Velka on veli otettaessa, veljenpoika maksettaessa?

 

 

Viime viikkoina yhteiskunnallista ja taloudellista keskustelua on hallinnut pelko liiallisesta velkaantumisesta. Sama haaste koskee liki koko Eurooppaa, mutta meillä väittely käy poikkeuksellisen kovilla kierroksilla.  Aiheesta kirjoitettaessa tai puhuttaessa ei voida olla mainitsematta talouden asiantuntijoita,  jotka kilvan näkevät uhkaavia pilviä taivaanrannalla. Näihin kuuluvat monet taloustieteen  professorit ja elinkeinoelämän tutkimuslaitosten ekspertit.

Helsingin Sanomissa on haastateltu kahta taloustieteilijää,  jotka uivat vastavirtaan: emeritusprofessori Matti Tuomalaa ja Pertti Haaparantaa.  Artikkelissa ”Velkaa voisi käyttää talouden uudistamiseen” (HS 1.5.2021) he toimivat keskustelujen monipuolistajina, miksei myös opponoijina. Pyrin ohessa seuraamaan ja kommentoimaan heidän ajatuksenjuoksuaan.

:::::::::::::::::::::::::

Velka on talouden katalysaattori. Ilman sitä ei synny tarpeellista dynamiikkaa. Meillä on lähes yksimielisesti otettu koronan yhteydessä lisävelkaa useita kymmeniä miljardeja euroja. Mutta nyt kun pandemia on pikku hiljaa väistymässä,  vaaditaan monilla tahoilla kiireistä velan poismaksua tai ainakin suunnitelmaa, minkä mukaan pitäisi ripeästi edetä.

Asennoitumisella velanottoon on Suomen talouspoliittisessa historiassa pitkät perinteet,  kuten olen näissä kirjoituksissa monta kertaa todennut. Snellmanin-Rytin austerity-ajattelu on lyönyt leiman myös myöhempien talousvaikuttajien suhtautumiseen  velkaan. Velanotto on tuomittu yksiselitteisesti pahaenteiseksi: siihen on turvauduttu lähinnä pakon edessä.

On ymmärrettävää, että kansanterveyden ongelmia ja talouden romahtamisvaaraa on torjuttu reippaalla velanotolla kaikkialla maailmassa. Suurimmassa  ahdingossa eivät ole rikkaat velanottajat, joihin Suomikin kuuluu vaan köyhimmät valtiot. Rikkaiden osalta ei voida ensi sijaisesti  puhua elvytyksestä vaan hätärahoituksesta,  jolla talouden rattaat pidetään pyörimässä niin, ettei jouduta konkurssikierteeseen.

Vaihtoehtoja on kaksi, finanssipolitiikan kiristäminen tai sen keventäminen. Kiristäjiä on paljon runsaslukuisammin. Kiristäjät haluaisivat,  että julkisia menoja supistetaan ja verotusta kiristetään ja keventäjät haluaisivat julkisia menoja lisättävän ja verotusta kevennettävän kokonaiskysynnän kasvattamiseksi. Näistä karkeista päälinjoista on useita erilaisia versioita.

Oleellinen osa keskustelua on toimenpiteiden  aikataulutus: meillä Suomessa kiristäjät haluaisivat nopeita toimenpiteitä (tai ainakin päätöksiä) talouden tasapainottamiseksi  heti velanoton jälkeen. Tilanne toki vaihtelee maittain. Varsinkin Yhdysvalloissa pelätään talouden ylikuumenemista. Siellä bkt:n kasvu näyttäisi nousevan kuuteen  prosenttiin.  Matti Tuomala tunnistaa ylikuumenemisen vaaran meilläkin, mutta ei pidä sitä kovin todennäköisenä johtuen siitä,  että välillä käytiin todella alhaalla. Viime vuonna talous supistui Suomessa alustavasti 2,9 prosenttia. Tuomalan  tulkinta on, että kasvun kuuluukin olla tuollaisen notkahduksen jälkeen aluksi voimakas.

Julkisen talouden velka suhteessa bkt:hen oli maltillinen, 69 prosenttia, viime vuonna. Tuomalan mielestä talouspolitiikkaa kuitenkin vaivaa ”perustelematon velkaantumisen pelko”.

Työllisyyden parantamisen nimiin vannovat eivät pysty perustelemaan,  miksi työllisyys paranisi paikallisen sopimisen  avulla. Paikallinen sopiminen voi jopa  lisätä työttömyyttä.

Pertti Haaparanta kannattaa varmanpäälle pelaamista. Se merkitsee,  että työllisyyden lisäämiseksi pitäisi  käyttää kaikki keinot, ml. julkisten investointien käyttö. Tässä on nähtävissä ideologinen ristiriita Haaparannan ja Tuomalan ja toisaalta talousasiantuntijoiden enemmistön välillä.  Kaksikkoa vastustavien tahojen mukaan (talouspoliittisen valtavirtahegemonian mukaan) tulisi panostukset suunnata yksityiselle sektorille.

Haaparanta on oikeassa sikäli,  että esim. Ruotsissa työllisyystoimilla julkisella sektorilla on paljon suurempi merkitys kuin meillä. Ruotsin korkeampi työllisyysaste selittyy miltei pelkästään tällä.  Haaparannan mielestä ne,  jotka väittävän julkisten investointien oleva tehottomia ovat väärässä. Mitkä sitten olisivat keskeisiä keinoja julkisella sektorilla? Haaparannan mukana ilmastonmuutoksen torjumiseen sijoittaminen on yksi merkittävimmistä. Investoinnit ilmastoon ovat niin pitkäkestoisia, että menot tasoittuvat sukupolvien kesken. Kaiken kaikkiaan Tuomala ja Haaparanta ovat sitä mieltä, että valtiolla pitäisi olla nykyistä suurempi asema innovaatiopolitiikan ja tuotekehityksen rahoittamisessa. Se on linja, johon Suomi itse on aikanaan panostanut, ja johon esimerkiksi Etelä-Korea nykyisinkin panostaa.

Tuomala ja Haaparanta kannattavat kaikkein varakkaimmille kohdistuvaa  tilapäistä varallisuusveron korottamista kaikissa EU-maissa  jättimäisen ponnistuksen rahoituksen varmistamiseksi.

Ns. elpymisrahoituksen osalta Haaparanta ja Tuomala asettuvat rintamaan,  jonka  mielestä se on voittopuolisesti hyödyllinen Suomelle: vaikutukset ovat välillisiä. Vaikka Suomi ei käy suurta kauppaa Italian kanssa, molemmat käyvät huomattavaa kauppaa Saksan kanssa, jolloin vaikutus välittyy.

Entä miten Haaparanta ja Tuomala näkevät väestön ikääntymisen aiheuttamat kestävyysvajepaineet? Tätäkin ajattelua kaksikko haluaa korjata siitä,  mihin olemme tottuneet. Laskelmissa ei oteta riittävästi huomioon tulevien sukupolvien työn tuottavuuden paranemista. Myös kannustimia pitäisi parantaa, jotta ikäihmiset pysyisivät kauemmin työelämässä. Haaparanta sanoo,  että näistä ei oikein tahdota keskustella.

EU:n aiemmin käyttämä vajemääritelmä (julkinen velka enintään 60 prosenttia bkt:stä, alijäämäsuhde enintään kolme prosenttia) ovat omiaan luomaan ”hysteriaa”, so. valtiot pyrkivät prosenttilukujen ”rajoille” sen sijaan,  että pyrkisivät monipuolisilla muuttujilla pakottomasti tasapainoiseen ratkaisuun.

Taloustieteilijät korostavat usein, että velkaantuminen ei ole ongelma niin kauan kuin korko on pienempi kuin talouden kasvuvauhti. Haaparanta ja Tuomala painottavat velan suhdetta bkt:hen:  bkt:n kasvaessa velkasuhde supistuu,  vaikka velan määrä pysyy ennallaan. Tähänhän Suomi pääsi hyvin mukaan vuosien 1994-2007 korkeasuhdanteessa. Velkasuhde jopa laski vaikka velkaa otettiin kohtuullisesti lisää. Keskeistä on talouskasvun aikaansaaminen, ei näpertely eri menoerillä. Talouskasvua tarvitaan erityisesti siinä vaiheessa,  kun valtioiden rahoituskustannukset (korko) nousevat.

Tuomala korostaa automaattisten vakauttajien merkitystä (noususuhdanteessa valtion verotulot kasvavat nopeasti ja sosiaalimenot supistuvat, taantumassa verotulot supistuvat ja sosiaaliturvamenot kasvavat). Ns. skandinaavinen malli perustuu hyvin pitkälle tähän automaattiseen mekanismiin, joka ehkäisee syviä taantumia ja hillitsee ylikuumenemisia. Tuomala pitää valitettavana, että ”Suomessa on jo pidempään heikennetty näitä automaattisia vakauttajia karsimalla sosiaalimenoja ja vähentämällä  verotuksen progressiivisuutta”.   

Tuomalan ja Haaparannan oleellinen viesti on,  että ei jäädä velan vangiksi ja velan aiheuttaman taakan alle vaan käytetään sitä mahdollisuuksien mukaan sijoituksena tulevaisuuteen ja katalysaattorina uuden luomiseen.