Luin tunnetun historioitsijan Eric Vuillardin tiivistetyn kuvauksen Ranskan vallankumouksen varhaisesta vaiheesta tavallisten ihmisten näkökulmasta tai ehkä pikemminkin niiden tavallisten ihmisten näkökulmasta, joiden mitta tuli täyteen tuhlailevasta kuninkaanvallasta. Kirjasen nimi on yksinkertaisesti ”14. heinäkuuta” (2016) ja se kertoo Bastiljin valtauksesta, Ranskan suuren vallankumouksen lähtölaukauksesta. Kirjan on suomentanut Lotta Toivonen. Teksti on hyvin ”ranskalaista”, monisanaista ja koristeellista, miksei runollistakin.
Mutta ensin hiukan taustaa kuningas Ludvig XVI:n (1754-1793) ajasta (Vuillard on karsinut kirjastaan ”normaalihistorian” kuvauksen hyvin vähiin). Seuraavassa esitettävä katsaus toimikoon johdantona kirjan tapahtumiin:
Ludvig XVI:n aika oli kaaosmainen. Hän ei ollut
kyllin vahva selvitäkseen kiirastulesta, johon joutui. Asia ei ole kuitenkaan
ihan näin yksinkertainen. Ludvigista on annettu monissa yhteyksissä yksipuolinen
kuva. Hän on vaikuttanut pikemmin yksinkertaiselta kuin ajattelevalta
valtionpäämieheltä. Tällaista kuvaa ovat kuitenkin luoneet hänen vastustajansa,
joiden itsensä teot eivät kestä kriittistä tarkastelua.
Ludvig tavallaan ymmärsi verotuksen vääryydet,
vapauden merkityksen tavalliselle kansalaiselle - ainakin osittain - ja tarpeen korjata valtion talouden
katastrofaalista tilaa. Hän jäi kuitenkin kuningasvallan perinteiden ja
uudistusmielisten väliin, toivottomaan
loukkoon. On hyvin vaikea nähdä rauhanomaista ulostuloa niistä vaikeuksista,
joihin Ludvig ajautui. Jälkiviisaasti on tietenkin nähty asiat toisin.
Selvältä näyttää, että yksinvaltius säilyi liian
kauan. Modernit kansanvallan elementit söivät monarkian perusteita ja
uskottavuutta. Näiden voimien välissä kuningas oli voimaton, epätoivoinen
ressukka. Neuvojia oli liikaa, erilaisia valtaryhmittymiä oli liikaa. Näissä
koettelemuksissa Ludvig jauhautui päättämättömäksi luuseriksi.
Silti olen näkevinäni Ludvigissa airueen tulevasta.
Hän pystyi erottamaan kaiken sekasorron keskellä uuden valtion ääriviivat. Hän
tajusi uudistusten merkityksen ja kaipuun tasa-arvoon, aatelin etuoikeuksien
räikeyden ja hovin suunnattoman tuhlailevuuden (Versaillesissa majaili jopa 10
000 yläluokkaista toimettomuudessa) tuhoisan vaikutuksen.
Kaiken jälkeen häpeä oli se tunne, joka jäi
ristiriitaiselle kuninkaalle päällimmäisenä mieleen. Oliko hän se kuningas,
jonka täytyi alistua vapauden ja tasa-arvon nimissä aatelin häikäilemättömästi
nimeämälle ”roskajoukolle”, ja olla
nöyryyttävästi viimeinen itsevaltias kuningas? Kaiken keskeltä haluaisin nostaa
yhden avainasian esille: lehdistön vapauden. Sensuuri oli päässyt höltymään
Ludvigin Ranskassa ratkaisevalla tavalla. Vallitsi jonkinlainen sekasortoinen
sananvapaus.
Ehkä juuri lehdistönvapaus oli se avaintekijä, joka
mursi kuningasvallan ja kuninkaan itsensä. Kadut olivat täynnä lentolehtisiä.
Seurannut kaaosmainen vaihe ei tuonut ratkaisua, kukaan ei pystynyt
kontrolloimaan tilannetta. Erilaiset valtaryhmittymät taistelivat vallasta
ajaen maan terroriin. Liian myöhään kuningas yritti kysyä kansalta mielipidettä.
Sen kansa kertoikin, mutta täysin hallitsemattomasti. Sen mitta oli täynnä.
Ludvig XVI oli huonosti informoitu tai sitten vain
välinpitämätön, sillä hänen tapahtumakalenterissaan luki 14.7.1789 -kohdalla vain ”Ei mitään”. Ja juuri tuona
päivänä ranskalainen yhteiskunta järkkyi. Tuosta päivästä kertoo Vuillardin
kirja.
::::::::::::::::::::::::::::::
Vuonna 1789 tapahtui paljon sellaista, joka sai
kansalaiset raivoihinsa. Palkkoja alennettiin, ihmiset joutuivat työttömiksi, oli
koettu kato ja ihmiset näkivät nälkää. Muistan, kun historian professorini Aira Kemiläinen
1970-luvun alussa perusteli Ranskan vallankumousta sillä, että ihmisillä oli
nälkä, ja koska heillä oli nälkä, he olivat huonolla tuulella, ärtyneitä! Kyllä
varmaan näinkin, mutta totuus sekasortoisesta ajasta on toki monipuolisempi.
Vuillard kertoo tapettitehtailija
Reveillonista (itse Marie-Antoinette oli lanseerannut tapettimuodin!) ja salpietaritehtailija Henriotista, jotka
ryhtyivät ärtyneessä ilmapiirissä alentamaan palkkoja kireässä kansainvälisessä
kilpailutilanteessa ja saivat ihmisten vihan silmilleen. Hinnat nousivat ja
palkat laskivat, sytytyslanka paloi. Aluksi näytti siltä, että kansalaisten ”huonotuulisuuden” mentyä
ohi, jännittyneen rauhalliset ajat
palautuisivat. Näin ei käynyt.
Huhtikuun 23. päivä vuonna 1789 koettiin
vallankumouksen esinäytös: Pariisin esikaupungeissa nuristiin, huoli tulevasta
oli suuri ja yhteinen. Säätyvaltiopäivien päättäjät Ranskassa eivät olleet ajan
tasalla. Kaikkialla Ranskassa riehui nälänhätä. Ryöstely yltyi, ikkunoita
rikottiin, vandalismi yleistyi. Pariisin 600 000 asukkaasta 80 000
oli vailla töitä. Aseistettuja ranskalaiskaartilaisia oli asemissa, mutta he
pysyivät aluksi sivussa tapahtumista. Raivo kohdistui Reveillonin ja Henriotin
omaisuuteen. Tunkeutuessaan sisään rakennuksiin kansalaiset käynnistivät
hävityksen vimman. Samalla paljastui
räikeä vastakohtaisuus tavallisen kansalaisten ja Reveillonin ja Henriotin
ylellisyyden rinnalla. Tuho oli täydellinen. Santarmin ratsuväki saapuu ja
alkaa tulittaa väkijoukkoa, suuri joukko kuolee luoteihin. Väkijoukko hajoaa.
Kun kaikki oli ohi, ruumiit tutkittiin ja yritettiin
löytää varastettua omaisuutta: sitä ei löytynyt, eikä ihme, sillä syyt olivat toisaalla kuin pelkässä
ryöstelyssä.
Vuillard kuvaa yksityiskohtaisesti yltäkylläistä
elämää Versailles´n palatsissa, sen
loputonta mässäilyä ja seura- ja uhkapelaamista.
Samaan aikaan Versailles oli työmaa, jossa jatkuvasti rakennettiin uutta
kaikkialta Ranskasta tulevien työntekijöiden avulla. Versailles´n henkilökuntaan
kuului lukematon määrä palveluammattien harjoittajia.
Kuninkaan makuuhuoneessa oli neljä kellomestaria, joista yhden tehtävänä oli pelkästään vetää kuninkaan
rannekello. Versaillesin yltäkylläisyyden ympärille rakentui eräänlainen nokkimisjärjestys, jossa sosiaalinen asema portaittain aleni.
Alimpana olivat lähiseutujen asukkaat, jotka ajettiin pois asumuksistaan, jotta
Versailles´n henkilökunnalle saatiin rakennettua asuintilat. Kaiken
tuhlailevuuden seurauksena Ranska oli pahasti veloissa. Tuhlailevaa
elämäntyyliä johti Marie-Antoinette, johon liittyvää ”Kuvitettujen klassikoiden”
kirjasta ”Kuningattaren kaulanauha” (Aleksandre Dumas) luin lapsena.
Marie-Antoinettea ei auttanut, vaikka
kysymys oli huijauksesta, jonka kohteeksi kuningatar joutui.
Oma lukunsa oli valtion taloudenhoito: tiheästi
vaihtuvat valtiovarainministerit keksivät jatkuvasti uusia veroja valtion
kulujen peittämiseksi. Ranska ei sinänsä ollut köyhä. Sillä on siirtomaidensa
rikkaudet käytettävissään. Ne vain valuivat
– suurimmaksi osaksi verottomana - ennestään rikkaiden haltuun, suurimman osan
kansasta (palkkatyöläiset) kärsiessä köyhyydestä.
Kun lähestytään ratkaisevaa 14. päivää,
levoton ilmapiiri leviää ja mieltä osoitetaan aluksi sanoin ja puhein. Heinäkuun
14. päivän vastaisena yönä koko Pariisi valvoi.
Tällä kertaa virkavalta ei odota: kun mielenosoituksiin liittyy yhä
suurempi joukko väkeä, avaa paikalle komennettu rykmentti tulen kohti
väkijoukkoa. Ihmisiä pahoinpidellään, mutta vain hetken aikaa, sillä pian ranskalaiskaartilaiset (kuninkaanlinnan
palatsien vartijat ja poliisitehtävien hoitajat) – tyytymättömyyden lisääntyessä
heidänkin keskuudessaan - yhtyvät pienkauppiaiden, käsityöläisen ja köyhälistön
kapinaan. Seurauksena armeijan sotilaat (kuninkaan joukot) pidättäytyivät
hyökkäämästä siviilien kimppuun.
Mielenosoittajat päättivät perustaa miliisin
turvakseen.
Tilanne riistäytyy käsistä nopeasti. Mieltään
osoittavat kansanjoukot alkavat haalia
aseita ja aseellista rekvisiittaa eri puolilta kaupunkia. Kapinoivia joukkoja
kerääntyy kaikkialle kaupunkiin aiheuttaen levottomuutta porvariston
keskuudessa. Vuillard määrittää kaikkein köyhimmät ryysyläiset kuuluisiksi
”roskajoukoiksi” yhteiskunnan alimmaksi kerrostumaksi.
Mielenosoittajat kaikessa kirjavuudessaan
murtautuvat avainrakennuksiin luomansa puhtaasti fyysisen paineen avulla.
Puolustajat – vartijat - joutuvat väistymään aivan kuin Yhdysvaltain
kongressitalon puolustajat väkijoukkojen edessä tämän vuoden loppiaisena!
Vallankumous on kuin tartuntatauti, se leviää sinne, minne se sattuu kulloinkin etenemään.
Bastiljin linnoituksen valtaus muodostuu vallankumouksen
symboliksi. Koko yön tornien juurille kerääntyi väkijoukkoja. Äkkiä Bastiljista
avataan tuli. Kiehuva joukko aaltoilee, muttei väisty. Vuillardin kuvausten
voima lepää yksityiskohtien varassa. Hän luo sankaruuksien ja pelon varaan
joutuneiden kuvauksia samalla tehden tarkkanäköisiä luonnehdintoja tavallisten
ihmisten käyttäytymisestä.
Kapinoivat väkijoukot kasvavat valtaviksi koostuen
mm. sotilaskarkureista! Koko Pariisi piirittää Bastiljia 14.7.1789! Tuota päivää koskevat tiedot ovat hyvin vajavaisia.
Niinpä tapahtumia on arvioitava tiedonpalasten koosteena. Joka tapauksessa
valtaajille riitti jokainen kättä pidempi esine.
Vuillard luettelee osanottajia nimeltä,
kymmenittäin, sadoittain. Mitä heistä voidaan sanoa? Edustettuna ovat kaikki ammatit,
mitä saattaa kuvitella olevan. Lisäksi
on sanottava, että he ovat pääosin nuoria
20-30-vuotiaiat miehiä, mutta naisiakin on lukuisa joukko paikalla.
Neuvotteluja järjestetään vihamielisessä
ympäristössä eivätkä ne johda tulokseen.
Ruutia ja kanuunoita kuljetetaan kohti Bastiljia. Yksittäisiä laukauksia
ammutaan. Uhreilta ei vältytä. Kapinalliset alkavat kiipeillä muureilla
päästäkseen sisään. Tapahtumat vyöryvät nyt esteettä. Ulompi nostosilta saadaan
vihdoin laskettua, jolloin väkijoukko etenee hurjana kohti linnoitusta.
Bastilji näyttää olevan kukistettu. mutta asia ei ole tällä selvä: sisälle ryntäävään joukkoon osuu linnoituksen puolustajien
kiväärinluoteja. Pian vartiopiha täyttyy ruumiista.
Lopulta aseet tuntuvat vaikenevan ja kaupungintalolta
lähetetty aselepolähetystö pääsee sisään vain todetakseen, että ampuminen
jatkuu. Sekä piirittäjistä että lähetystöstä monet saavat surmansa ja
”rauhanlähetystöä” syytetään
verilöylystä. Se omalla improvisoinnillaan
sai aikaan isot tappiot piirittäjien joukoissa.
Valtaus on pahasti kesken. Piirittäjät työntävät
paikalle tykkejä yrittäessään läpäistä sisemmän nostosillan. Useatkaan
tykinlaukaukset eivät murra muuria. Bastiljin puolustajat vastaavat tykkituleen.
Puolustajien hermot kuitenkin pettävät ja he ujuttavat viestilapun
piirittäjille, mutta siihen ei päästä käsiksi,
koska vallihauta on välissä. Lopulta tilapäisen lautasillan virittämisen
jälkeen lappunen onnistutaan saamaan piirittäjien käsiin. Se on käytännössä
antautumisilmoitus!
Bastilji on lopullisesti vallattu. Ja tämä kaikki
tapahtui yhden päivän aikana, 14.7.1789
Kun Bastiljin torneista on ensin hiukan ihailtu
Pariisia, alkaa vihatun linnoituksen perusteellinen tuhoaminen. Kaaosmainen
juhlinta jatkuu kokonaisen viikon.
Kaikkien oli pakko osallistua juhlintaan halusi tai ei. Väkivalan uhka oli
edelleen ilmassa. Mutta kuninkaan joukot pysyivät passiivisina.
Arkistot, tilikirjat ja muut viralliset paperit
lensivät sikin sokin, kun kaappeja
pengottiin……aivan kuten tapahtui 6.1.2021 Capitolin kukkulalla.
”Kaikki” halusivat olla voittajien puolella, nähtiin
monenlaista takinkääntöä. Nähtiin myös pakenemista kaduille, piiloutumista ja
vetäytymistä vastuusta. Syytä olikin,
sillä osa rettelöitsijöistä joutui tekosistaan giljotiinille.
Entä miten pitäisi
suhtautua Vuillardin ajatukseen, kun hän kirjan viimeisillä riveillä
esittää toivomuksen, että
vallankumouksen hengessä ”meidän pitäisi, joskus kun sää on harmaa ja näkymä
synkkä, avata kaikki lipastonlaatikot, iskeä ikkunalasit säpäleiksi ja viskoa
kaikki paperit”. Siis
puhdistautumisriitti kaikesta siitä ummehtuneesta painolastista, mitä on kerääntynyt kymmenien, ei, satojen
vuosien ajan? Anarkiako onkin oikea vastaus ongelmiin? Tapahtuisiko yhteiskunnallinen
herääminen vasta syöksymällä tuntemattomaan?
:::::::::::::::::::::::::::
Vuillard viljelee kirjassaan värikkäitä kielikuvia, laveita
kuvailevia lauseita ja äärimmäisten pienten yksityiskohtien labyrinttejä (joko
todenmukaisia tai sitten mielikuvituksen loihtimia) rikkaasti muotoiltuna.
Ajattelu on suomalaiselle hieman vieras, mutta ehkäpä ranskalaisittain monia tuntemattomiksi
jääneitä yksityiskohtia selventävä. Eikä tarinan kertominen olisi muutoin
onnistunutkaan: piti yhdistellä faktoja ja mielikuvituksen avulla luotuja
sekasorron kuvauksen ajatussiltoja: Vuillard kertoo, mitä todennäköisimmin tapahtui. Vuillardin
teos koostuu siis tarkoista arkistotiedoista ja mielikuvitusta hyväksikäyttäen
luoduista aukkopaikkojen täyttämisistä.
Jos ajatellaan Ranskan vallankumouksen luonnetta,
niin se on selvästi spontaani/improvisoitu ja aidosti hätätilasta syntynyt.
Tällä tarkoitan, että se ei ollut jonkin
oppositiotahon salaisen/tietoisen
suunnitelman tulos. Tästä johdettuna Vuillard on oikealla asialla, koska
hän pyrkii näkemään kumouksen tavallisten ihmisten kumouksena ja erittelee ahdinkoon ajettujen kansalaisten
tarpeita heidän omista arkisista lähtökohdistaan.
Bastiljin valtaus oli monelta osin sekasortoinen
tapahtuma, mutta samalla hyvin ”demokraattinen”. Vuillard kuvaa, kuinka yksilöt kukin vuorollaan ottivat
hetkeksi johdon ratkaistakseen seuraavaan vaiheeseen liittyvän ongelman - ja
hävisivät sitten historian hämäriin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti