, että emme ole riittävästi kiinnittäneet huomiota maailman muuttumiseen. Kagania lainaten: ”Valitettavasti pidämme (läntistä) maailmaamme itsestäänselvyytenä”. Hän epäilee, että ”maailmanjärjestys kuuluu niihin asioihin, joita ihmiset eivät ajattele ennen kuin ne ovat mennyttä”. Syyt johdetaan 1990-luvulle ja ajatteluun, että historia on loppunut ja liberaali demokratia on lopullisesti voittanut hegeliläisen henkien taistelun.

Omalta osaltani haluan kiistää ajatuksen, että olisin ollut huoleton liberaalin demokratian kohtalosta tai suhtautunut siihen itsestäänselvyytenä.

Kaganin mielestä illiberaali viidakko on valtaamassa jo kerran suureksi osaksi raivattua liberaalia demokratiaa edustavaa puutarhaa.

Liberaali demokratia on osoittautunut hauraaksi ja tarvitsee puolustajikseen vankkoja moniarvoisen kansanvallan kannattajia. EU:lla on tässä oletettu olevan vahva rooli: sen on pidettävä oma pesä kunnossa. Viime aikoina on yhä useammin tullut mieleen, ettei se pysty toimimaan esimerkkinä.