Muuttuuko suhtautuminen velkaan?

 

 

Hallituskauden puolivälin kehysriihi on ollut rajun poliittisen pelin näyttämönä viime viikkoina.  Vaikka talouspolitiikan ongelmat ovat sinänsä nekin oikeasti haastavia,  on mukaan tullut sellaisia elementtejä, jotka eivät anna kovin hyvää kuvaa poliittisen kentän kaikista pelaajista.

Jätän poliittisen pelin arvioinnin muille.

Karkeasti ottaen on ollut kysymys kolmesta asiasta: ajasta ennen koronakriisiä, itse koronapandemian ajasta ja koronan jälkeisestä ajasta. On näyttänyt siltä,  että nämä sekoittuvat mainitussa poliittisessa pelissä keskenään. Minusta on näyttänyt siltä, että on haluttu hypätä suoraan koronaa edeltävästä vaiheesta koronan jälkeiseen aikaan ikään kuin välillä tapahtuneet valtavat taloudelliset uhraukset voitaisiin hoitaa tässä ja nyt tehtävillä hätäisillä sopeutuksilla. Tosiasiassa tehtyjen velkasitoumusten hoitamiseen menee vuosia, ehkä vuosikymmeniä. On siis kysymys paitsi  velkojen hoitamisesta niin myös velkojen kanssa elämisestä.

Kysymys on myös talouspolitiikan suuresta historiallisesta linjasta. On tietenkin uskaliasta vetää johtopäätöksiä näin lyhyellä ajalla siitä,  mitä mahdollisia paradigman muutoksia on koronakriisin yhteydessä tapahtumassa tai tapahtunut. Kuitenkin on nähtävissä, että suhtautumisessa velan tekemiseen  ja velan hoitoon on tapahtumassa isoja muutoksia. Näkymään on tietenkin vaikuttamassa globaali pandemia, mutta myös sen kautta kriisistä toipumiseen tarvittava elvytys.

Suomalaista talouspolitiikkaa on leimannut  historiallisessa katsannossa niukkuuden periaate. Palaan tähän tuonnempana, mutta sitä ennen katson aiheelliseksi  osoittaa,  että nyt on tapahtumassa siirtyminen väljempään  velanottoon.  

Yksi ratkaiseva luku on julkisen velan suhde bruttokansantuotteeseen. Se on meillä painunut 14 lihavan vuoden aikana  (1994-2007) parhaimmillaan 35 prosentin vaiheille bkt:stä. Liikuttiin siis lukemissa,  jotka ovat olleet tunnusomaisia Ruotsin kansantaloudelle. Finanssikriisin (2008-2009) jälkeen velan osuus kasvoi ja joidenkin mielestä pyrki karkaamaan käsistä. Kysymys oli velan noususta yli 60 prosentin 2010-luvun alkupuolella. Sittemmin velkasuhde on painunut tietoisen tavoitteen mukaisesti hiukan alle 60 prosentin. Tämä taso saavutettiin koronakriisin aattona. Monissa  Euroopan maissa velkasuhde on paisunut koronasta aiheutuvien kustannusten vuoksi  pitkälti yli 100 prosentin. Meillä kyseinen prosenttiluku on nyt ylittänyt  niukasti 70 prosentin rajan ja jatkaa kipuamista kohti 75 prosentin rajaa.

Vuonna 2025 pelkästään valtion velan osuus (ilman kuntien ym. velkaa) nousee 59 prosenttiin. Puhutaan siis melko kohtuullisesta velkaantumisesta. Kysymys on kuitenkin periaatteellista suhtautumisesta velkaan. Vanhan austerity-linjan mukaisesti on kuulunut kauhistella velan paisumista. Nyt elämme aikaa,  jolloin monet ovat siirtäneet pelon sivuun. Velka on sijoitus tulevaisuuteen. Eikä tästä ole kauan,  kun maailmalla yleisemminkin jaettiin niukkuutta. Suomen tavoin myös muut kehittyneet maat ovat velkaantuneet rutkasti.

Onko muutoksen syynä kyllästyminen velkavankeudella uhkailemiseen, kun se ei kuitenkaan näyttänyt parantavan maailmaa? Onko keynesiläisyys tehnyt läpimurron?  Ehkä näinkin, mutta olemattoman alhaiset korot lienevät  pääsyy asenteiden muutokseen velkavetoisen talouden hyväksi. Ja välittömänä syynä on tietenkin koronan aiheuttama rahan käytön tarve. Ilman valtavia (velka)panostuksia ei ole ulospääsyä kriisistä.

Suomi ottaa velkaa 2022-2023 lähes 30 miljardia euroa. Vuonna 2022 valtion velka kasvaa  noin 145 miljardiin euroon. Valtiontalouden alijäämät kasvavat valtaviin mittoihin: vuonna 2022 7,6 miljardiin ja vuonna 2023 8,9 miljardiin euroon. Kauhistus on verrattavissa Saksan vuosikymmeniä kestäneeseen inflaatiopelkoon sen jäljiltä,  mitä tapahtui syksyllä 1923 muutaman kuukauden aikana.

Vielä yksi suhdeluku: julkisyhteisöjen alijäämä vuonna 2020 oli 5,4 prosenttia suhteessa bkt:hen. Kuka muistaa vielä EU:n 3,0:n  rajaa?

Mutta fakta on myös se,  että korkotaso on niin alhainen, että valtion vuosittaiset korkomenot laskevat jopa koronankin oloissa.

::::::::::::::::::::::::

Mutta palataanpa muutosparadigmaan!

Miten velkaan suhtautuminen on muuttunut pitkässä juoksussa? Miten austerity (niukkuus-  tai nuukuusajattelu) toimi kymmenien vuosien ajan, jolloin velka oli kauhistus ja paras velka oli poismaksettu velka? Suomi oli tikahtua ylpeyteensä,  kun kaikki Amerikan velat oli saatu maksetuksi.

Olen tässä blogissa kirjoittanut useita kirjoituksia Suomen talouspolitiikan pitkästä linjasta. Totesin blogikirjoituksessani ”Niukkuuden tarjontaa 1950-luvun Suomessa – poikkeus vai pitkä linja” 23.10.2013 seuraavaa:

”Vaikka ankarimmasta valtionhallinnon pihiydestä on nyttemmin luovuttu, on niukkuusajattelulla syvät juuret, jotka näkyivät mm. 1990-luvun alun lamassa. Mihin jäljet johtavat? …..Niin & Näin lehdessä (3/2013) Tommi Uschanov mainitsee erään syyn: Snellman peri Hegeliltä ajattelun, että ”(Suomen) valtio on….. kansallishengen korkein ilmentymä, jonka etu tulee ennen yksilön etua”.

Miten tämä suuri linja ilmenee käytännössä suomalaisen yhteiskunnan sisällä? Pyrin määrittämään asian niin selkeästi kuin osaan. Englanninkielinen austerity-käsite on alun perin tarkoittanut positiivisessa mielessä niukkuutta. On pidetty kunnia-asiana, että on tultu toimeen niukoissa olosuhteissa. Niukkuus on siis ollut arvo sinänsä. Tuntuu siltä, että eliitti on nähnyt valtion näkökulmasta asian juuri näin: kansalaisille tulee tarjota niukkuutta, koska se on arvokasta kansakunnan selviytymisen kannalta. Austerityn toinen merkitys on niukkuus taloutta kuristavassa mielessä. Se on tämän päivän keynesiläisten haukkumasana talouden leikkaajille.

Tuntuu siltä, että 1950-luvun tilanteessa päättävien tahojen ”positiivinen austerity” kääntyi kansalaisten kannalta ”negatiiviseksi austerityksi” (viittaan tässä erityisesti valtion julistamiseen maksukyvyttömäksi 15.3.1957 ja valtion lyhytnäköiseksi leikkauspolitiikaksi koskien lapsilisiä, vaikka valtiontalous oli ylijäämäinen jo syksyllä 1957!). Tulot ja menot eivät vain olleet synkronissa. Myötätuntoni on 1950-luvun Mattien ja Maijojen ja heidän lastensa puolella.

Näen jotain vielä syvällekäyvempää tässä päättäjien (lue: eliitin) niukkuuslinjauksessa. Mielestäni linja ulottuu Snellmanista aina Iiro Viinaseen saakka ja hänestä edelleen – tietyin varauksin – tähän päivään.

Eikö juuri Snellman – valtiontaloutta varjellakseen – tapattanut Suomen kansaa nälkävuosina viivyttelemällä tarpeettomasti viljan hankinnassa ulkomailta? Eikö Risto Rytin (ja talouspoliittisen eliitin) politiikkaa 1930-luvun lamassa leimannut tunteettomuus? Hän aivan ajoi velkaisia kotitalouksia ja maatiloja konkursseihin. Kolmekymmentäluvun keynesiläinen oli pahasti vieroksuttu Yrjö Jahnsson. Hän oli harvoja vallitsevan austerityn vastustajia.

Entä kuka voitaisiin 1950-luvun lopulla nimetä austerity-linjan arkkitehdiksi? Minusta pääministeri Rainer von Fieandt sopii hyvin tähän rooliin. Ketju jatkuu 1990-luvun laman Iiro Viinasella.  Finanssikriisi-eurokriisin austerity-ajattelun henkilöimiä on syytä miettiä muutama tovi.  Kysymys on laaja-alaisemmasta henkilögalleriasta. Olli Rehn? Sauli Niinistö?

::::::::::::::::::::::::::

Tavallaan 1950-luku symboloi niukkuusajattelua yleisemminkin. Siksi uhraan vuosikymmenen talousajatteluun vähän enemmän aikaa.

Päivi Uljas toteaa Suomen silloin eläneen puolittaisessa omavaraistaloudessa, jonka vielä toki itsekin muistan etäisesti lapsuuden kokemusten myötä. Kaupasta hankittavia taloustavaroita olivat sokeri, kahvi, jauhot, polttoaineet (bensa, petroli), tulitikut…. Muutoin pärjättiin monissa talouksissa itse kasvatetuilla tuotteilla (perunat, omenat, vihannekset, viinimarjat….). Ruokatarvikkeita myös vaihdettiin.

Edellä esitettyä taustaa vasten on syytä tarkastella, missä kunnossa valtiontalous oli tuolloin 1950-luvun lopulla. Suomessa oli lähes nihilistinen suhtautuminen valtion velkaantumiseen. Kun valtion menotalous painottui vuoden alkupuolelle, käynnistettiin leikkaukset ja julistettiin hätätila, vaikka tilit tasoittuivat vuoden jälkipuolella ja itse asiassa valtiontalous oli tuona vuonna (1957) ylijäämäinen! Mistä tallainen kuristustalous oli sitten omaksuttu? Monet nykyajan taloustieteilijöistä ovat päätyneet johtopäätökseen, että kysymys oli suomalaisesta keksinnöstä. Budjettirakenne oli erilainen kuin muissa meihin verrattavissa maissa. Erityisesti sijoitukset käsitettiin pelkästään menoeriksi, vaikka sijoituksilla oli realistinen tuotto-odotus.

Kyllä aikalaiset itsekin panivat merkille nurinkurisen taloudenpidon. Uljas viittaa Veronmaksajien Keskusliiton lausuntoon, jonka mukaan ”valtio on kuluneen vuoden (1957) aikana yhä vaurastunut, vaikka se oli samanaikaisesti potenut kassavarojen puutetta, mikä yleisesti tunnettiin kassakriisin nimellä”. Ajattelevat kansalaiset saattoivat todeta, että Suomen valtion velkaantuminen oli mitätöntä moniin muihin valtioihin verrattuna. Uljaan esimerkkiluvut ovat vuodelta 1962: valtionvelka suhteessa BKT:hen oli Suomessa 11%, rikkaassa Ruotsissa 23% ja vielä rikkaammassa Yhdysvalloissa 43 %.

Oleellista on, että 1950-luvun lopulla vaadittiin lukuisien ns. asiantuntijoiden tai eliitin edunvalvojien suulla paluuta 1930-luvun talouspolitiikkaan. Nämä tahot halusivat sosiaalimenojen ja valtiotalouden supistamista. Kysymys oli ylimitoitetusta huolesta, joka kohdistui valtiontalouden kuviteltuun ahdinkoon. Valtionhallinnon tavallisiin kansalaisiin kohdistuvat leikkaustoimet aiheuttivat mielenosoitusten vyöryn. Jälkikäteen ajatellen mielenosoittajilla oli oikeutetut, hyvin perustellut syyt kapinointiin. Kysymys oli jokapäiväisen elannon varmistamisesta. Kyllä Suomessa 60 vuotta sitten suuri osa ihmisistä joutui tekemään töitä otsansa hiessä henkensä pitimeksi.

:::::::::::::::::::::::::::

Niinpä niin, vuonna 2020 julkinen velka oli 69,2 prosenttia suhteessa bkt:hen. Se ei ole koronan takia noussut dramaattisesti. Kehysriihi on monien mielestä osoittanut sen, että austerity-ajattelusta on ainakin osin luovuttu. Ollaanko siis paradigman muutoksessa verrattuna vanhoihin huonoihin aikoihin, jolloin tarjottiin niukkuutta talouden työkaluksi?

Aika näyttää, kumoutuuko modernin logiikka,  jonka mukaan tavara ja raha ei lopu kesken ja teknologisen kehityksen  myötä kuluttajahinnat eivät nouse vaan pikemmin laskevat. Näin inflaatio ei pääse jylläämään eivätkä korot nouse.